Kahden onnellisen kuukauden ajan Juki San eli kuin unessa. Runsas
korvaus, jonka Merrit ehdottomasti tahtoi suorittaa osoitetusta
vieraanvaraisuudesta, riitti yllin kyllin pienen perheen tarpeisiin.
He saattoivat taas, kuten lapsuusaikanaan, tehdä pieniä rattoisia
retkeilyjä, käydä vanhoissa temppeleissä, ja maistella eväitään
torri-puiden siimeksessä. Tavallisesti tepsuttelivat vanhemmat heti
jälestä, Juki San toimi tulkkina, tavattoman ihastuneena taidostaan.
Hän leperteli lakkaamatta, nauroi omille erehdyksilleen ja tuli päivä
päivältä sievemmäksi ja säteilevämmäksi.
Merrit oli iloinen voidessaan viettää vapaan aikansa niin
miellyttävässä seurassa. Juki San oli sama pieni lumoava ihme, jonka
hän entuudestaan muisti; viaton ja itsetiedoton tyttö, jonka sydämen
syvintä ei vielä kukaan ollut tutkinut.
Hän ärsytti ja opetti häntä ja leikki hänen kanssaan, niinkuin
leikitään ilakoivan lapsen kanssa. Luonteeltaan hän oli sydämellinen
ja harras ja tietämättään hän vähitellen vei Jukin rajan yli siihen
maahan, jossa tuntuu niin tuskalliselta herätä yksinään.
* * * * *
Eräänä varhaisena aamuna, kun laakson usvat heleiden pilvien lailla
vielä verhoilivat vuoren purppuraa ja hänen korkeutensa aurinko
vastikään oli heittänyt ensimäisen katseensa Fudshijaman kimaltelevalle
huipulle, pistäen esille pitkästä vaelluksesta hehkuvat kasvot,
Juki San nousi ylös unettoman yön jälkeen ja vilkaisi surullisilla
silmillään ulkona heräävään päivään.
"Sinä olet laiska tänään, herra Aurinko", sanoi hän uhaten sitä
nuhtelevasti sormellaan. "Missä olet ollut? Miksi et ole tullut
aikaisemmin valaisemaan minua työssäni?"
Hän sitoi kimononsa pitkät hihat ylös, jotta ne eivät olisi tiellä, ja
kietoi huivin päähänsä, jonka jälkeen hän alkoi tomuttaa shodshia ja
järjestää pientä huonetta.
"Minun täytyy kiirehtiä", sanoi hän itsekseen, kun oli lopettanut
nopean siivoamisensa. "Täytyy keittää ruokaa yhtä väleen kuin rouva
Punarinta-satakieli varastaa kirsikoita poikasilleen. Tänään tärkeä,
tärkeä päivä, mutta ei mikään iloinen päivä, Merrit San matkustaa
pois! Hetkisen hän seisoi hiljaa, ja silmät tummenivat ja kävivät
surullisiksi. Sitten hän ravisti nuhtelevasti päätänsä ja virkkoi:
"Hyi, Juki San, äänesi kuulostaa murheelliselta ja sydämesi ajattelee
kyyneleitä. Sinä olet häijy tyttö. Kiirehdi kuumentamaan hibatshi,
jotta Merrit San saa gohaninsa — hänen lystikkäällä Amerikan-kielellään
sitä kai nimitetään suurukseksi."
Kun höyry alkoi kohota tulipannuihin asetetuista kastrulleista,
istahti Juki San avoimen ulko-oven eteen lämpimänä ja punaisena
ponnistuksistaan. Hän leyhytteli kuumentuneita kasvojansa avaralla
hihallaan ja katseli sillävälin herkeämättä, tulisiko ketään pienissä
portaissa, jotka johtivat ylempään huoneeseen. Heikoinkin rasahdus sai
hänet hymyilevään odotukseen. Ulkoa kuului veden hiljainen loiske ja
päivän työhön valmistautuvien miesten leikillisiä huomautuksia.
Koko pienen puutarhan saarsi rivi vaahteroita, joiden sananjalkamaiset
lehdet välkkyivät heleän punaisina bambujen vihreitä sulkia vasten.
