Paras miss luuje!
Tokkohan enää muistatte erästä amerikkalaista poikaa, joka kerran
aikaisimpina lapsuusvuosinanne sattui häiritsemään suunnitelmianne
erääseen kissaan nähden?
Itse muistan tapauksen varsin hyvin ja samaten ne pienet hauskat
retkeilyt luonnon helmaan, joita te, äitini ja minä sitten yhdessä
teimme.
Toivoakseni ette kuitenkaan ole minua unohtanut, sillä nyt aijon juuri
käyttää oikeuksiani yllämainitun taistelun voittajana pyytääkseni
teiltä erästä suosiota. Hallitukseni on nimittäin lähettänyt minut
teidän maahanne tärkeässä asiassa, ja kun huomasin, ettei ollut
mitään majataloa tulevan toiminta-alueeni lähettyvillä, kirjoitin
samaan kouluun, missä muutamia vuosia sitten oleskelin äitini kanssa,
tiedustellen sellaista perhettä, joka ystävällisesti tahtoisi ottaa
minut pariksi kuukaudeksi luokseen asumaan.
Omituista kyllä, ilmoitettiin minulle isänne nimi ja osoite, ja kun
kirjeessä vielä mainittiin, että perheen ainoan tyttären nimi oli Juki
San ja että hän osasi puhua ja kirjoittaa englanninkieltä, johtui heti
mieleeni pieni 'Sisko Lumihiutale' menneiltä ajoilta.
Suostuisikohan isänne todellakin ottamaan minut luoksenne pariksi
kuukaudeksi, jos lupaan käyttäytyä oikein hyvin ja tyytyä
mahdollisimman pieneen tilaan? Jos niin luulette, ehkä tahdotte olla
hyvä ja sähköttää minulle tänne Jokohamaan, niin tulen suoraan sinne.
Toivon pian näkeväni teidät jälleen!
Vanha ystävänne
Richard Merrit."
Juki San tavaili kirjeen läpi ja koetti turhaan selvitellä kaikkia
noita vieraita sanoja. Se oli epäilemättä englanninkieltä, mutta aivan
toisenlaista kuin se englanninkieli, mitä hän oli tottunut kuulemaan.
Hänen täytyi juosta noutamaan pieni sanakirjansa ja sitten hän lause
lauseelta tutki sisällön selväksi.
Niin, kyllä hän muisti tuon pojan! Hänellä oli vaalea tukka ja siniset
silmät, jotka osasivat nauraa, ja hän oli iso, iso poika, joka usein
oli kantanut häntä olallaan!
Juki piti kokoonkäännettyä kirjettä varovaisesti molemmilla käsillään
ja vaipui iloiseen odotukseen. Ulkomaalainen vieras tulisi kokonaiseksi
kahdeksi kuukaudeksi hänen kotiinsa asumaan; sitten joutuisi hän
naimisiin, saisi käyttää kaikkein hienointa kimonoansa ja antaa
kauniita lahjoja vanhemmilleen.
Buddha huolehti hänestä todellakin! Aina siitä asti, kun hän oli
palannut lähetyskoulusta, hän oli tuntenut siinä suhteessa epäilystä!
Sillä hänestä oli näyttänyt siltä, ettei Jumala koskaan kuullut hänen
rukouksiaan, vaikka hän rukoili häntä yöt päivät. Kaiketi hän oli
odottanut, antaakseen hänelle kaiken tämän onnen yhdellä kertaa. —
Hän oli hyvä, ystävällinen ja ajatteleva jumala. Huomenna, ennenkuin
nouseva aurinko ehtisi kullata ison pinjapuun vuorella, hän menisi
temppeliin sanomaan sen hänelle.
Juki Sanin vanhemmat suostuivat kernaasti tyttärensä pyyntöön ja
iloitsivat voidessaan valmistaa hänelle huvia. Sitäpaitsi tulisivat
muukalaisen maksamat rahat mieluisaksi lisäksi myötäjäisiin.
Kihlaus oli heille yhtä sitova kuin avioliitto, eivätkä nämä
vaatimattomat ihmiset olleet kuulleet puhuttavankaan, että nuori sydän
voi joskus tehdä kapinan perinnäistapoja ja sovinnaisia sääntöjä
vastaan sekä kulkea omaa tietänsä. Lapsi toivoi vieraan tulevan, ja kun
he muuten niin harvoin voivat hankkia hänelle huvia, he tietysti olivat
valmiit noudattamaan hänen tahtoaan.
