Oli leppeä maaliskuun ilta, aivan tavallinen kevätilta. Kuu paistoi
täydeltä terältään, ja virkeä tuuli sai arat silmikot säilymään
pihkaisessa piilossaan mahdollisen hallan pelosta.
Tämä ilta ei ollut Mikko Repolaiselle muiden iltojen kaltainen. Jo
aamuhämärissä, jolloin hämyharso oli vielä seudun peittänyt, korottaen
kukkuloita ja syventäen laaksoja, olivat metsän eläimet lähteneet
liikkeelle asunnoistaan. Mutta hän, jota ei vähääkään näyttänyt
liikuttavan se salaperäinen elämä mikä kuohui tuossa tutunomaisessa
hämärässä, hän joka oli haudattuna Kiimäen kallion koloon, mistä
aamulla oli salametsästäjä Simpan koiran ahdistamana hakenut
turvapaikan itselleen, hän ei vähääkään valmistunut ottamaan siihen
osaa, niinkuin tapansa oli joka ilta ollut. Ei siihen kumminkaan
ollut syynä aavistus siitä, että oli hyödytöntä lähteä kiertelemään
läheisessä metsässä pitkin lehdistöjä, sillä kettu kyllä tietää, että
kirkkaina ja tuulisina kuutamoiltoina lähtevät arat jänikset, joita
kuunvalo pettää ja oksien kahina pelottaa, lymypaikoistaan vasta sangen
myöhään yöllä. Eikä siihen myöskään ollut syynä tuulen kohina puissa,
sillä vanha, tarkkakorvainen metsäneläjä osaa kyllä hyvin erottaa
ihmismelun metsänäänistä. Ei ollut myöskään väsymys antanut aihetta
tähän pitkälliseen mietiskelemiseen, tähän outoon toimettomuuteen,
koskapa hän oli levännyt koko päivän, ensin pitkällään kuin kuollut,
perin väsyneenä raivokkaasta takaa-ajosta jonka esineenä oli ollut,
sitten kokoonkääriytyneenä, hieno musta turpa takakäpälien varassa,
suojassa kaikelta kiusalliselta, pistävältä.
Nyt hän pysyttelihe kuin kivettyneenä samassa asennossa, jalat
taivuksissa mahan alla, silmät puoleksi ummessa, korvat pystyssä, ja
antoi aivojensa läpi kulkea tunnelma- ja kuvasarjan, vaistomaisen,
salaperäisen ja sangen johdonmukaisen, joka piti hänet virkeänä. Eikä
mikään häirinnyt hänen ajatustyötänsä siellä kallionkolossa, minne hän
oli kapeasta halkeamasta tunkeutunut.
Tämä Kiimäen luola ei ollut Mikko Repolaisen tavallinen asunto: se
oli kuin linnantorni, josta piiritetty etsii viimeistä turvapaikkaa
äärimmäisen vaaran uhatessa.
Vielä tänään oli hän aamunkoitteessa vaipunut uneen vadelmapensaikossa,
samalla paikalla, missä hän voimakkailla hampaillaan oli purrut
poikki selkärangan jäniksenpojalta, joka oli lymypaikkaan tullut,
ravitakseen itsensä sen lihalla. Hän torkkui siellä, kun Simpan koiran
Pyryn kulkunen herätti hänet säälittä siitä unenhorroksesta, johon
hänet leppeä keväinen aurinko ja tyydytetyn ruokahalun rauha olivat
vaivuttaneet.
Kaikkien seudun koirien joukossa, jotka vuorotellen syysaamujen
hämärässä ja syyssateiden turvin olivat häntä ajaneet, ei Mikko
Repolainen tuntenut itsepäisempää vihollista kuin Pyry. Hän tiesi
kalliiden ja kovien kokemuksiensa nojalla, että tuohon viholliseen
viekkaus ei tehonnut. Heti kun Pyryn haukunta tai sen kulkusen ääni
ilmaisi vihollisen lähestymistä, lähtikin kettu kiitämään suoraan
eteenpäin sellaista vauhtia minkä hermostuneet käpälänsä sallivat.
Eksyttääkseen Simppaa kulki hän vastoin kaikkien kettujen vaistoa ja
vastoin tapojaan kauas, tehden äärettömän pitkän kierroksen; kulki
pitkin teitä kuin jänis; riensi sitten, käännyttyään Kiimäkeen päin,
täyttä vauhtia alas kiviröykkiötä pitkin, joka päätyi hänen pesälleen,
varmana siitä, etteivät hänen käpälänsä olleet jättäneet viholliselle
riittäviä tienmerkkejä perille asti.
Tämä se oli hänen viimeinen temppunsa, jota ei vielä mikään ikävä
tapahtuma ollut saanut häntä muuttamaan, ja tänään se oli onnistunut
kuten tavallisesti. Mutta Mikko Repolainen ei kuitenkaan ollut
rauhallisella mielellä, sillä hän oli näkevinään noin kymmenkunnan
harppauksen päässä polulta, pyökkipuun rungon taakse piiloutuneena
Pyryn omistajan, salametsästäjä Simpan muodon.
Mikko Repolainen tunsi hänet hyvin. Mutta tällä kertaa hän ei ollut
vavahtanut pyssynpamausta, joka aina ilmaisi näiden kahden vihollisen
yhteenjoutumista; hän ei ollut kuullut korvissaan tuulennopeiden ja
vihlovien lyijyrakeiden vinkunaa, joiden puremat, talvisesta turkista
huolimatta, ovat polttavampia ja syvempiä kuin orjantappuranokaiden
pistokset. Hän oli epäluuloinen, ja hänen asemansa epävarmuus synnytti
mielessä salaista levottomuutta, herättäen pahoja aavistuksia, jotka
pakottivat hänen pysymään luolassa lähellä aavistamaansa vaaraa,
ennenkuin kova välttämättömyys häntä vaatikaan sinne jäämään.
Hautautuneena mahdollisimman syvälle kallionpohjaan, oli hän huomannut
epäiltäviä ääniä, jotka kylläkin saattoivat syntyä vain niiden kivien
vierimisestä, joihin hänen käpälänsä olivat koskeneet. Mutta outo
rakennus, jota hän ei milloinkaan ollut huomannut, tuntui kumoovan
tämän järkeenkäyvän selityksen.
Mikko Repolainen vainusi pyydystä. Mikko oli Simpan vanki.