Jokainen pieninkin esine täällä oli läheisesti liittynyt Juki Sanin
lyhyeen, onnelliseen elämään. Hän oli astunut ensimäiset askeleensa
sileällä hiekkakäytävällä ja oppinut tulkitsemaan ensimäiset
kirjoitusmerkit vanhasta kivilyhdystä. Nenätön Kvannon tuolla pinjapuun
alla oli saanut tietää kaikki hänen salaisuutensa, ja luumupuun
juurelta, tuosta aivan läheltä, hän kerran oli pyydystänyt häijyn
kissimirrin, joka oli johtanut hänen ensimäiseen tuttavuuteensa Merrit
Sanin kanssa.
Hänen istuessaan siinä kädet ristissä ja katsellessaan, miten
päiväpaiste kisaili pensaissa ja lehvillä, tuntui hänestä kuin olisi
kaikki hänen joustavuutensa äkkiä kadonnut hänen pienestä levottomasta
ruumiistaan, ja lempeä suu sai väsyneen, surullisen ilmeen. Hän
säpsähti loiskahdusta alhaalla lammikossa, ja kun hän kumartui
eteenpäin, hän näki kultakalojen hyppivän korkealle vedenpinnan yli.
Samassa silmänräpäyksessä hän oli täynnä elämää ja liikettä.
"Juki San on iso, häijy tyttö, joka voi unohtaa pienen kalan. Pikku
kultakalat aina hyvin nälkäisiä aamulla. Täytyy kiirehtiä täyttämään
niiden tyhjät vatsat; ne ovat jo hyvin ohuet."
Hän livahdutti sukkiin puetut jalkansa punotuista sisäkengistä ja pisti
ne puutohveleihin. Sitten hän meni erään hyllyn luo ja otti kädentäyden
riisikakkuja.
Veden kalvo kimalteli kullalta kalojen siinä parveillessa. Juki San
murenteli kakkunsa ja katseli tarkkaavasti tuota liikkuvaa ryhmää.
Sitten hän sanoi:
"Te olette hyvin ahneita kaloja. En koskaan voi täyttää isoja
vatsojanne. Nyt täytyy poimia kukkia Merrit Sanin aamiaispöytään."
Hän tipsutti laakeiden, sammaltuneiden kivien ylitse pienoiskokoisin
Fudshin ohi, missä asuu sen ihmeellisen jumaluusolennon henki, joka
puhjetuttaa kasvit henkiin. Hetkiseksi hän pysähtyi muutamien uhkeiden
krysanteemien eli päivänkukkien eteen ja katseli kauan nousevan
auringon helakassa valossa välkkyviä "aamutähtiä". Vihdoin hän keksi
syrjempänä kasvavassa pensaassa valkoisen ruusun, jonka sydän hehkui
aivan punaisena.
Tyytyväisesti huudahtaen hän pisti kätensä okaitten joukkoon, mutta
kun hän samalla ravisti pensasta, niin ihana purppurasiipinen perhonen
putosi alas hänen jalkojensa juureen. Juki San, joka oli hellä
kaikkia eläviä olentoja kohtaan, lankesi nopeasti polvilleen, ottaen
puolipaleltuneen hyönteisen lämpimiin kämmeniinsä.
"Ah, Tsho [Perhonen.] Tsho San", sanoi hän hyväillen, "eilispäivänä
sinä olit iso ja vahva, tänään tunnet heikkoutta kylmässä. Se Puhurin
Jaakko on kovin häijy poika... Sinä et saa kuolla, Tsho Tsho San! Ole
kärsivällinen! Minä teen sinut lämpimäksi; minä annan sinulle uuden
onnenpäivän."
Juki Sanin puukenkien kapse kajahteli hiljaisessa aamuilmassa kun
hän riensi pienen kaarisillan ylin ja jatkoi kulkuaan kivikuvan luo
lammikon toiselle puolelle. Yhdellä ainoalla otteella — niin keveällä,
että se ei mitenkään voinut vahingoittaa hentoja, läpikuultavia siipiä
— hän siirsi heränneen perhosen näppärästi armeliaisuudenjumalattaren
leveälle otsalle.
