Oli aamu aikaisin keväällä. Aurinko loisti täydeltä terältään
omituiseen vanhaan jaappanilaiseen puutarhaan ja täytti ilman
häikäisevällä valolla, joka näkyi hyväilevän umppuja ja lehtiä ja
herättävän ne uuteen, ihanaan elämään. Kultaiset säteet vapauttivat
pienen puron talven jäisestä vallasta ja jouduttivat sen kulkua
pienoisjärveen, missä kultakalat elämänhalun yltäkylläisyydestä
pyristelivät vedenkalvossa. Ne hiipivät valkoisten, iäkkään pinjapuun
alla lemmenlaulujaan kuhertelevien kyyhkysten luo, karkeloivat
hiekkaisella polulla vanhan kivilyhdyn edessä ja paistoivat suoraan
armeliaisuudenjumalattaren Kvannonin silmiin, vihdoin häipyäkseen
taustalla olevien puiden väliin.
Puutarhan keskellä, vanhan ryhmyisen luumupuun alla, joka lukemattomat
vuodet oli uhmaillut talven lunta ja iloisena tervehtänyt kevään
tuloa, seisoi pieni tyttö koettaen innokkailla kätösillään tavoittaa
maahan varisevia terälehtiä. Kukkimisaika oli melkein lopussa, ja
hän seurasi katseillaan noita heleitä hiutaleita, jotka täyttivät
maan epätasaisuudet ja piirtelivät salaperäisiä kuvioita sammaleiseen
ruohoon.
Melkein tuntumaton tuulenviima, joka virran toiselta puolen henki
lehdon läpi, tuoksahutti aika nenäkkäästi kokonaisen kukkasateen vasten
Juki Tshanin kasvoja. Hän käsitti sen kehoitukseksi ja alkoi levitetyin
käsivarsin ajaa pyöriviä lehtisiä takaa. Hänen kimononsa pitkät hihat
avautuivat kuin ohuet purjeet, ja kasvot saivat luumunkukkien heleän
värin, kun hän kerta toisensa perään suhahti puun ympäri, pujahti
lehtimajaan ja kiiti pitkin hiekoitettua käytävää. Äkillinen tyven
lopetti kisan, ja Juki Tshan palasi leikkipaikalleen puun alle,
poimi pyydystetyt kukkalehdet kimononsa poimuista ja alkoi laskea
voitonmerkkejään.
"Itshi, ni, san — itshi, ni, san", mutisi hän säännöllisin väliajoin,
sillä kolme oli taikaluku ja toi onnea, jos se toistettiin tarpeeksi
monta kertaa ja kukkalehdet järjestettiin oikealla tavalla.
Mutta tämä yksitoikkoinen homma unetti häntä pian. Hän lopetti
laskemisensa ja ojentausi heleiden lehtien laittamalle vuoteelle,
kasvot käännettyinä pientä olkikattoista majaa kohti, jossa äänistä
päättäen vilkkaasti puuhailtiin.
Valmistauduttiin viettämään syntymäpäivää; ei Juki Tshanin omaa — se
oli valkoisella lumikaudella, ja nyt oli kolmas päivä kolmannessa
kuussa, Mutta ikimuistoisista ajoista oli ollut tapana viettää tätä
päivää suurella nukkejuhlalla kaikkien tällä kauniilla saarella
syntyneiden pikkutyttöjen yhteisenä syntymäpäivänä.
Juki Tshan oli ojentanut pienen notkean ruumiinsa heloittavimpaan
päiväpaisteeseen. Hienot, sirot muodot todistivat vanhaa kulttuuria.
Kasvot, jotka olivat tavattoman vaaleat hänen rotuunsa kuuluvalle,
olivat saaneet ominaisen ilmeensä vuosisatain taisteluista ja
kaipuusta, ja kirkkaat, loistavat silmät katsoivat maailmaan innokkaina
ja tutkivina.
Talon syrjään vedetyn _shodshin_ (kokoonlykättävä paperiseinuke.)
aukosta hänen silmänsä keksivät tuon tuostakin vilahduksen vanhemmista,
jotka neuvottelivat keskenään ja näkyivät olevan innokkaassa
touhussa. Hän huomasi vähän väliä juostavan vanhassa aitassa, missä
perheen aarteita säilytettiin, ja sieltä kannettavan ulos keltaisia
kangasmyttyjä. Tuuli toi tuoksuja keittiöstä, ja hedelmä- ja
kukkakauppiaat jättivät melkoisen osan taakoistaan ovensuuhun.
