Kaksitoista kertaa oli tuuli varistanut luumupuiden valkoiset kukat,
ja Juki San [Arvonimeä "tshan" käytetään lapsista, mutta niiden
täysikasvuisiksi tultua liitetään nimen jälkeen "san". Tekijä.] oli
nyt nuori neitonen ja astumassa aikuisten maailmaan, sen suruihin ja
huoliin.
Vaikka häntä ilmeisesti saattoi pitää myöhempänä painoksena entisten
päivien hemmotellusta, vilkastunteisesta ja onnellisesta tytöstä, hänen
silmänsä saivat usein huolestuneen ilmeen, sillä hänen oli taisteltava
ankaraa taistelua estääkseen vanhempiansa joutumasta mihinkään
kosketukseen päivä päivältä lisääntyvän köyhyyden kanssa.
Kolmen vuoden ajan nämä olivat herkeämättä työskennelleet ja
ponnistelleet pitääkseen häntä englantilaisessa lähetyskoulussa, jossa
hän sai parhaan kasvatuksen, mitä maassa silloin oli tytöille tarjolla.
Kun hän vihdoin tuli takaisin pitkän kahnauksen jälkeen vieraiden
ihmisten ja vieraan kielen kanssa, oli päivänselvää, että hän ryhtyi
täyttämään kaikkia niitä velvollisuuksia, jotka saattoivat tulla ainoan
tyttären osaksi ylhäisessä, köyhtyneessä perheessä.
Isä oli tullut vanhaksi ja raihnaiseksi ja luopui nyt kokonaan
olemassaolon taistelusta. Hän oli aina ollut hurskas buddhalainen ja
antautui yhä täydellisemmin rukoukseen ja mietiskelyyn valmistuakseen
Nirvanaan. Äiti oli kaiken ikänsä elänyt toisen johdossa ja tunsi nyt
itsensä aivan kykenemättömäksi toimimaan omin päin, jonka vuoksi hän
perin avuttomana kääntyi Juki Sanin puoleen.
Tämä oli raskas kuorma nuorten hartiain kannettavaksi, ja kun yö tuli,
se tapasi hänet usein hiljaa valvomassa ja mietiskelemässä vaikeata
kysymystä, miten vähäiset vaatimukset voitaisiin tyydyttää vieläkin
pienemmillä tuloilla.
Hän oli lähetyskoulussa oppinut kaikenlaista, osasi lukea ja kirjoittaa
huonoa englanninkieltä ja lopettaa kertomataulun nopeammin kuin
kukaan muu. Hän oli syventynyt pukeutumistaidon mutkikkaimpiinkin
salaisuuksiin, ja jos hänellä oli hyvin runsaasti aikaa käytettävänään,
hän saattoi soittaa uruilla kolme erilaista virrensäveltä.
Kaikki nämä taidot olivat kuitenkin hyvin vähäksi hyödyksi, kun oli
saatava isän eläke riittämään edes hiukkasen yli pienen talouden
vaatimattomien tarpeiden.
Hänelle oli kerrottu ihmeellisiä juttuja vieraasta maasta, joka
sijaitsi kaukana hänen kotisaarestaan ja jossa säätyläisperheiden
tyttäret voivat hankkia itselleen työtä ulkona monirientoisessa
maailmassa. Kovin hän oli hämmästynyt heidän rohkeuttaan ja ihmetellyt
kansan tapoja, jotka sellaista sallivat! Samalla hän sentään hiukan
kadehtikin heidän vapauttaan ja huokaili raudankovan sovinnaisuuden
kahleissa, joka kielsi häntä jättämästä isänkotia, kunnes vanhemmat
olivat järjestäneet hänen avioliittonsa — jokaisen japanilaisen
naisen välttämätön kohtalo. Yksinomaan tämän vuoksi oli hänelle niin
huolellisesti opetettu kaikenlaisia talousaskareita ja seurustelun
taitoa. Hänen kasvatuksensa tarkoituksena oli hänen syntymästään asti
ollut kehittää hänet kykeneväksi kerran sulostuttamaan puolison elämää
ja tekemään tämän koti iloiseksi ja miellyttäväksi.
