Joukko kerääntyneitä tehtäviä ja valmistuksia valitun yljän ensimäistä
vierailua varten kiinnitti seuraavana päivänä kokonaan Juki Sanin kädet
ja ajatukset. Jos hän joskus tunsi halua nyyhkyttämään tai yllätti
itsensä hetkiseksi kaipaillen tuijottamasta avaruuteen, oli vain
päättäväisesti karkoitettava jokainen menneisyyden ajatus.
Avioliittoon hän oli itsestään selvänä asiana kernaasti antanut
suostumuksensa ja odottanut sitä mieluisena kevennyksenä perheen
taloushuoliin. Omalta osaltaan hän ei koskaan ollut tuntenut siihen
erityisempää harrastusta. Nyt jättivät valmistuksetkin hänet
välinpitämättömäksi ja kylmäksi.
Hän pääsisi haltijattareksi suureen taloon, jossa oli palvelijoita,
ja hänen elämäntehtäväkseen tästä lähin tulisi huolehtiminen Saito
Sanin ystävien huvista ja mukavuudesta. Mutta nyt hän tunsi omituista
vastustushalua, jota hän ei voinut käsittää eikä selittää. Hän tiesi
vain, että hän ensi kertaa elämässään kapinoitsi välttämättömyyttä
vastaan.
Kun hän vihdoin joutui lepuuttamaan pieniä jäseniään ennenkuin
valmistukset iltapukeutumiseen alkoivat, tuli hän ajatelleeksi
nuorta amerikkalaista opettajatarta koulussa ja muisti, että tämä
oli _rakastanut_ miestä, jonka kanssa hän pian menisi naimisiin. Hän
muisti, miten hän itse oli seisonut puun takana vaanimassa nähdäkseen
nuoren opettajattaren juoksevan veräjälle kirjeenkantajaa vastaan. Hän
ei silloin saattanut käsittää, miten kirjeen saapuminen voi aiheuttaa
sellaista iloa ja yhdessä toisten tyttöjen kanssa oli hän kokonaisen
välitunnin huvitellut tuota pientä kohtausta matkimalla. Nyt oli tuo
vähäpätöinen tapaus saanut ikäänkuin uuden merkityksen, eikä se enää
näyttänyt hänestä naurettavalta eikä omituiselta.
Hän nojasi päätänsä avattua shodsia vasten ja katseli puutarhaan, joka
säteili ihanan syyspäivän loistossa. Hetkiseksi näkyi kaikki elämä
nukahtaneen — hyönteisetkin olivat tuokioksi lopettaneet surinansa ja
etsineet suojaa vihreiden lehvien alta. Kaikkialla vallitsi rauha,
paitsi hänen omassa pienessä levottomassa sydämessään.
"Oi, sensei", mutisi hän värisevin huulin, "sillä kertaa pilkkasin
rakkauskirjettäsi, Anna minulle tomppelille anteeksi; nyt olen saanut
ymmärryksen."
* * * * *
Juki San valitsi puvun, jota hän käyttäisi lähestyvän juhlallisen
vierailun aikana, niinkuin sovinnaiset tavat vaativat. Siinä ei saanut
olla ainoatakaan purppuranväristä pilkkua, sillä purppura kauhtuu
helpoimmin kaikista väreistä, ja se olisi paha enne tulevaisuudelle.
Vihdoin hän kääri vyötäisilleen harvinaisesta kirjokankaasta
valmistetun obin. Se oli Saiton kihlajaislahja, ja sen tavaton mitta
oli vertauskuvana pitkästä avioliitosta.
Hänen pukeutuessaan puuhaili äiti hänen ympärillään ja rupatteli
lakkaamatta — niin onnellisena ja toivehikkaana, että Juki Sanin sydän
lämpeni. Hänen oivallisten kapioittensa hankkiminen oli aiheuttanut
pienelle taloudelle useitakin uhrauksia, mutta näistä oli runsaana
korvauksena molempain vanhusten teeskentelemätön ilo.
Pihalta äkkiä kuuluva dshinrikishan ratina ilmoitti vieraan tulon.
Juki San kuuli isänsä pitkän, juhlallisen tervehdyksen ja näki äitinsä
rientävän ulos esittämään osaansa vastaanottokohteliaisuuksissa.
Itse hän jäi istumaan paikalleen, pää alaspainuneena ja levoton ilme
silmissä.
Hän tunsi mielensä niin omituiseksi, tunsi jotakin samalla sekä
ihanaa että äärettömän surullista, mikä peloitti häntä ja vangitsi
hänet. Hetkeksikään ei hänen päähänsä ollut juolahtanut ajatus rikkoa
lupaustaan, mutta hänen olentonsa kaipasi jotakin epämääräistä ja
autuaallista, minkä hän vastikään oli tullut tuntemaan ja mitä olisi
turhaa etsiä hänen vastaisesta elämästään.
