IX

Huonosti nukuttuaan nousi Söderlingska varhain lypsylle. Päivä juuri alkoi

valeta. Hän kuuli lähestyviä askelia naapurin aidan takaa. Kahdet

rautakorkoisten kenkäin askeleet karahtelivat kallioon. Toiset tanakat ja

lyhyet, niinkuin semmoisen, joka kantaa jotain raskasta, toiset häilyvät,

luiskahtelevat, jotka välistä hiihdättelevät, välistä polkaisevat niinkuin

korkealta pudoten. Ne olivat niinkuin ukon askeleet, silloin kun se

toikkaroi humalassa. Mutta kuka oli toinen? Hän koetti katsoa oven raosta,

mutta ne pysyttelivät koko ajan niin, että tupa esti näkemästä.

Nyt hoilotti ukko:

Ja vesi oli tyyni, kun rannalta läksin, rannalta läksin,

Mutta merellä kävi tuuli--

Ulkona ulapalla purren keksin, purren keksin,

Kultani tulevan luulin.

--Elkäähän nyt ... kuletaan hiljaa, niin ei kaaduta, hiljaa, hiljaa vain,

kuului houkutteleva ääni sanovan.

Se oli Korsun ääni ... naapuri oli siis tullut kotiin. Milloin? Yölläkö?

Aita rusahti, niinkuin joku olisi lentänyt sen syliin.

--Ei, minä en mene, intti ukin ääni.

--Menee nyt vain koreesti nukkumaan ... tulee sitten huomenna taas,

houkutteli taas Korsun ääni.

--Voitko sinä sitten auttaa minut aidan yli?

--Tarttukaa tuohon ... ja pistäkää jalkanne tuohon, kas niin.

--Eikö helvetissä ... olisit antanut minun olla ruuhessani, jossa tulinkin

... ruuhessani minä istun ja soudan vaikka kuinka päissäni ... te sen

vielä varastatte.

--Eihän me toki naapurin ruuhta....

--Miksei tässä ole porttia eikä edes veräjää?

--Ettekös te itse naulannut sitä kiinni?

--Niin teinkin.... Emman kanssa naulattiin. »Naulataan niin, ettei sitä

härkäkään puske kumoon», sanoi Emma.--Mutta nyt minä revin sen auki.

--Ei nyt ruveta ... sitten toisen kerran.

--Kuule sinä, sinä olet maailman suurin roisto ... vaikka minä joinkin

viinastasi, niin sinä olet maailman suurin roisto ... vaikka auttaisitkin

minut aidan yli....

--Jaa... jaa... kyllä minä autan.

--Se on hyvä, että myönnät, sillä sinä olet roisto ja ryöväri ... rakkari

sinä olet ... haaskalokki... kenenkähän saappaat sinulla nytkin on

jalassasi?

--Omani tiemmä.

--Omasi ... hihhih ... onko ne tehty oikein sinun mitallasi?

--Kas niin, pappaseni, kas niin ... noustaan nyt ... kas niin....

--Anna olla, kyllä minä pääsen auttamattakin ... sillä minä en tahdo, että

sinä autat minua.... Perkele sinä olet, punapartainen perkele sinä

olet....

--Perkelehän on mustapartainen.

--Niinkuin konsuli ... ajaa moottorilla ja pulilla vuorotellen sen mukaan

missä liikkuu ... oli jo viedä meidän akatkin helvettiin, mutta täytyi

tuoda takaisin....

--Missä?

--Ei missään, tokaisi ukki lyhyesti, nähtävästi epäillen, että toinen

koetti urkkia.... Mutta hyvä mies se on silti ja hyvä mies sinäkin olet

... sinä et surkeile ... ja sinä otat mistä saat etkä pelkää aaveita ...

etkä ilmoita mitään tulliin.

--Nyt ukko erehtyy ... minä ilmoitan aina tulliin.