Jyrkkänä vastakohtana tälle hiljaiselle näytelmälle kuultiin äkkiä
jonkun tulevan portaita alas viheltäen amerikkalaisen laulun rytmikästä
säveltä.
Silmänräpäyksen seisoi Juki San liikkumattomana ja painoi varovaisesti
huulensa taitettua ruusua vasten. Sitten hän juoksi nopeasti takaisin,
ja hänen pienet _getansa_ kopisivat iloisesti kivillä.
"Heräävä päivä haluaa lausua Sisko Lumihiutaleelle kunnioittavan
tervehdyksensä", huudahti Merrit, jonka pitkä vartalo täytti koko
oviaukon.
Mutta Juki San ei suinkaan tahtonut, että hänet kohteliaisuudessa
voitettaisiin. Hän laski käden kummallekin polvelleen ja kumarsi
sitten suorassa kulmassa, samalla kun hän kiusoittelevan vakavasti ja
juhlallisesti vastasi:
"_Ohajo, gozaimas' kjô wa joi o tenki_!" [Hyvää huomenta! Tänään on
teidän kunniaksenne ihana ilma.]
Merrit tiesi, että hän tytön äidinkielen kohteliaisuusvivahduksissa
ei vetänyt tälle vertaa. Mutta hän käytti huolellisesti jokaista
tilaisuutta hänen ärsyttämiseensä, vain nähdäkseen hänen punehtuvan
ja laskevan silmäluomensa alas, niin että pitkät ripset hipaisivat
kuopikasta poskea. Nyt hän suoristautui korkeaksi, jäykäksi ja
juhlalliseksi tytön viereen, valmiina nauttimaan mielikuvistaan.
"Kuulkaahan, Juki San, muuten myöskin Sisko Lumihiutaleeksi nimitetty,
olkaa hyvä ja astukaa alas korskeilta ratsuiltanne ja puhukaa kiltisti
englanninkieltä, jotta minunlaiseni pieni poikakin teitä ymmärtää."
"Teidänlaisenne pieni poika", nauroi hän, "teidänlaisenne pieni poika!
Merrit San hän niin pitkä, että kun hän tekee japanilainen kumarrus,
hän tulee alas korkean päältä kuin mahtava bambupuu — kas näin!"
Tyttö ojensi kätensä päänsä yli ja kumartui sitten eteenpäin, kunnes
sormenpäät koskettivat maata. Yhä tässä asennossa kiersi hän päätänsä,
niin että hänen kirkkaat, veitikkamaiset silmänsä katsoivat suoraan
Merritin silmiin.
Nuorukainen kohotti lystikkäästi kulmakarvojaan.
"Kuulehan, Juki San, sinusta näkyy tulevan keimaileva koketti!"
Juki suoristausi äkkiä ja huudahti iloisesti naurahtaen:
"Minäkö kroketti? Ei, ei! Kroketit ovat kanan poikapyörylöitä. Ne
kelpaa syötäviksi. Minä ei syötävää!"
Merrit nauroi ääneensä ihastuksesta, mutta sitten hän kävi vakavaksi.
"Ei, Juki San, sinusta ei koskaan tule keimailijatarta! Sinä pysyt
samana herttaisena pikkutyttönä ja sinusta tulee oivallinen vaimo
sille komealle kapteeni Saitolle, jolla on kultanauhoja ja muita
helyjä. — Mutta miten on aamiaisen laita? Tietänet, että juna lähtee
tunnin päästä, ja ellet nyt pian anna minulle jotakin korkea-arvoiseen
vatsaani sullottavaa, täytyy minun tosiaankin syödä sinut!"
Peljästystä teeskennellen toi Juki kiireesti toisesta huoneesta
pienen pöydän ja tarjoili hänelle aivan näppäränä paistettua kalaa ja
höyryävää lientä. Pienessä japanilaisessa talossa ei ollut saatavissa
tuolia, joten Merrit sai istua lattialla, mutta hän söi omalla
veitsellään ja haarukallaan — selvä todistus hänen taitamattomuudestaan
ruokailupuikkojen käyttämisessä.