Äidin kehoituksesta hän sitten työnsi kaihtimen syrjään ja tervehti
vierasta syvällä, miellyttävällä kumarruksella. — Vallitsevat tavat
kielsivät häntä ottamasta mitään osaa keskusteluun. Hän puuhaili teen
tarjoilussa ja kuunteli samalla, kuinka Saito San kuvaili tapauksia
värikkäästä hovielämästä ja kertoi seikkailuistaan viime sodassa. Kun
kaikki tavanmukaiset keskusteluaiheet olivat läpikäydyt ja vieras
sanonut hyvästi, Jukin muistiin oli jäänyt heikko kuva pienestä
keski-ikäisestä miehestä, jolla oli kokonainen rivi kunniarahoja
rinnassa ja joka oli katsellut häntä ystävällisillä vakavilla silmillä.
Vasta vaatimattoman ilta-aterian jälkeen hän sai tilaisuutta hiipiä
pieneen ylikerran suojaan, jossa Merrit San kahden viimeksikuluneen
kuukauden ajan oli asunut. Siellä ei vielä ollut mitään muutettu,
sillä hänen vanhan äitinsä mielestä lakaistiin onni talosta, jos heti
riennettiin poistamaan kaikki vieraan jättämät jäljet.
Juki meni sisälle. Iso syksyn kuu, jonka lempeä, epämääräinen valo
tunki sisään shodshista sai hänet muistuttamaan aavetta. Puolihämärässä
keksi hän pienessä huoneessa kaikenlaisia muistoja sen äskeisestä
asukkaasta. Hyljätty nenäliina riippui naulassa seinällä, ja
puoliväliin poltettu sikari oli pöydällä kuihtuneen, valkoisen ruusun
vieressä.
Ulkoa puutarhasta kaikuivat yölinnun vienonsurulliset houkuttelut
valittaville kerrannoineen. Juki Sanista tuntui se hänen oman
yksinäisyytensä ilmaisulta ja hän vaipui polvilleen nyyhkyttäen vuoteen
ääressä. Näin virui hän kauan, antautuen ylivoimaisen surunsa valtaan
kuin pieni lintu, joka turhaan runtelee siipiänsä kohtalon häkin
ristikoihin, Vihdoin hän ojensi käsivartensa ja sattui koskettamaan
pientä esinettä pieluksen alla. Hän vei sen kuutamoon ja huomasi,
että se oli pieni nahkakantinen muistikirja. Ensin hän tuijotti
kummastuneena muutamiin omituisiin merkkeihin ensimäisellä sivulla,
ja sitten keksi takakannessa pienoisen lokeron, ottaen sieltä esille
valokuvan, joka ei häntä kummastuttanut eikä hämmästyttänyt.
Se oli sama tyttö, josta Merrit oli puhunut — tyttö, jonka luo hän niin
riemukkaana oli palannut.
Kasvot säteilivät elämää ja onnea ja hymyilevät silmät katsoivat Juki
Sania suoraan silmiin niin rehellisesti ja lämpimästi, että hänen
täytyi hymyillä takaisin ja varovaisesti painaa korttia hehkuvaa
poskeansa vasten.
Hän piti sitä hetkisen edessään, katsellen tarkkaavasti jokaista
piirrettä puvussa ja kasvoissa. Sitten hän pisti sen takaisin poimuun
ja kuiskasi hiljaa:
"Hän rakastaa sinua paljon, paljon. Sinä tuotat hänelle onnea. Minä
suljen sinut sydämeeni."
Kirjan seljässä tavasi hän kokoon kultakirjaimilla merkityn sanan
"DIARY" [Päiväkirja]. Hetkisen mietittyään hän muisti, missä oli tuon
sanan ennen nähnyt. Hänen nuorella amerikkalaisella opettajattarellansa
oli ollut tapana kirjoitella samallaiseen kirjaan, ja kun Juki kerran
oli kysynyt, mitä "Diary" tarkoitti, oli hän vastannut, että se kirja
oli hänen paras ystävänsä, jolle hän kertoi kaikki salaisuutensa.
Hetkisen seisoi Juki San käännellen kirjaa kädessään. Sitten hän sanoi:
"Diary! Minäkin tahdon kirjoittaa diaryn. Minä kerron sille kaikki
ajatukseni, Minä kerron sille kaikki salaisuuteni. Ehkä sydämeni sitten
tuntuu vähemmän yksinäiseltä."