Japanilainen asunto on keväällä kuin keijukaisten talo, katto ja
alustus bamburuo'osta sekä muutamia pystyyn asetettuja tukia antamassa
rakennukselle todellisuuden leiman.
Juki Tshanin koti oli tyypillinen. Päivisin siirrettiin paperisuojukset
huolellisesti syrjään, jotta tuuli sai esteettä löyhähdellä huoneiden
läpi. Illan tullen asetettiin raskaita puuovia kehyksiin ja täten
suljettiin pääsy yöilmalta samoin kuin kaikilta häijyiltä hengiltäkin,
jotka tohtivat liikkua vasta sitten, kun suuri aurinko oli lakannut
valvomasta.
Tätä kaikkea piti koossa kapea puukuistikko, joka kiersi koko
rakennuksen ja jonka lattian sukupolvien jalat olivat siloittaneet
peilikirkkaaksi. Täällä Juki Tshan ensi kerran oli nähnyt omat
kasvonsa, ja — valitettavasti! — myöskin oppinut kujeen pistää ulos
pienen punaisen kielensä.
Tällä verannalla vastapäätä luumupuuta Juki tapasi vanhempansa.
Molemmat vanhukset istuivat jalat allaan kirjavilla pieluksilla ja
odottivat häntä käsivarret ristissä. Heidän juhlapukunsa haastoivat
menneestä loistosta; nyt oli parhaan mukaan koetettu kuluneissa
kohdissa korvata oikea kulta mukaillulla.
Vuosi vuodelta oli taistelu vanhentuneiden liikeperiaatteiden ja
uusien monimutkaisten menettelytapojen välillä kaivanut vaot miehen
otsalla hiukan syvemmiksi, ja silmät, jotka hänen nuoruudessaan olivat
hehkuneet kunnianhimoa, olivat nyt enimmäkseen maahan luotuina, jotta
vaimo ei huomaisi niiden levotonta, huolestunutta ilmettä.
Mutta kuinkapa olisi äänettömyys voinut salata mitään tältä pieneltä
hiutuneelta naiselta, joka niin monet vuodet oli palvellut miestään
ruumineen ja sieluineen? Kun hänet ensi kerran kainona, nuorena
morsiamena lähetettiin koitteeksi hänen luokseen, ei sanaa rakkaus
vielä ollut hänen sanakirjassaan. Velvollisuus oli ainoa, minkä hän
tunsi: hän ei pyytänyt mitään ja antoi kaikkensa.
Senjälkeen hän oli saanut lausua tervetulleiksi monta pientä
ihmisolentoa, joiden kädet olivat hohtavat ja kurttuiset kuin
kirsikankukkain terälehdet; mutta ne olivat heti jälleen sulkeneet
silmänsä ja menneet hyvän Dshizo-jumalan luo, joka aina on valmis
auttamaan pienokaisia kuoleman virran yli.
Pelko, että joku toinen nainen tulisi riistämään hänen paikkansa
kodissa, jotta perhenimi ei häviäisi, piti häntä monet yökaudet
valveilla, ja lukemattomia kertoja hän oli hiipinyt pienelle alttarille
tuskallisissa rukouksissa anomaan, että saisi säilyttää yhden ainoan
pienen ihmistaimen.
Mutta vaikka yö oli ollut kuinka pitkä, ajatukset kuinka raskaat
tahansa, aamu tapasi hänet aina iloisena ja luottavaisena, kykenevänä
kaikkiin ponnistuksiin puolison mieliksi. Tämän jokainen toivomus
oli välttämättömästi täytettävä, ja vaikka vaimo itse hiljaisuudessa
alistin moniin kieltäymyksiin, miehen täytyi aina saada parasta, mitä
voitiin hankkia. Hän työskenteli myöhään yöhön, möi pienet yksityisesti
omistamansa esineet, tyytyi vähäpätöisimpäänkin tunnustukseen ja
suunnitteli kaikki niin hyvin, että miehen ei koskaan tarvinnut huomata
pienintäkään puutteellisuutta talousasioissa.
Vuosien työn, rukousten ja odotuksen jälkeen sai hän vihdoin palkkansa.
Eräänä yönä ankaran lumimyrskyn vallitessa saapui odotettu lapsi
maailmaan ja vanhemmet antoivat sille nimeksi _Juki_ [Lumi.] lumen
mukaan, joka oli tuonut heille tämän lempilapsen. Juki Tshanin muassa
saapui rakkaus perheeseen sitoen vanhempain sydämet yhteisillä
toiveilla toisiinsa. Siitä pitäin se oli aina vallinnut pienessä
kodissa, ja kun lapsi nyt näyttäytyi ja pienillä jaloillaan, jotka koko
päivänä eivät olleet sandaaleja koskettaneet, painoi tomuisia jälkiä
kiiltäväksi silatulle lattialle, vanhempain silmät loistivat ilosta.