"Hei", huudahti hän äkkiä, kohottaen pitkävartista ruusua, "mistä olet
keksinyt tämän kaunokaisen?"
"Minä löysin sen nenälläni", vastasi Juki. "Tiedätkö, miksi sillä
on punainen sydän? Niin, — kauan sitten kaikkein kaunein prinsessa
rakastanut väärä mies. Buddha hyvin vihainen. Muutti hänet punainen
ruusu. Sydän jäi punainen lempeästä rakkaudesta, joka asuu siellä."
"Kas vain! Teidän Buddhanne on varmaan hyvin ankara, vanha herra!"
huudahti Merrit.
Juki San lopetti hetkiseksi riisin sekoittamisen kulhossa ja katsahti
häneen vakavasti.
"Tunnetko sinä Jumalan, Merrit San?"
"Tunnenko Jumalan?" toisti nuorukainen hiukan hämillään naurahtaen.
"Niin, kristittyjen Jumalan, jota täytyy rakastaa ja rakastaa ja jota
ei kukaan sentään saa nähdä ennenkuin kuolee. Tiedäthän, Merrit San?"
Sitten hän jatkoi vakavana hiljennetyllä äänellä:
"Uskooko sinä, että kristittyjen Jumala on parempi kuin Buddha
japanilaiselle tytölle?"
Hetkisen tunsi Merrit San olevansa niin hämillään, että kuuma veri
nousi hänen ohimoihinsa. Hän ei ollut tottunut esiintymään hengellisenä
neuvonantajana, ja hänen asemansa kävi hiukan tukalaksi.
Etsien sanoja teki hän epätoivoisen ponnistuksen:
"Minä... minä... pelkään, etten ole tästä asiasta oikein selvillä.
Mutta se on toki aivan varmaa, Juki San, että kristittyjen Jumala menee
mukiin. Ihmiselle ei voi käydä hullusti, jos turvautuu häneen."
Hän änkytti kuin nolostunut koulupoika, mutta haastoi rohkeasti
edelleen:
"Kun kaikki näyttää pimeimmältä ja kun luulee, että kaikki on mennyttä,
silloin sen huomaa. Minä tiedän sen. Olen itse kokenut. On suuri häpeä,
etten sitä useammin ajattele."
"Sinä uskoo, että hän on parempi minullekin?" tivasi Juki San yhä
epäröiden.
"Siitä olen varma", sanoi Merrit vakuuttavasti: "Annan siitä sanani.
Älä sitä unohda."
"Minä ei unohda", vastasi tyttö.
* * * * *
Veräjän rasahdus ja ulkoa kuuluva huuto ilmoittivat matkatavaroita
noutamaan saapuvan dshinrikishan-kuljettajan tulon.
Merrit jätti aamiaisensa puoliväliin.
"Totisesti! Olin melkein unohtanut, että tämä on viimeinen ateriani
Sisko Lumihiutaleen luona. Ajattelehan, että vanha ikävä tehtäväni nyt
on lopussa ja että pian olen matkalla maapallon toiselle puolen!"
"Sinä kaipaa sinne?" kysyi Juki. "Äiti San ei siellä enää." — Kun hän
näki varjon häilähtävän nuorukaisen kasvoille, hän laski kätösensä
osaaottavasti hänen käsivarrelleen.
"Minä tuntee suru sinun takia", sanoi hän vakavana ja jatkoi nopeasti:
"Toiselle puolen! Niin, minä tiedän; siellä on kaunis 'Merika. Maailman
suurimmat laivat keinuvat meren yli Hatobaan. Merrit San, iso ja
pitkä, seisoo laivan kokassa ja katsoo yli kaiken kansan. Sitten
huutaa 'hurraa!' Hyvin, hyvin iloinen. Hän näkee taulun kaunis tyttö
odottamassa häntä?"
