Näytti siltä, kuin hän olisi lopen tylsänä unohtunut kivettyneeseen
asentoonsa, mutta nytkähtelevät etukäpälät, pystyt korvat, jotka
sävähtivät jokaista meluisampaa ääntä mikä yön pimeydessä kuului,
silmien tuokioittain salamoiva tuli, joka välähteli pitkänsoikeassa
silmäterässä puoliavoimen silmäluomiverhon takana, ilmaisivat, että
koko hänen olentonsa valvoi jännitettynä.
Vanhan kulkurin syvää mietiskelyä kesti koko yön. Eipä hänellä muutoin
ollutkaan pakko lähteä liikkeelle. Hänen vatsansa, tottuneena usein
sattuviin pitkiin paastoihin, yllytti häntä päinvastoin, riittävästi
ravittu kun oli aamullisella jäniksenliha-aterialla, jäämään
oivalliseen turvapaikkaan, joka niin usein oli hänelle elämänsä
vaaranhetkinä suonut suojan.
Vaikka yö tarjosi hänelle apuansa, oli hän liiaksi epäluuloinen
käyttääkseen hyväkseen sen hiljaisuuden ja pimeyden pettävää
suojelusta. Hän odotteli koittavaa aamuhämärää, uskoen sen mukana
ilmaantuvan jotakin uutta, joka varmentamalla hänen epäluulojaan
tai vahvistamalla hänen toiveitaan saisi hänen ratkaisemaan, mihin
menettelytapaan oli ryhdyttävä.
Tunnit kuluivat. Kuun valo kävi yhä kirkkaammaksi, ja tässä valossa
esiintyivät puunoksien hahmot mustina tummaa taivasta vasten, ja
paisuneet silmikot oksanhaarojen hienonhienossa päässä muodostivat
ikäänkuin metsää peittävän kevyen harson.
Pitkät rivit lakastuvia lehviä, jotka halonhakkaajat olivat
nesteen noustua hakanneet puista ja latoneet vierekkäin, jatkuivat
silmänkantamattomiin.
Rastaat, jotka hämärissä kilpaa riemuitsivat ja pitivät
lauluharjotuksiaan joka ilmansuunnalla, olivat aikoja sitten vaienneet.
Ainoastaan tuuli pärisytti rumpuansa puissa, ja sen pärinän yli
kuului sieltä täältä hiiriäispöllön ääni tai huuhkajan huuto, ja
neitseellisestä maasta nousi epämääräinen, hieno ja läpitunkeva tuoksu,
joka tuntui ikäänkuin siemeneen kätkevän kaikki metsän tuoksut.
Aamun koittaessa ilmestyi mies, Pyry edellään. Mikko Repolainen kuuli
koiran, joka oli hänestä saanut vihiä, nuuskivan luolan suulla ja
salametsästäjän kiroovan synkeästi tehdessään arviota siitä, miten
paljon ketunnahka, jonka hän kyllä uskoi vielä lopultakin vangitulta
uhriltaan nylkevänsä, ehtisi raha-arvolleen laskea — ketut näet ovat
hyvin tunnetut kärsivällisyydestään ja itsepintaisuudestaan.
Mutta työntäen punaisen kielensä pienelle ja laihalle kuonollensa,
onnitteli kettuveitikka itseään siitä, että tavallaan oli välttänyt
suoranaisen vaaran, ja ryhtyi miettimään keinoja, millä pääsisi
pujahtamaan vihollistaan pakoon.
Ainoastaan kaksi keinoa ilmaantui: oli joko paettava tai nälän
uhallakin koetettava loppuun vanginvartijan kärsivällisyys, kunnes tämä
ehkä uskoisi vankinsa todellakin paenneen ja nostaisi pyydyksen pois.
Tämä toinen temppu oli vain hätäkeino ja ensimäistä piti kettu aluksi
parempana.
Koska pyydys esti Mikko Repolaista pääsemästä ulos kolostaan, ryhtyi
hän käpälillään ja turvallaan pelonsekaisena tutkimaan vankilansa
ympäristöjä. Tämä tarkastus loppui lyhyeen: kalliota takana, kalliota
yläpuolella, oikealla ja vasemmalla kalliota; mahdotonta ensinkään
yrittää. Alapuolella, mustahkolla maaperällä, jättivät käpäläin kynnet
vähäiset jäljet: ehkäpä pelastus olikin siellä? Ja heti ryhtyi hän
epätoivoisen rohkeudella ja sitkeydellä kaivamaan tätä pehmeätä maata.
Päivän päättyessä oli hän kaivanut runsaan jalan syvyisen reiän, jonka
hänen ruumiinsa täytti, kun väsyneiden käpälien kynnet karskahtivat
jotakin kovaa vastaan... siellä oli kivi. Mikko Repolainen kaivoi
etemmäs... aina vain kiveä; hän kuopi yhä, kuopi koko yön, toivoen
kalliosta löytävänsä pääsyn vapauteen... Vitkaan, huomaamatta nousi
kalliopohja, heltiämättä ja säälimättä kaartuen, päättyäkseen luolan
suulle; mutta innostuksen kuumeessa ei kettu sitä huomannut: hän
kaivoi, kaivoi vimmastuneena... Hän kaivoi kolme päivää ja kolme yötä,
purren multaa raivoissaan, valuttaen turvastaan mustaa sylkeä; hän
kulutti pilalle kyntensä, hän ruhjoi rikki hampaansa, hän loukkasi
turpansa, hän käänsi ylösalaisin luolan koko maapohjan. Säälimättömänä
levitteli kallio läpitunkematonta pintaansa, ja onneton vanki,
nälkiintyneenä, kuumeisena, taisteltuaan kunnes voimat tyyten uupuivat,
vaipui viheliäiselle luolanpohjalle ja nukkui kaksitoista pitkää tuntia
lyijynraskasta unta, joka seuraa suuria voimainmenetyksiä.