Päivä päivältä kävi olemassaolon taistelu vaikeammaksi ja Juki San
ponnisteli nuoren ihmisen tarmolla ja pelottomuudella. Ilakoiden
ja leikkiä laskien hän tarjoili vanhemmilleen näiden vaatimattoman
aterian, alati kehoittaen heitä nauttimaan sitä, mitä hän muka
kuvitteli suureksi juhla-ateriaksi, mutta jonka hankkimiseksi hänen
ehkä oli täytynyt uhrata joku perheen vanhoista muistoesineistä. Hän
käänsi varsin näppärästi riisisangon niin, että he eivät voineet nähdä
sen niukkaa sisältöä, ja kaatoi kuuman veden juhlallisesti heidän
maljakoihinsa vakuuttaen, että mikään _sake_ [japanilainen riisiviini.]
ei voinut maistua niin oivalliselta kuin tämä. Hänen päätöksensä pitää
heidät onnellisessa tietämättömyydessä asiain tilasta pakoitti hänet
äärimmäisiin ponnistuksiin, mutta se oli aivan yksinkertaisesti hänen
velvollisuutensa, ja velvollisuus oli ainoa uskonto, josta Juki San
tunsi itsensä täysin varmaksi.
Mutta eräänä päivänä sattui jotakin merkillistä tässä pienessä
kodissa. Isä kutsui tyttärensä luokseen ja kertoi juhlallisesti, että
oli päätetty avioliitto hänen ja Saito Sanin välillä. Viimemainittu
oli varakas upseeri keisarin hovissa. Juki kumarsi päänsä mattoon ja
kiitti jumalia. Nyt saisivat hänen vanhempansa viettää loput päivänsä
loistossa ja yltäkylläisyydessä.
Saito San oli vain etäinen utukuva, jota hänen koko vastaisen elämänsä
aikana oli toteltava ja jonka koti hänen oli pidettävä järjestyksessä.
Mutta hän toi mukanaan toivotun avun, ja tytön ajatukset uhkuivat
kiitollisuutta. Nyt, kun köyhyyden painostava kuorma oli nostettu hänen
hartioiltaan, pääsi nuoruuden ilo oikeuksiinsa ja koko hänen olentonsa
säteili ihastusta.
Useita kertoja tätä ennen hänen isänsä oli saanut naimatarjouksia
tyttärelleen, sillä huhu tämän kauneudesta ja lapsellisesta hellyydestä
vanhempiansa kohtaan oli levinnyt laajalle. Mutta isä oli kateellisesti
vartioinut aarrettaan ja antoi suostumuksensa vasta sitten, kun tehtiin
tarjous, joka vastasi hänen entistä arvoansa ja asemaansa.
Kun hän nyt näki tyttärensä hehkuvat posket ja onnellisen ilmeen hänen
silmissään, hän laski kätensä tytön pään päälle ja antoi hänelle
siunauksensa.
Kun Juki jäi yksikseen, hän taputti käsiänsä riemusta. "Tehdä
onnelliseksi kuin Amerikan sensei", kuiskasi hän. "Hei, hei! Nyt saan
sanoa huolilleni hyvästi;" ja sitten hän kiirehti pois, kantamaan
kiitosuhriansa kotijumalille.
Kun isä oli tehnyt alkuvalmistukset avioliittoa varten ja antanut
vaimonsa toimeksi perheen vanhojen arvoesineiden myynnin, jotta rikkaan
puolison taloon joutuvalle tyttärelle voitaisiin hankkia sopivat
kapiot, hän palasi piippunsa ääreen ja mietiskelyihinsä.
Juki San ja hänen äitinsä nousivat auringon mukana, toimittivat
tavalliset askareensa, ompelivat ja kirjasivat leikkiä laskien ja
laulaen. Kestetyt murheet olivat unohdetut, eivätkä he huolineet surra
tulevaisuutta.
* * * * *
Eräänä aamuna vain muutamia viikkoja senjälkeen, kun avioliitto oli
päätetty, Juki kuuli postimiehen huutavan, ja kun hän riensi häntä
vastaan, ojensi hän tytölle kummallisen kirjeen. Kuori oli valkoinen
ja nelikulmainen, ja pitkittäin [japanilaiset kirjaimet juoksutetaan
pystysuoraan ylhäältä alas.] oli siihen oivallisella englanninkielellä
piirretty hänen nimensä ja osoitteensa. Hän käänteli sitä ihmeissään
sormiensa välissä ja mursi vihdoin sinetin.
Ison rakennuksen kuva ylinnä paperilla kiinnitti siihen määrin hänen
huomionsa, että kului pitkä aika ennenkuin hän tuli vilkaisseeksi
sisältöön. Allekirjoitus ja ne yksityiset sanat, jotka hänelle
ensi lukemalla selvisivät, saivat hänet huudahtamaan ilosta ja
hämmästyksestä.
"Kah, se on siltä lystikkäältä pojalta, joka kerran löi minua sormille
kauan aikaa sitten. Hän tahtoo tulla luoksemme asumaan! Kas sitä!"
Ketään muita ei ollut saapuvilla kuulemassa kuin hänen oma onnellinen
itsensä. Hän ojensihe lattialle, pienet, hehkuvat kasvot käsien
varassa, levitti kirjeen eteensä ja alkoi ääneensä lukea sitä:
"Jokohamassa.