--Et milloinkaan.... Pih!--Sinäkö ilmoittaisit tulliin? Kiitä jumalaasi,

että olet semmoinen, joka ei ilmoita ... sillä ei ole tarviskaan.... Jota

minä aina olen saarnannut. Sinun poikasi ovat tulleet isäänsä.... Kiitä

jumalaasi, etteivät sinun sikiösi ole semmoisia, jotka eivät ota silloin

kun saisivat ... pitää ottaa silloin kun saa.... Katsos, meidän miehet

ovat akkoja ... ilman puhtia ja paholaista ... sentähden.... Nosta minua

niskasta.... Tyttö on pannut heidän päänsä ihan pyörälle ja panee kai

vielä äitinsäkin pään, vaikka se on minun tyttäreni.... Kiitä jumalaasi,

ettei sinulla ole jumalisia lapsia, sillä se semmoinen vie elämisen

helvettiin ... ei ne nyt muuta kuin lukevat ja veisaavat, naama soikeana,

nenä huulten päällä ja huulet lerpallaan leuvan päällä.

--Mutta sehän on hyvä, että ihmiset ajattelevat iankaikkisuusasioita.

--Niin onkin, ja siksi me olemmekin parempia kuin te ja tullaan aina

olemaan, sillä sinä olet skoijari ja sinun poikasi ovat skoijareita ja

sinun käy vielä huonosti ... sinä uit vielä maha pulleana meressä etkä

pääse siunattuun maahan eikä sielusi saa rauhaa iankaikkisesta

iankaikkiseen ammen. Niinkuin kirottu sielu sinä loiskit laineelta

laineelle ... niinkuin turvonnut hyle ... ja lokit nokkii tuota

nenääsi.... Kuule, laske minut nyt alas tästä aidalta ja tule ottamaan

ryyppy, pieni pikkuruinen ryyppy ... kuule, ollaan ystäviä, naapuri,

kuule, heitetään pois kaikki vanhat vihat!

--Ei minulla ole koskaan ollutkaan mitään vihoja.

--Mutta minulla on ollut ja on ja tulee aina olemaan, niin kauvan kuin

maailma seisoo, ja se seisoo vielä kauvan.

Aita kuului rusahtavan ... joku aidas katkesi.

--Pidä kiinni, etten minä putoa ... nosta yli toinen jalka ja kannata

minua kauluksesta niin kauvan, että jalka ulottuu maahan ... kas niin ...

kiitos, merirosvo ... niin kauvan kuin maailma seisoo, ja se seisoo vielä

kauvan, tulee olemaan iankaikkinen viha Söderlingien ja Korsujen välillä.

Sillä minun isäni oli rehellinen mies ja minä olen rehellinen mies ja

minun lapseni ja lastenlapseni ovat rehellisiä miehiä, sillä omena ei

putoa kauvas puusta. Elä sinä luule, että...

--Nyt on jalka maassa ... nyt minä päästän.

--Päästä vaan ... mitäs olet pitänytkään.

--Pääsettekö nyt.... Jos minä tulen taluttamaan.

--Elä tule ... pysy vain sillä puolella aidan.

Samassa tuikkasi ukko esiin suin päin nurkan takaa ja kaatui siihen.

Kuului ilkkuvaa hohotusta, ja kun Söderlingska syöksyi esiin, ehti hän

nähdä leveän selän ja naurusta hytkyvät hartiat nousevan kalliota, jonka

harjalla seisoivat naapurin kaksi poikaa, hohottaen isäänsä vastaan.

Sitten ne katosivat kaikki usmaan kallion taa.

Söderlingska auttoi ylös isänsä ja vei hänet hänen kammariinsa, jossa ukko

retkahti selälleen sänkyyn.

--Mitä teillä oli siellä tekemistä? Kuinka te sinne tulitte?

--Menin vähän vesille laulelemaan, kun minulla oli niin onnettoman ikävä

lauvantai-iltana. Niin kuulin soutua sumussa ... niin menin vastaan. Se

kun olikin naapuri, niin se sitten kutsui heille tuliaisille. Se on hyvä

mies, sillä oli kymmenen markan konjakkia.

--Että viitsitte mennä sen viinoja juomaan.

--Ka, miksen olisi....

--Tiesikö se mitään ... oliko sillä vihiä mistään? Ette vain te kertonut?