Juki Than itse oli ollut paha, ja rangaistukseksi oli hänet lähetetty
pois kaikista näistä iloisista valmistuksista. Loikoessaan lämpimässä
päivänpaisteessa hän juuri mietiskeli viimeisiä häijyyksiään. Hänen
suupielensä vavahtivat, kun hän ajatteli, miten oli piiloittanut isän
piipun saadakseen hänet ripeämmin työskentelemään ja koettanut estää
äitiä ulos menemästä leikkaamalla nauhat poikki hänen puutohveleistaan.
Sitten hän nauroi ääneti itsekseen muistaessaan, kuinka oli kantanut
kotiinsa eksyneen kissarukan ja vietellyt sen juomaan maitoa,
sillävälin kun hänen näppärät pienet sormensa saksien avulla muuttivat
sen turkin ihmeelliseksi maisemaksi. Muutamassa minuutissa tuli kissan
pää paljaaksi ja kiiltäväksi kuin järvi, jonka äärillä pari pystyä
korvatupsua esitti puita. Keskeltä elukan selkää kohosi mahtava
Fudshi lukemattomien pienempien vuorten ympäröimänä, ja koipia pitkin
kiemurteli kapeita polkuja päättyen kummallisille alttareille. Mutta
kun hän vihdoin yritti palmikoida karvat kissan pienessä töppöhännässä
luodakseen komean pinjan, oli uhri noussut kapinaan, ja äiti oli
käskenyt pienen Juki Tshanin koreasti laittautua ulos puutarhaan.
Juki Tshan muisti äidin lempeästi hymyilleen, vaikka olikin häntä
torunut ja vaikka ystävällinen ääni oli kuulostanut huolestuneelta.
Olisikohan hän pahastunut siitä, että Juki oli näyttänyt heleänpunaista
kieltään vanhalle, rumalle jumalankuvalle, joka oli asetettu aivan
pikkuneidin tielle? Vai — ja tässä kävi Juki Tshan vakavaksi —
olikohan perheen täytynyt maksaa viimeinen _go-rininnsa_ [viiden rinin
vaskiraha; rin on noin 1/4 Suomen penniä.] puvusta, joka hänellä
itsellään olisi yllään päivän juhlassa?
Lyhyen elämänsä aikana nuori tyttö oli kasvanut rakkauden ilmakehässä;
mutta mikään rakastavainen uhraus ei ollut kokonaan voinut varjella
häntä köyhyyttä tuntemasta. Jokaisessa juhlassa, niin kauaksi kuin
hänen muistinsa kantoi, hän oli nähnyt äidin yhäti käyttävän samaa
pukua, vaikka hänen oma pieni kimononsa aina oli ollut uuden uutukainen
ja hieno, ja nukkien kirjaillut hameet niin täynnä kiiltohelyjä ja
kultalankoja, että ne voivat seisoa omin neuvoin.
Tämä ajatus oli uusi Juki Tshanille, ja se toi mukanaan muita, aivan
kuin lammikkoon viskattu pieni kivi synnyttää vedenpinnalle toisen
renkaan toistansa isomman. Hän ei vielä oikein käsittänyt, mutta hän
aavisti, että tässä oli hänelle jotakin opittavaa.
Hän oli ollut häijy ja pahoittanut äitinsä. Hän oli saanut vakavan
katseen isän ystävällisistä silmistä ja kujeillaan aiheuttanut
ikävyyttä koko perheessä. Nyt täytyi hänen tulla oikein kiltiksi,
muutoin saattaisi ilkeä revonhenki mennä häneen ja tehdä hänet
eliniäksi onnettomaksi. Hänen olisi toteltava äitiään, joka oli niin
hyvä, että hänen jokainen pienelle tytölleen lausumansa sana tuntui
hyväilyltä. Ensi kertaa näki Juki Tshan elämän suuren kirjan avonaisena
edessään, ja ensimäinen sana, minkä hän siinä luki — vielä oikein
käsittämättä sen merkitystä — oli _velvollisuus_.
Äänet sisällä heikkenivät heikkenemistään. Lapsi makasi yhä paikallaan
siristellen silmillänsä laivasta kohti. Hänen päänsä yläpuolella
riippui holvina heleitä oksia, jotka sulkivat häneltä todellisuuden
maailman ja näkyivät kaareutuvan käytäväksi keijukaisten valtakuntaan.