Vastaussähkösanoman lähettäminen oli seuraava jännittävä tapaus. Juki
San kirjoitti nuo muutamat sanat viidellä eri tavalla ja huomasi,
että kun oli saatava kokoon englantilainen lause, hänen kielensä oli
paljoa taitavampi kuin hänen sormensa. Vihdoin hänen onnistui suurilla
ponnistuksilla kirjoittaa:
"Tarjoan teille koko taloni. Todellinen ystävänne Juki."
Sitten ravisti hän päätään ja yritti uudestaan:
"Sydämeni toivottaa teidät tervetulleeksi. Juki."
Tämäkään ei oikein vastannut hänen korkeita vaatimuksiaan, ja lopuksi
hän päätti sähköttää seuraavat kolme sanaa, joiden sisällöstä hän
ainakin oli varma:
"Tehkää hyvin, tulkaa."
* * * * *
Lähinnä seuraava aika meni kokonaan innokkaihin valmistuksiin. Ei
ollut helppoa tehdä kaikkea niin hauskaksi ja mukavaksi kuin sellaisen
kunnioitetun vieraan läsnäolo vaati, ja Juki San sai pinnistää
kekseliäitä aivojaan äärimmäiseen asti. Mutta hän käytti päätänsä ja
käsiänsä iloisella, uupumattomalla tarmolla — asetti raskaan pronssisen
_hibatshin_ eli hehkupannun maton mustaksi palaneelle reiälle,
pingoitti uutta riisipaperia _shodshin_ puupuitteisiin ja ripusti
hauska-aiheisen _hakemonon_ niille kohdille seinissä, missä muurisavi
oli murennut. Hän liehui talon toisesta päästä toiseen, nauroi ja
puuhasi, ja vanha puutarha ulkopuolella vastasi kukkien tuoksulla ja
linnunlaululla.
Juuri Merrit Sanin tulopäivänä, kun jo oli asetettu viimeinen kukka
maljakoihin ja harjattu viimeinen tomuhiukkanen matolta, keksi
Juki Sanin terävä silmä ruman repeämän paperiovessa, joka eroitti
vierassuojan heidän pienestä ruokasalistaan.
Pienoinen murheellinen ryppy painui hänen kulmiensa väliin, mutta
muuttui pian hymyksi.
"Ah", huudahti hän, "ajatukset tulevat nopeasti! Voinhan maalata
bambutaulun ruman reiän päälle!"
Hän alkoi heti työskennellä väreillä ja siveltimellä, ja hänen pienet
näppärät sormensa kätkivät pian raon kokonaisella metsällä sieviä
_take-ruokoja_, jotka kohosivat lumipeitteisen vuoren juurelta.
Vielä viimeinen sivellys, ja sitten istahti hän lattialle katselemaan
tuotettaan hyvin tyytyväisenä.
"Nyt on kaikki valmista!" sanoi hän hiljaa itsekseen, "nyt ei ole muuta
tehtävää kuin odottaa ilomielin Amerikan sensein tuloa."
Hän kuuli naurua aivan takanaan ja käänsi nopeasti päänsä: oviaukossa
seisoi pitkä muukalainen, joka hymyillen ojensi hänelle kätensä
tervehdykseksi.
Mutta kädenpuristus oli Juki Sanille tuntematonta. Hän katsahti
vieraaseen nopeasti ja kummastuneena ja kumarsi sitten miellyttävän
kohteliaasti pääkkösensä lattiaan asti.
Hänen tavallinen iloinen puheliaisuutensa oli kuin poispuhallettu.
Hämillinen ujous painoi hänet melkein maahan, eikä Merritin avonainen
katse suinkaan parantanut asiaa.
Alasluoduin silmin vei hän hänet perheen isompaan arkihuoneeseen,
kehoitti häntä istumaan ja pitämään hyvänään sitä vieraanvaraisuutta,
mitä hänen isänsä halpa talo voisi tarjota.