Puhuitte ehkä kaikesta humalapäissänne?

Ukko kavahti suoraksi sängyssään.

--Niin humalassa minä en ole milloinkaan, että mä puhuisin semmoista,

jota ei saa puhua. Jalat minulla joskus saattaa pettää, mutta pää ei petä

koskaan. Kyllä ne ovat muut tässä talossa, joiden pää pettää ennen kuin

minun.

--Koettiko se urkkia?

--Ei minulta urkita.

--Oliko sillä mitä venheessään?

--Oli siinä säkkejä mitä lie ollut presenningin alla.

--Mitä niissä oli?

--En minä kenenkään kätköjä urki.

--Tiedättekö, milloin se oli mennyt kaupunkiin? Oliko se siellä jo silloin

kun me?

--En minä tiedä.

--Ette te mitään tiedä.

--Emma, elähän mene! Kaada lekkeristä tuohon lasiin ja pane se tuohon

tuolille, niin että yletän eikä tarvitse nousta!--Vie nyt lekkeri

kaappiin, etten potkaise sitä kumoon, jos sattuisin nousemaan.

--Kyllä te olette saanut jo tarpeeksenne.

Mutta hän teki niinkuin oli pyydetty.

--Kun se ei vain veisi minun ruuhtani.

--Olkaa huoletta.

Söderlingska seisoi hetken aikaa tuvan edustalla ja kuulosti ja mietti.

Kaikki vielä nukkuivat. Sitten hän pudotti hameensa helmat alas, sitaisi

huivin päähänsä ja meni, hiipien tuvan taitse aidalle ja siitä yli

nopeasti Korsun puolelle.... Tuntui jalan kalliota koskettaessa, niinkuin

olisi ollut vieraalla, vihollisella maalla. Söderlingien ja Korsujen välit

eivät olleet ulkonaisesti rikki, tervehdittiin, kun tavattiin,

pysähdyttiin puhumaankin, kun ei päästy muuten ohitse, mutta saattoi kulua

vuosia, ettei toinen käynyt toisen alueella. Naapurit tiesivät toistensa

elämästä vain sen, minkä sitä väijyivät ja näkivät. Ne olivat etupäässä

Korsut, jotka näkivät. Söderlingin puolelta ei voitu paljoakaan nähdä

naapurin puolelle, kun edessä oli kallio, joka suojasi heidän tupansa ja

pihansa. Ainoastaan tuvan katto ja pääty kohosivat kallion yli. Sitä

vastoin voivat Korsut sekä tältä kalliolta että ullakkonsa ikkunasta nähdä

kaikki, mitä Söderlingin satamassa, kalarannassa ja pihalla tapahtui.

Ainoastaan huoneiden taa pääsi heitä piiloon. He olivat siinä kuin

tarjottimella, ainaisen tarkastuksen alaisina. Se oli se ikuinen harmi.

Vaan eipä sillä, että heillä olisi ollut mitään salattavaakaan. Heillä ei

sitä ollut....

Söderlingska oli pysähtynyt hetkeksi kallion laelle, josta voi nähdä

kumpaankin taloon. Usma ajelehti mereltä maihin suurina lepereina, reveten

hetkeksi, tiivistyen taas.

Naapurilla oli hyvä satama, auki etelään. Heillä oli hyvä kiikarivuori,

paljoa korkeampi kuin Söderlingien, ja se sulki Söderlingeiltä näköalan

merelle länteen ja lounaaseen. Piha oli suojattu ja paisteinen vihreä

nurmikko, laskeutuen lounaaseen. Kaikki ulkohuoneet, aitat ja navetta

olivat läntistä kalliota vasten, suojassa talven pahimmalta tuulelta,

luoteiselta. Korsun piha oli keväällä sulana, kun Söderlingin puolella

vielä oli paksut jäätiköt. Siellä oli mainio verkkokallio, jossa oli

mukava kuivata ja levitelläidä.... Siellä oli kaikki paremmin. Navettaa

oli alettu kattaa ja kengittää. Siellä oli tehty kaikki, mikä olisi ollut

tehtävä meillä, mutta jäänyt tekemättä. Miehet olivat suuria ja

voimakkaita, melkein jätkiä, leveäperäisiä, pitkäselkäisiä, jalat lyhyet

ja tanakat. Ei niillä ole jumalaa eikä omaatuntoa, mutta kaikki hommansa

ne saavat käymään. Ihmekö on sellaisten saada merestä irti, mitä tahtovat.