Vastausta vuottamatta hän senjälkeen avasi oven ja kutsui sisään
vanhempansa, joiden ei koskaan ollut tapana näyttäytyä ennenkuin Merrit
San oli syönyt aamiaisensa.
"Kiirehtikää", huusi hän, "jotta voimme lausua vieraallemme arvokkaat
jäähyväiset?"
* * * * *
Kadulle viettävällä pienellä pihalla seisoi miehiä tavarakärryineen ja
dshinrikishoineen valmiina kuljettamaan Merritiä asemalle. Juki valvoi
huolellisesti erinäisten laatikkojen ja matkalaukkujen sijoittamista
ja järjesti vanhempansa seisomaan niin, että heidän matkustavalle
vieraalleen osoitettiin mahdollisimman suurta kunnioitusta.
Kun Merrit tuli majasta ja kumartui ottamaan oven ulkopuolelle asetetut
kenkänsä, Juki riensi esille innokkaana auttamaan häntä viimeiseen
asti. Mutta Merrit pidätti häntä leikillisesti.
"Ole varuillasi, Juki San, älä tule liian lähelle! Jos sattuisit
putoamaan jompaankumpaan noista kapineista, niin olisit iäksi mennyttä,
ja peloittava mr. Saito kehoittaisi minua hakkaamaan pääni poikki?"
Juki San nauroi ja tasoitteli pieluksia dshinrikiskassa, samalla kun
hän antoi kyyditsijälle tarkkoja määräyksiä.
Merrit oli säteilevällä tuulella ja kiitti niin imartelevin sanoin,
että Juki San tuskin voi pidättyä häntä keskeyttämästä. Lopuksi hän
kehoitti perhettä kaikkine sukulaisineen tulemaan Amerikkaan häntä
tervehtimään.
Kun hänen oli sanottava hyvästi Juki Sanille, hän ojensi hänelle
kätensä, ja aivan hämillään tästä tavattomasta juhlamenosta tyttö laski
oman kätösensä kylmänä ja jäykkänä hänen kouraansa. Nuori mies katsoi
häneen korkeudestaan ja tunsi sydämensä sykähtävän lämpimästi, kun hän
ajatteli kaikkia hänen hienoja, pieniä kohteliaisuuksiaan.
"Hyvästi, pikku Lumihiutale", sanoi hän vihdoin; "en milloinkaan unohda
sinua ja Japania".
Juki veti kätensä pois ja katsahti häneen kysyvästi:
"Joskus sinä tuleeko takaisin?"
"En, Juki San", vastasi Merrit noustessaan dshinrikishaan; "sinä
tiedät, että pian saan oman pienen kodin, jonka eteen voin puuhata ja
ponnistella. Minulle tulee lähivuosina paljon hommaa, joten en luule
voivani palata tänne."
Juki San näki kuin unessa, miten miehet kohensivat hattujaan ja
vetivät hihnoista valjastuessaan pienten ajopelien eteen. Hän kumarsi
konemaisesti muiden tapaan, mutta ei yhtynyt näiden _sajônara-huutoon_.
[Sajô-nara merkitsee: hyvästi!]
Hän näki, kuinka pyörät nopeasti vierivät tiellä ja kuinka Metrit
San kadunkulmassa iloisesti heilutti hattuaan ja huudahteli omalla
kielellään:
"Hyvästi, Juki San! Jumala siunatkoon sinua!"
Tyttö seisoi kauan paikoillaan, tuijottaen tyhjään veräjään. Alahuuli
vapisi kuin yksinäisen säikähtyneen lapsen, ja hänen täytyi puraista
siihen saadakseen sen asettumaan.
"Mutta Juki", kuuli hän äidin huutavan, "joku häijy henki on tahtonut
tehdä sinulle pahaa! Sinulla on veripisara huulessasi!"
Juki pyyhkäisi suutansa keveästi toisella kädellään ja vastasi
hilpeästi, että joku pieni punarintasatakieli kaiketi oli ollut
varastamassa kirsikan. Mutta itsekseen hän kuiskasi:
"Sydämeni vuotaa verta yksinäisyydestä. Hän ei tule milloinkaan
takaisin."