Sinne vievä portti on kevyt, mutta silti varsin vaikea avata, ja tieto
tulee ylipääsemättömäksi esteeksi, sillä tuohon lapsuusajan kirkkaiden
unelmien maahan saattaa astua vain nuori, kevyt jalka.
Tuuli suhisi kehtolauluansa kukkasille, ja Juki Tshan olisi pian
nukahtanut, ellei omituinen ääni olisi häntä säikähdyttänyt ja
saanut hänet avaamaan silmänsä selkosen selälleen. Kerran ennen hän
oli kuullut saman äänen, ja silloin se oli tietänyt kuolemaa isolle
ylhäällä puussa asustavalle punarinta-satakielelle. Tällä kertaa oli
huudon päästänyt lintuemo, ja Juki Tshan hypähti ylös.
Ylhäältä puusta kuului hurjaa siipien räpytystä, ja hohtavan
kukkasateen läpi hän näki, miten poloinen puolikasvuinen linnunpoika
pyristeli hänen oman, vastikään hankkimansa lemmikin kynsissä.
Varmana menestyksestään mirri antoi onnettoman uhrinsa kerta toisensa
perään lepattaa muutaman tuuman ja veti sen sitten takaisin julmalla,
teräväkyntisellä käpälällään. Vihdoin muuttuivat sen viheriät silmät
kapeiksi viiruiksi, ja kauhistuen näki Juki Tshan, miten isoja punaisia
pisaroita herui sen suupielistä. Samalla hän kuuli luiden narskuntaa ja
seisoi silmänräpäyksen kauhusta halvaantuneena. Mutta sitten valtasi
hänet viha. Hän hiipi äänettömästi kissan kimppuun takaapäin ja tarttui
molemmilla kätösillään sen kurkkuun.
"_Baka_!" [tyhmyri] suhisi hän yhteenpuristettujen hampaittensa
välistä. "Baka... vai syöt sinä linnunpoikasia! Minä pyydän _Onin_
[Peikko paholainen] heti muuttamaan sinut kiveksi, niin saat virua
maassa poljettavana ja potkittavana kykenemättä laisinkaan huutamaan
tai liikahtamaan! Sinä paha, häijy kissa!"
Mirri sätkytteli turhaan. Juki Tshan piti sitä armotta käsivarren
päässä itsestään ja mietti sen kohtaloa. Vihdoin katsoi hän
päättäväisesti uhriinsa, ja huulet päästivät venytetyn äännähdyksen,
samalla kun silmissä välähti tyydytetty kostonhimo. Vihdoin hän tiesi,
mitä hänen oli tehtävä arvoisalle kissalleen, joka oli niin häijysti
käyttäytynyt. Hän heittäisi sen kanavaan, tuonne kanavaan, jossa vilisi
mulkosilmäisiä ja pitkäkielisiä sammakoita. Siellä siivekkäät hirviöt
sitä pistäisivät ja kaikenlaiset ilkeät itikat purisivat, kunnes
vuorovesi sen viimein huuhtelisi mukanaan suureen mereen, missä se ei
saisi maitoa juodakseen eikä linnunpoikasia syödäkseen.
Hänen ajatellessaan, miten hänen karvainen leikkitoverinsa uiskentelisi
kauheassa kanavassa, jolla Juki Tshanin mielikuvituksessa ei ollut
alkua eikä loppua, rupesi sääli sarastamaan hänen sydämessään, ja
pienten käsien puristus höltyi hiukan.
Mirri sai hengähdysaikaa ja käytti sitä hyväkseen. Ponnistellen
vapautuakseen se piirsi terävillä kynsillään pitkän punaisen naarmun
Juki Tshanin paljaaseen käsivarteen. Mutta samassa silmänräpäyksessä
jokainen säälinkipinä hävisi tytön sydämestä. Hän tarttui elukkaan
tiukemmin ja juoksi pientä polkua pitkin kadulle, samalla huolellisesti
tarkaten portinvartian pientä majaa.
Tämä oli nimittäin hyvin vanha ja vastenmielinen mies. Hänen viimeinen
keksintönsä oli, että pienet tytöt ainoastaan hänen armollisella
luvallaan saivat kulkea veräjistä ulos tai sisälle. Olipa hän eräänä
päivänä uhannut Juki Tshania rangaistuksellakin, ja tyttö oli perin
halveksivasti kehoittanut häntä itse hakkaamaan päänsä poikki, jos
tahtoi pelastua jostakin pahemmasta. Nyt oli tie vapaa. Hän käänsi
päänsä pois ja painoi pienen ruumiinsa raskaita portin puoliskoja
vasten, kunnes ne erottuivat kylliksi päästääkseen hänet lävitse.