Juki Tshan katsahti katuvaisena noihin tekemiinsä rumiin jälkiin ja
tunsi olevansa kovin siivoton pikkutyttö. Sitten muisti hän uuden
päätöksensä ja katsoi suoraan uskollisiin silmiin, jotka aina tähän
asti olivat häntä rakastavasti katselleet. Hän hiipi vanhempainsa
luo ja kumartui tarttumaan äidin käteen, joka oli kova ja työstä
sierottunut. Sitten siveli hän sillä pehmeätä poskeansa ja kuiskasi
äänellä, jossa samalla kertaa värähti sekä anteeksiannon toivo että
varmuus siitä:
"Go men nasai."
Äiti kumarsi syvään ja vakuutti hänelle anteeksiantoaan samalla
sekä arvokkaasti että leikkisästi. Sitten tunne vei voiton
muodollisuuksista; hän nosti pienokaisen helmaansa ja antautui hetkeksi
häiritsemättömän onnen valtaan.
Isä istui vieressä ja katseli heitä veitikkamainen väike silmissään,
tekemättä mitään huomautusta. Vihdoin hän kuitenkin mainitsi, että
heidän majesteettinsa, nuket, olivat jo kovin kauan saaneet odottaa
hyllyllään. Eiköhän olisi aika käydä kunniatervehdyksellä niiden luona.
Vuodet olivat uurtaneet syviä vakoja vanhempien otsaan, mutta Juki
Tshanin pulppuavaa elämänhalua katsellessaan he tunsivat itsensä
päivittäin nuorentuneiksi. Kun he nyt kumpikin tarttuivat tytön
pieniin kätösiin ja yhdessä menivät nukkeja tervehtimään, kaikki
kolme olivat niin hilpeitä, että Juki ehdotti tavallisen kävelemisen
asemesta tahdissa hyppäämistä siihen tapaan kuin hän äskettäin oli
lastentarhassa oppinut.
Sehän oli jotakin tavatonta, mutta mitäpä ei tekisi lapsukaisen tähden!
Jukin rohkaisemina isä ja äiti hyppivät eteenpäin, ja tyttö koetti
turhaan noudattaa tahtia, ollen itse aivan hengästynyt ihastuksesta.
Huoneessa ei ollutkaan mitään heidän kulkuaan ehkäisemässä. Ei
mitään tuoleja, joiden kiusallisiin jalkoihin saattoi kompastua,
ei teräväsyrjäisiä sänkyjä tai pöytiä; ei mitään muuta kuin pehmeä
paksu matto, sama, jolla Juki kerran oli suorittanut kaikki lapsuuden
voimisteluharjoitukset, saamatta pienintäkään vammaa hentoihin
jäseniinsä.
Puolittain kontaten, puolittain hyppien ja läkähtymäisillään naurusta
ja ponnistuksista kolmikko viimein saapui samalle paikalle, missä
kuutta vuotta aikaisemmin oli uhrattu kiitosuhri vastasyntyneestä
tyttösestä, joka nyt molemmille vanhuksille merkitsi elämän onnea.
Parhaassa huoneessa olivat nuket asetettuina viidelle pitkälle
punaisella verhotulle hyllylle. Siinä oli isoja ja pieniä, paksuja ja
kapeita nukkeja, kukin niistä esittäen jotakin ruhtinaallista henkilöä
kaukaisilta ajoilta. Niiden pukujen kuosit olivat jo ammoin tulleet
vanhanaikuisiksi.
Siinä oli Dshimmo Tenno, ensimäinen oikea keisari. Hänen tukkansa
oli järjestetty mitä kummallisimmalla tavalla; puku oli paksua
kultakirjokangasta, ja käsissään hän piti kahta hirveätä miekkaa. Siinä
oli Dshingo, joka miekkailutaidossa oli saavuttanut katoamattoman
maineen ja joka oli niin iso, että hänen täytyi istua keisarien
joukossa ja katsella alas muihin keisarinnoihin. Niin, kyllä niitä
oli ääretön liuta! Toiset ansaitsivat muistamista jokaisena vuoden
päivänä, toiset taasen olivat sitä lajia, että oli parasta unhoittaa ne
mahdollisimman pian.
Juki Tshan osasi luetella koko rivin ulkoa. Hän pysähtyi pitkäksi aikaa
niiden eteen, milloin hän vain saattoi sen säädyllisesti tehdä. Ei käy
päinsä olla epäkohtelias keisarille, vaikka hänen kuolemastaan olisikin
kulunut jo satoja vuosia.
Todellisuudessa tämä joukko hyllyllä komeilevia vanhoja nukkeihmisiä ei
tehnyt häneen kovinkaan syvää vaikutusta; mutta hän katsoi kuitenkin
välttämättömäksi kohdella niitä huomaavaisesti. Olihan mahdollista,
että ne todella kykenivät muuttamaan hänet sisiliskoksi tai käärmeeksi,
kuten vanha portinvartia oli sanonut.