Ja viekkaita ja kavalia ja varovaisia kuin ketut. Joka paikassa silmä

tähystämässä, korva kuulostamassa.

Oli se nyt sekin taas: houkutella vanha mies luokseen ja juottaa hänet

humalaan, urkkiakseen--sillä mitä muuta varten se olisi sen sinne vienyt?

Ja kun ne saisi siitä pois milloin tahansa, jos vain jaksaisi ostaa saaren

omakseen ... ja kun nyt olisi rahaa, millä jaksaisi, jos olisi sen

pitäjätä. Mutta mitäs meillä....

Söderlingskan sydän oli niin täynnä pakahtumista ja kiusaantumista ja

kateutta ja kiukkua, että siihen oikein koski.

Korsun satamassa oli purjevenhe laiturissa, purje vielä mastossa auki,

puomi vedettynä ylös. Molemmat pojat puuhasivat siellä kantaen tavaraa

maihin.

Söderlingska oli vihannut heitä melkein siitä saakka kuin alkoivat päästä

liikkumaan. Aina ne olivat olleet kiusaamassa Kallea ja Helgaa,

näykkimässä, nakkelemassa kivillä aidan takaa--aina valtaamassa

lintuluotoja, varastamassa munia Käärmesaaren pesistä, eikä niitä saanut

koskaan kiinni.

Korsun akka seisoi tupansa rappusilla, huomaamatta Söderlingskan tuloa.

Söderlingska pysähtyi ja katseli häntä tuvan nurkalla kasvavan

sireenipensaan suojasta. Se oli pieni, laiha, ketterä ihminen. Kädet

ristissä vatsan päällä hän katseli kuin ihastellen poikiaan, jotka juuri

kantoivat kukin säkkiään aittaan. Se oli oikea tavarankätkijä emä, jonka

talteen mies ja pojat varastaa ja anastaa, hankkii ja haalii. Se oli se

aina varuillaan oleva kiilusilmä narttu pesänsä suulla.... Ja sitten niin

syytön ja viaton ... tekopyhä liehakko ja kehuja ja kiittäjä, kun pelkäsi

jotain ... niinkuin ei olisi milloinkaan mitään kujetta tehnyt, ei

milloinkaan punninnut väärin, ei kenellekään antanut väärin takaisin....

»Ai, oliko se kaksikymmen-markkanen kuin rouva antoi ... anteeksi, minä

luulin kymmen-markkaseksi ... anteeksi ... ne ovat niin yhdennäköisiä

nykyajan setelit.»

--Huomenta.

Säpsähtipäs....

Korsun akka oli säpsähtänyt, pyörähtänyt kuin pelätetty lintu, mutta

tointunut samassa.

--Ka, huomenta, huomenta.. Emmako se... no, sepä hauskaa!

Ja samassa se oli kättelemässä, syleilemässä ja heti taas rappusilla,

huutamassa kuin varoittaen tupaan:--Täällä tulee vieraita, Matti.--

Naapurin Emma!

--Eihän nyt juuri vieraita ... eihän tämä ole mikään vierailun aikakaan.

Tulin vain noutamaan papan ruuhta, kun sanoi jättäneensä.

--Olisihan se toki mekin.... Emma käy sisään. Taisi olla Matillakin jotain

asiaa.

--Käypi sisään vain, käypi sisään, kuului tuvasta Korsun rento, leveä

ääni.

Söderlingska näki leveässä sängyssä suuren miehen sukkasillaan, saappaat

potkaistuina jaloista, punaisen parran--kissa rinnoilla kuin parran

jatkona ... toinen käsi niskan alla, toinen kissaa silittäen ... mahtavana

ja varmana.