Hän oli niin syventynyt aikomukseensa tulla kanavan reunalle kadun
toisella puolella, että hän ei huomannut lähestyvää dshinrikishaa, ja
ennenkuin hän aavistikaan, oli hänet työkätty kumoon ja sysätty sivuun.
Kun hän oli hieraissut pahimman tomun silmistään ja jälleen nousi
ylös, yhä tiukasti puristaen kissaa, dshinrikishan kuljettaja ja hänen
kyydittävänsä kumartuivat hänen ylitseen. Viimemainittu, amerikkalainen
poika, jonka vaalea tukka ja siniset silmät kummastuttivat hänet
sanattomaksi, oli juuri harjaamassa tomua tyttösen kimonosta, ja hänen
huulensa liikkuivat ja lausuivat omituisia ääniä.
"Kuulehan, pikku tyttö, olen hyvin iloinen, että et loukkautunut
tai katkaissut jäseniäsi", oli hän juuri sanonut parhaansa
mukaan ponnistellessaan siirtääkseen tomun tytön kimonosta omaan
nenäliinaansa. "Missä on äitisi ja isäsi tai hoitajattaresi, jotta he
antaisivat sinulle vähän vitsaa ja pitäisivät sinut poissa kadulta?"
Hänen puhuessaan Juki Tshan oli kuin lumottuna kuunnellut jokaista
sanaa hänen huuliltaan ja hetkiseksi unohtanut julman aikeensa. Kissa
huomasi, että hänen puristuksensa höltyi, alkoi pyrkiä vapaaksi, ja
kiivas kamppailu sukeutui heidän välillään.
Poika katseli huvitettuna ja puhkesi nauruun — nauruun, joka alkoi
silmistä ja valaisi koko kasvot, kunnes se vihdoin päättyi poikamaisen
hilpeyden puuskaan. Juki Tshan katseli hetkisen vuoroin häntä, vuoroin
hymyilevää kyytimiestä ja kävi tulipunaiseksi suuttumuksesta. Sitten
hän alkoi nopeasti juosta kanavaa kohti.
Mutta Dick Merrit oli nähnyt katseen hänen silmissään ja arvaten hänen
aikomuksensa kiirehti ritarillisesti kissaa pelastamaan. Hän oli
isokasvuinen kuusitoistavuotiaaksi, ja pitkillä säärillään oli hänen
varsin helppoa tavoittaa pieni tytöntypykkä, vaikka tämä kiitikin minkä
jalat kannattivat.
"Ei, jätä se tekemättä, lapsi!" huusi poika. "Sinä et saa heittää
sitä säikähtynyttä elukkaa kanavaan, vaikkapa tästä tulisi tappelu
välillämme!"
Hän tarttui Juki Tshanin toiseen käsivarteen, yrittäen useampaan
kertaan irroittaa sätkyttelevän eläimen hänen otteestaan.
"Ija, ija", vastusteli lapsi närkästyneenä, mutta Merrit oli yhtä
päättäväinen kuin hänkin ja piti hänestä tiukasti kiinni. Vihdoin hän
aivan keveästi lyödä napsautti pieniä käsiä.
Tämä oli ensi kerta, kun Juki tutustui ruumiilliseen väkivaltaan,
ja hänen kätösensä hellittivät heti puristuksensa hänen itsensä
kummastuneena tuijottaessa pojan päättäväisiin kasvoihin.
"Otaksun, että zjasi merkitsee 'ei', pikkuneiti, mutta minä sanon
myöskin ija", virkkoi hän ottaessaan kissan tytöltä ja sivellessään
sen kuvioille leikeltyä turkkia. "Sinä et saa viskata sitä kanavaan.
Mikset antaisi sitä minulle? Minä hankin parhaillaan kokoelman kissoja
ja muita otuksia kouluuni ja tahtoisin mielelläni liittää siihen tämän
merkillisen kappaleen. — Kysykää häneltä, enkö voi sitä saada."
Kyyditsijä, joka oli pysynyt hymyilevänä katselijana, näki Dick
Merritin kaivelevan taskuaan ja kiiruhti heti väliin.