Hänen erityisen ihastuksensa esineenä oli kuitenkin siro, hienosta
posliinista valmistettu hopealla ja kullalla kiilloitettu
pienoiskokoinen vaatetuskalusto, kaikki niin taiturillista työtä,
että tuntui siltä kuin tekijän olisi täytynyt kokonaan eristäytyä
ja irroittaa huomionsa muusta maailmasta luodakseen ainoankin niin
täydellisen kappaleen.
Vielä oli kokoelmassa muutamia lystikkäitä pieniä lakkaöljyllä
maalattuja vaunuja, joissa kuninkaallinen herrasväki muka ajoi, Ja
niitä vetävät tavattoman lihavat mullikat olivat niin länkisäärisiä,
että niiden takaraajat muodostivat selvän soikion — näky, joka sai
Juki Tshanin työntämään ulos pienet punaiset huulensa samanlaisiksi
kuvioiksi ja pyytämään äitiään katsomaan sekä viekoitteli hänet
taputtamaan käsiään, kunnes pikkulinnut ylhäällä ihmeissään kuroittivat
esiin päänsä.
Hän oli kestitsevinään nukkeja viinillä ja runsaalla ravinnolla sekä
leikitteli hetkisen viidellä hovisoittajalla, sillä olihan se toki
sallittua sellaisiin nähden, jotka olivat vain palvelijoita.
Kaiken aikaa hän jutteli herkeämättä vanhempain varovaisesti
liikkuessa hänen ympärillään ja kertoillessa kaikkien näiden ihmisten
merkillisistä kohtaloista, Juki Tshan oli kuitenkin niin syventynyt
omiin huomioihinsa, että hän kuunteli heitä varsin tarkkaamattomasti,
kunnes hän havaitsi murheellisen ilmeen äitinsä kasvoilla. Kaikki nämä
asiat täytyi nimittäin jokaisen pienen tytön tietää, ja mitenkä voi
Juki Tshan koskaan oppia mitään, ellei hän käyttänyt pieniä korviaan?
Siis hän siirrähti lähemmäksi vanhempiansa, hyväillen heitä pikkuisen
tuon tuostakin, samalla kun hän koetti oikein tarkasti kuunnella.
* * * * *
Bambujen varjot olivat ehtineet käydä pitkiksi ja ohuiksi, kun aurinko
suudellen toivotti niille hyvää yötä. Pursi toisensa jälkeen ohjasi
kulkunsa kotiinpäin hopeanhohteisella merellä, ja lännen rusopilvet
olivat verhoutuneet voimakkaan siniseen huntuun. Linnunpoikaset
isossa luumupuussa eivät enää liikahdelleet, kun emo hiljaa siirsi
ne noukallaan syvemmälle pesään ja vaikeroivasti viserrellen etsi
kadonnutta.
Sisällä huoneessa Juki Tshan loikoi lattialla vaatteissaan lopen
väsyneenä päivän merkillisistä tapauksista. Hänen äitinsä valmisteli
pientä vuodetta poimien siihen kuuluvia tarpeita lokerosta erään hyllyn
alta. Juki Tshan leperteli kaiken aikaa yksitoikkoisesti itsekseen,
koettaen saada jotakin selvyyttä sekaviin ajatuksiinsa, joissa
liikkui nukkeja, kissoja ja lintuja kirjavana joukkona. Kaikki näkyi
verhoutuneen hämärään usvaan, kun hänen äitinsä otti hänet polvelleen
ja nopeasti riisui hänen kaksi vaatekappalettaan. Sitten hänet
pistettiin haaleaan kylpyyn, ja pari minuuttia myöhemmin hän lepäsi
pikku vuoteellaan — heleänä ja pehmeänä kuin ruusunlehti.
Yölampun himmeä hohde muutti kaikki esineet huoneessa aavemaisiksi
varjokuviksi. Yhden ainoan pienen säteen oli onnistunut hiipiä esille
paperiverhon alta ja se valoi ikäänkuin sädekehän äidin pään ympärille,
kun tämä kädet ristissä polvistui hyllyllä seisovan Buddhan kuvan eteen.
Hän liikutti huuliaan, mutta sanat olivat aina samat: "Lapseni,
lapseni, lapseni!"
Lepäävä Juki Tshan katseli varjokuvia puolipimeässä huoneessa. Ne
näyttivät niin lystikkäiltä ja — kuinka ihmeellistä! — kummallisin
niistä kaikista hahmoutui vähitellen pojaksi, jonka huulet aivan
selvään virkkoivat: "Ole kiltti!"
Tähän loppuivat Juki Tshanin tietoiset ajatukset, ja hän nukkui. Mutta
äiti istui vielä hetkisen vuoteen ääressä, valppain silmin katsellen
lastaan ja hyräillen kehtolaulun pätkää:
Nuku, pieni, nuku!
linnut jo lepää;
yölamppu palaa
pajupuiden alla:
äitisi valvoo.
Nuku, pieni, nuku!