--Ukko siihen heittäytyi pitkäkseen kaupungista tultuaan.

--Päivää, päivää.

--Loikoo vain. Ei huoli vaivata itseään... ja jos kissakin pelästyy....

Korsu aikoi nousta, mutta ei sitten noussutkaan, nosti vain kissan

viereensä ja kiersi kätensä rinnan päälle ristiin.

--Emma tuli ruuhta noutamaan; sanoin jo, että olisihan se tuotu.

--No, mitäs nyt vieraita vaivata ... lie muutenkin ollut äijästä vastusta.

--Vastusta? Eihän. Hauskaa vain ... se on niin iloinen äijä ... aina

kaltaisensa.

--Ei hänestä toden totta liene iloa kylässä enemmän kuin kotonakaan.

--Pyysin Mattia saattamaan hänet kotiinsa, kun alkoi uupua ... ajattelin,

että ehkä oli varmempi, jos ehkä eksyy usvassa tai voi ajaa kivelle ...

tai sortuu mereen, noustessaan maihin.

--Ruuhessa se kyllä aina pysyy, sanoi Söderlingska,--siitä se ei kaadu,

mutta kalliolla ei ole niin varma.

--Eihän nyt ole niin ihmeellistä, jos jalat joskus pettäisikin, hevelteli

Korsun akka. Onhan vaarilla ikääkin. Se oli riski mies aikoinaan ... kun

kaikki pysyttäisiin yhtä riskeinä.

--Oli ystävällisesti tehty, että autoitte kotiin. Ajattelin, että kävi

lopulta riitaiseksi, niinkuin sen tapa on.

--Ei toki yhtään.... Kyllä me toki aina Söderlingin kanssa sovimme. Onhan

hauska, että naapurit joskus tapaavat toisensa ja kallistavat lasin pari

ja juttelevat. Se on niin mukava suustaan, äijä.

--Ukot tässä vain koko ajan toisiaan kehuivat. Jos heitä itseään uskoisi,

niin ei olisi maailmassa kolmatta miestä heidän veroistaan.

--Olivatko kalat hyvässä hinnassa kaupungissa? kysyi Söderlingska,

kääntääkseen puheen toisaalle.

--Olihan ne ... tavallisessa ... varsinkin kampelat ja suolakala myös.

Korsu haukotteli ärjähdellen, levittäen leukansa selälleen, huolettomasti

ja mahtavasti, niinkuin tuskin olisi viitsinyt vastata, niinkuin se nyt

olisi ollut kovin mitätön asia, mitä kalat maksoivat.

--Emma on hyvä ja ottaa kahvia.

Täytyihän ottaa ja juodakin, vaikka oikein se kuvotti.

--Emmakin oli kaupungissa? sanoi Korsun akka.

--Oltiinhan me vähän papan ja Hannan kanssa.

--Joko pian saadaan häät ... ehkä oltiinkin jo morsiamen kanssa häävaroja

hakemassa?

--Eihän niistä vielä ole tietoa häistä ... ensin on Kallen toimitettava

itselleen huone.

--Noo, pianhan se on yksi huone pystyssä.

Söderlingska ei voinut olla pistämättä:

--Hirret maksaa--niille, joiden täytyy ne ostaa.

Kai se sattui, koska Korsun akka käänsi puheen toisaalle:

--Kuinkas Helga jaksaa?

--Kiitos kysymästä hänen puolestaan, mutta kyllä hän vain on yhdellä

huonollaan.

--Jaa, jaa, kovin se on vaikeaa, kun rakas lapsi on sairas, mutta kai

jumala tietää, mitä varten meille kärsimykset lähettää.

... Et puhuisi jumalasta sinä etkä vetäisi naamaasi suotta kureihin....

--Nyt pitää Söderlingskan vähän maistaa näitä kaupungin tuliaisiakin.

--Ohoo, oikein viiniä?

--Se on nyt vain ilman aikojaan ... se suotta tuo Korsu ostelee, kun

pääsee....

--Ostaahan, kun on millä ostaa.