"Hän paha tyttö", sanoi mies. "Hän tekee surma kissalle. Saada kymmenen
seniä [sen on noin 2 1/2 peniä.], viedä kotiin tyttö. Ei enää tartte
kissa."
Mutta Dick epäsi hänen välitysyrityksensä. Hän sulloi kissan takkinsa
alle ja kumartui sitten tarttumaan Juki Tshanin vastustelemattomaan
käteen. Hänen kimononsa hiha valahti alas ja paljasti pitkän, punaisen
naarmun.
"Ahaa, kissalla on kynnetkin! Kernaasti lyön sitä, kun se on tehnyt
sinulle pahaa, mutta en mitenkään voi sallia, että työnnät sen
tuohon likaiseen ojaan. Nyt se saa seurata minua kotiin, ja jonakuna
päivänä tuon sensijaan jotakin sinulle. Tiedän kyllä, ettet ymmärrä
sanaakaan puheestani, mutta en totisesti käsitä, miten sinuun nähden
menettelisin." Ja Dick jatkoi leperrystään, samalla kun hän tunsi
itsensä tavattoman kömpelöksi ja hyväili vuoroin kissaa vuoroin Juki
Tshania.
Juki seisoi aivan ääneti ja katseli häntä suoraan silmiin, vaikka hän
ei vielä ollut täysin toipunut ensimäisestä lyönnistä, mitä hän koskaan
oli saanut.
"Tahdothan sinä tulla kiltiksi, eikö totta? Etkä enää ryhdy hukuttamaan
kissoja tai muita otuksia?" jatkoi poika vakuutellen.
Silloin tapahtui se ihme, että Juki Tshan lapsen vaistomaisella
käsityskyvyllä äkkiä ymmärsi hänen tarkoituksensa oudosta kielestä
huolimatta.
Hän hiipi nuorukaisen luo kuin pieni linnunpoikanen ja silitti
poskellaan hänen olkapäätänsä. Se merkitsi enemmän kuin täydellistä
alistumista — se merkitsi liittoa voitollisen vihollisen kanssa.
Dick suoristausi punehtuen ja hämillään ja asettui dshinrikishaansa,
olematta näkevinään vetäjän hymyilevää naamaa.
Juki Tshan pani kätensä ristiin aivan vyöhikkönsä alle ja kumartui
eteenpäin niin syvään, että hän muistutti puoleksi avattua kynäveistä.
"Arigato — arigato!" toisteli hän kohteliaasti ja kumarsi kerran
toisensa perään.
"Hän sanoa kiitos", tulkitsi kyyditsijä.
"Hyvästi", huusi Dick. "Älä nyt vain unohda — ole kiltti!"
Juki jäi seisomaan paikalleen katsellen pois kiitävää dshinrikishaa ja
sen alta vilkkuvia vetäjän ruskeita sääriä. Hän oli unohtanut kissan ja
muisti ainoastaan sinisten silmien ystävällisen ilmeen.
"Juki, Juki!" kuuli hän äkkiä äidin huudahtavan omalla kielellään.
"Tule! Kaikki on järjestetty juhlaa varten, ja olen etsinyt sinua niin
kauan, että sandaalit jaloissani ovat kuluneet. Kiirehdi, ennenkuin
punaiset pavut kylmenevät!"
Lapsi vastasi venytetyllä huudahduksella, kuiskaillen tuon tuostakin:
"Ole kiltti — ole kiltti."
Hän oli kuullut samat sanat useita kertoja ennen. Ne yhtyivät hänen
muistissaan hänen ensimäiseen käyntiinsä lähetyskoulussa ja erääseen
pitkulaiseen laatikkoon, jonka sisältä tapasi tulla hyvin makeita ja
herkullisia punaisia ja valkoisia palasia. Mutta kun hän nyt itsekseen
mutisi sanat, ne tuntuivat saaneen uuden merkityksen.
Hän hiipi veräjän läpi ja läheni verkalleen pientä majaa, joka näytti
niin iloiselta ja hauskalta juhlapuvussaan.
Luumupuun ohi mennessään hän katsahti ylös ja näki lintuemon makaavan
poikueensa päällä.
Äkkiä sai ajatus pienet kasvot kirkastumaan kuin kukkasen
päivänsäteistä. Hän vilkaisi vielä kerran linnunpesään ja silittäen
omaa poskeaan virkkoi aivan ääneensä:
"Ole kiltti, Juki, ole kiltti."