Merrit saapui pitkältä, väsyttävältä matkalta, ja hänestä oli jotakin
kuvaamattoman viehättävää paikan tyynessä kauneudessa ja hiljaisessa
miellyttävässä tytössä, joka oli vetäytynyt varjoon. Hienotunteisesti
hän ei ollut huomaavinaan tämän arkuutta ja rupatteli iloisesti
vähäpätöisistä asioista, ikäänkuin tyttö olisi ollut ujo lapsi, joka
mielellään tahtoi päästä hänen tuttavakseen, kunhan vain tohti.
Tällävälin Juki San sai rohkeutta ja uskalsi jo toisinaan luoda
silmäyksenkin leveäharteiseen nuoreen mieheen, jonka uhkea vartalo
näkyi täyttävän huoneen lattiasta kattoon. Juki katseli hänen
kasvojaan, koetti ymmärtää hänen kummallista kieltään; ja näin hän
vähitellen tunsi ihmeellisen ulkomaalaisen lapsuutensa leikkitoveriksi.
Niiden työteliäiden vuosien kuluessa, jotka hän oli viettänyt
lähetyskoulussa, oli näet englanninkieleen liittynyt muisto pitkästä,
kömpelöstä, vieraasta pojasta, jolla oli lystikkään näköinen, kaareva
suu, ja jonka silmät tavallisesti hymyilivät, kun hän lausui omituisia
ääniään. Kuinka isoksi, komeaksi ja kauniiksi hän oli tullut! Ja
pukukin aivan erilainen kaikesta, mitä Juki koskaan oli nähnyt! Hänellä
oli niin valkoiset, pitkät kädet, ja hyvin muisti Juki niiden tiukan,
voimakkaan puristuksen. Hänen täytyi katsahtaa nuorukaiseen tuon
tuostakin ja nauttia hänen äänensä syvästä soinnusta, kunnes hänen
pieni tytönsydämensä vihdoin alkoi niin rajusti sykkiä, että posket
tulivat hehkuvan punaisiksi.
Ujous katosi vähä vähältä, ja kun Merrit leikkisästi kysyi, miten
ihmeessä hän saattoi hoitaa tehtäviään niillä harvoilla japanilaisilla
sanoilla, jotka hän taisi, hän rohkeni aivan reippaasti vastata:
"Minä tietää keino — minä opetta teille Nipponin kieli; te antaa
minulle vaikean Amerikan-kielen viisaus."
"Se menee mainiosti", myönsi Dick ja ojensi kätensä vakuudeksi.
Mutta tyttö vetäytyi levottomasti takaisin.
"Ei, ei, älkää mene!" virkkoi hän, käsittäen lauseen väärin. "Te
pitää jäädä. Saa kaikki minun taito Nipponin kielessä! Oi, olkaa niin
ystävällinen!" Ja hän katsoi rukoilevasti vieraaseen.
Merrit nauroi sydämellisesti.
"Hyvä on, Juki", sanoi hän; "minä jään, ja huomenaamulla alamme
koulumme."
Nyt olivat Juki Sanin vanhemmat saaneet tietää vieraan tulosta ja
kiirehtivät sisälle lausumaan hänet tervetulleeksi. Hänen erilaisten
tavarainsa purkaminen tässä pienessä asunnossa huvitti suuresti koko
perhettä. Jokaista kapinetta tutkittiin ja ihailtiin kunnioittavasti,
ja kun Merrit otti esille kimpun valokuvia ja näytti heille kotinsa,
perheensä ja ystävänsä, tuli mielenkiinto tavattomaksi.
Myöhemmin illalla lepäsi Juki San, kuten tavallista, pehmeällä,
lattialle levitetyllä _futonillaan_ ja katseli ihmeellisiä varjoja,
joita yölamppu loi verhoille huoneessa. Kaikki tässä pienessä majassa
oli samanlaista siitä ajasta asti, kun hän oli aivan pieni tyttö.
Siellä oli sama lamppu ja sama Buddhan kuva, joka tutkimattomin silmin
tuijotti häneen hyllyltään.
Juki San heittelihe levottomasti patjallaan.
"Se kaunis tyttö kuvassa", — virkkoi hän itsekseen. "Hän menee
naimisiin sen kauniin tytön kanssa, sanoi hän, — Sitten Juki huoahti
hiukan ja lisäsi aivan epäjohdonmukaisesti:
"Minä toivon, että Saito San lähtee sotaan pitkäksi, pitkäksi aikaa."