Yhtäkkiä paukautti Korsu, niinkuin olisi koko ajan sitä siinä vain

väijynytkin:

--Se Haapsalon saksa, jolta olitte ostaneet potattia, käski sanoa, että

hän kyllä tuo tullessaan säkin, joka teiltä oli unohtunut.

Söderlingskan päätä huimasi, niin että hetkeksi himmeni silmissä, mutta

hän kuuli samalla, että hänen äänensä oli tyyni, rauhallinen ja huoleton.

--Niin, se unohtui lähdön kiireessä ... sen piti tuoda se meidän

venheeseen....

--Itse se sanoi teidän sanoneen, että tulisitte noutamaan, sanoi Korsu,

vilkaisten akkaansa.

--Vai niinkö se oli.

--Mikset sinä, Matti, ottanut säkkiä mukaasi, niin olisi joutunut

pikemmin?

--Se nyt olisi ollut ihan liika suuri vaiva teille, kun näkyy olleen omaa

lastiakin yllin kyllin. Sanoiko se olevan matkan itsellään tännepäin?

--Kai sillä mahtoi olla, koska sanoi tulevansa. Eikähän tuo olisi suuri

kierros, vaikka tulisi asian alkaenkin.

--Kiitos kahvista ja viinistä ... jos minä sitten lähden.

--Jos Emma tarvitsee potattia, ennenkuin virolainen tulee, niin meiltä

kyllä saa ... meillä on niitä samoja potattia, tuossa poika juuri kantaa

säkkiä aittaan.

--Kiitos vain, mutta kyllä meillä on vielä. Ja aikaahan kohta saada jo

uutispotattiakin.

--Onhan toki parempi antaa niiden kasvaa ja syödä vanhoja niin kauvan.

--Ruuhi on kai satamarannassa? sanoi Söderlingska nousten.

--Minä tulen näyttämään.

--Kyllä minä sen.... Hyvästi, Korsu.

--Hyvästi, hyvästi.--Terve tuloa toisenkin kerran. Muista jälkiäsi.

Terveisiä papalle! huusi Korsu sängystään.

Että hän sittenkin oli juonut heidän kahviaan ja maistanut heidän

viinejään! Jos olisi edes saanut tietää jotain. Mutta siitä, tiettiinkö

täällä vai eikö tietty mitään, ei hän ollut selvillä lähtiessään enemmän

kuin tullessaankaan.

Söderlingska lähti kiertämään ruuhtaan saaren ympäri, meren puolitse, ja

souti niin, että airot notkuivat ja kokka kuohui.

Kyllä siellä sittenkin tiedetään jotain, joskaan ei ehkä kaikkea. Kun se

kutsuu isän mukaansa juottaakseen häntä yökauden, niin totta sillä on

siinä joku erikoinen tarkoitus. Jälillä se on, joskaan ei vielä ihan

perillä. Silloin kun se sai ukin urkittavakseen, ei se vielä ollut

tavannut akkaansa eikä siis saanut häneltä mitään tietää, vaikka akka

olisikin päässyt paaleista vainuun. Sillä on ollut vihiä jo sitä ennen ja

siihen se on päässyt jo kaupungissa. Se on virolainen, joka on vihjannut.

Koska ne kiersivät silmää toisilleen, kun miestä mainittiin.

Mutta samassa leimahti Söderlingskan päähän toinen otaksuma.

Miksei Korsu olisi itse voinut löytää niitä samoja paaleja kuin mekin?

Eivät kai ne olleet ainoat paalit ne, jotka tulivat Kalliolahteen. Se oli

tietysti ollut tähystämässä ja väijymässä Ulkokarilla, jossa se aina

makaa, ja joko se nosti löytönsä siellä maihin ja kätki ne sinne ja meni

heti kaupunkiin niitä kauppaamaan virolaiselle, tai vei se ne jo

mennessään. Jos sillä on ne täällä jossain kätkössä, silloin tulee

virolainen ne noutamaan, samalla kuin meidänkin paalit. Se oli sovittu jo

silloin, kun minä puhuin sille ... ilmankos se hymähti sekin niin

merkitsevästi. Kuka tietää, mitä asioita niillä jo ennenkin on ollut

keskenään.

Vai kampeloita kaupalle! Se oli raaka valhe, että ne tähän aikaan olisivat

voineet saada kampeloita niin paljon, että niitä olisi kolmen miehen

tarvinnut lähteä kaupunkiin viemään. Ja vaikka olisi ollutkin joku kilo,

niin ei niillä rahoilla osteta venheen täydeltä tavaraa eikä monta

pullollista viiniä. Eikä niillä tähän aikaan ole voinut olla lintujakaan

viedä, eikä nyt suolakalakaan mene kaupaksi. Muilla vehkeillä siellä on

saatu rahaa irti.

Söderlingska oli mielensä uhmassa soutanut jo pitkän matkaa satamansa suun

ohi, ennenkuin sen huomasi. Hän kääntyi ja souti varovammin.

Siksi se virolainen oli niin kernas tulemaan. Yksi tie, kaksi asiaa.

Korsun paalit ja Söderlingin paalit. Sulloo ne samaan ruumaan. Ja silloin

ei toinen ole parempi kuin toinenkaan. Ja nyt on meitä tietysti heidän

mielestään kaksi samanveroista Saukkosaarella.... Ja siksi siellä oltiin

niin rentoja ja rehtejä kuin olisi oltu maailman rehellisimpiä ihmisiä.--

»Terve tuloa toisenkin kerran!--Muista jälkiäsi!--Terveisiä papalle!»

Mutta siinä sinä erehdyit, kettu, haaskalokki, merirosvo, ruumiinryöstäjä!

Nuolaisit ennenkuin tipahti. Saukkosaaressa ei ole eikä tule olemaan

kahta, vaan yksi. Ei kahta rehellistä, vaan yksi, ei kahta roistoa ja

ryöväriä, vaan yksi!

Liika aikaisin siinä ilkuitte ja iskitte toisillenne silmää. Suotta siinä

röhötit selälläsi ja sivelit punaista partaasi. Saat vielä semmoisen

paukauksen, että ikäsi muistat. Nähdäänpäs, uskallatko vielä

huomeniltanakin katsoa silmiin. Röhötä mitä röhötät! Vielä siinä taas

kiihotat ja liehakoitkin. Sano Söderlingskan sanoneen.

Taas souti Söderlingska, muistamatta, mitä teki ja missä oli.

--Varo sumppua!

Hän pyörähti ja sai juuri ja juuri temmatuksi ruuhensa ajautumasta

kalasumppuun, joka oli ankkuroituna vähän matkaa rannasta. Rannalla

seisoivat kaikki muut paitse ukki, katsellen outoa näkyä, kun äiti tähän

aikaan päivästä, ennen kahvinkeittoansa, tulee ulkoa mereltä, soutaen kuin

henkensä kaupalla.

--Mistä sinä tulet? Onko siellä mitään? Oletko nähnyt meressä mitään?

Vasta tupaan tultuaan suvaitsi Söderlingska virkkaa jotain.

--Antakaa minulle jotain, mitä tahansa, että saan pahan pois suustani ...

onko teillä jo kahvia?

Sitä oli, ja löytyi viinatilkkakin kaapin nurkasta.

Ne nautittuaan, toisten odottaessa ja ihmetellessä, tohtimatta kuitenkaan

kysyä, mitä oli tapahtunut, ja tietämättä oikein mitä ajatella, istui

Söderlingska penkin päässä, kädet polvilla, äänetönnä, ajatuksiinsa yhä

synketen.... Jos minä sittenkin kuvittelin turhia ... jos ne eivät

tiedäkään mitään.... Mutta vaikka eivät vielä tietäisikään, niin

virolainen ei tule pitämään suutaan eikä ukkikaan ... ja virolainen

saattaa tällä tuulella olla täällä milloin hyvänsä.

--Ei meressä ole mitään ... mitäs siellä olisi.... Mutta joka tahtoo tulla

minun kanssani kirkkoon, niin laittautukoon heti valmiiksi.

--Lähteekö äiti kirkkoon? ihastui Helga.

--Lähden ... ja samalla tulliin.

--Suostuuko äiti sitten antamaan pois kaikki?

--Tehkää niinkuin tahdotte ... teidänhän ne on ... en minä jaksa yksin

kaikkia vastaan.

--Annatte siis pois paalit ja rahat ... kaikkiko?

--Eihän toki! huudahti Hanna.

--Eihän toki niin, että kaikkia, sanoi Söderling.

--Vaan mitenkäs?

--Niin kuin on oikein.

--Mikä on oikein?

--Se että rahoista ja paaleista annetaan pois, minkä laki vaatii antamaan,

ja pidetään niistä löytäjäisinä se, minkä laki sallii pitää.

--Mitä sanonee siihen Kallen tunto?

--Kaikki ... annetaan kaikki!... Ei pidetä mitään! riemuitsi Helga, silmät

leimuten ja posket hehkuen.

--Kallelta minä kysyin.

--Itsehän sen tiennette.

--Ei, ei, ei oteta löytäjäisiäkään!

--Sitä minäkin! sanoi Söderlingska ponnistautuen ylös.--Ja ovessa

mennessään:--Mitä kitkuttamisesta! Kun kerran antaa, niin antaa kaikki ...

niin pääsette siitä rauhaan eikä ole sen enempää suremista eikä syntiensä

sovittelemista!

--Voi, voi, äitikin tahtoo niin ... nyt puhalsi pyhä henki ensi kerran

Saukkosaaren yli!

Mutta Kallen korva oli ollut kuulevinaan äidin äänessä ivaa ja

katkeruutta. Hän nousi ja meni hänen jälkeensä.

--Jos teidän tuntonne sanoo, että on väärin, jos annetaan kaikki, niin ei

pidä tehdä toisin.

--Mitäpä tässä minun tunnoistani. Tehän tässä olette koko ajan tietäneet

paremmin kuin minä, mikä on oikein, mikä väärin.

--Eihän se nyt ihan niinkään....

--Kas niin ... mene panemaan venhettä kuntoon.

Hanna riensi hänen jälkeensä vaate-aittaan.

--Mutta miksi te, täti, tahdotte antaa kaikki pois, kun ei Kallekaan enää

näkyisi tahtovan?

--En minä tiedä, mitä ne milloinkin tahtoo, mutta sen minä tiedän, mitä

minä itse tahdon.

--Joko nyt tekin olette päästänne vialla?

--Se on niinkuin minä sen sanoin.

--Olkoon sitten! tiuskaisi Hanna, teki kipakan pyöräyksen ja riensi

kulmikkain elein karsinaansa, alkaen siellä mättää tavaroitaan kirstuunsa.

Helga ja Söderling istuivat vielä tuvassa.

--Eihän nyt sentään olisi tarvinnut kaikkea antaa.

--Kyllä, kyllä, se oli niin menevä! puhui Helga huumeissaan.

--Mikä sen mielen nyt sitten niin kokonaan muutti?

--Jumala avasi hänen silmänsä.

Oli se sittenkin Söderlingistä hiukan käsittämätöntä. Hän ruopi

korvallistaan, mutta turhaan, saamatta vastausta. Sitten hän kaatoi vettä

kippaan, otti saippuapalan uunin reunalta ja meni kalliolle tuvan taa

pesemään silmiään.

Mutta karsinassaan lautaseinän takana paukkui Hanna yhä kirstunsa kanssa,

kuului ähkävän ja puhkavan ja lopulta paukauttavan sen kiinni ja vääntävän

vihaisesti lukkoon. Sitten hän tuli ulos, kaupunkivaatteissaan, hattu

päässä, sateenvarjo kädessä, saketti käsivarrella, kellotaskuinen solkivyö

kelloineen vyöllä ja jalassa tyykikengät. Semmoisena hän meni sitten

rantaan odottamaan muita, ja oli kaikista merkeistä päättäen kiukkuisella

päällä--mikä Söderlingin mielestä ei ollut ihme, sillä näinhän niiden

yhteenmeno nyt lykkäytyy, kuinka paljon lykkäytyneekään.

Kalle oli tuonut venheen rantaan. Sillaikaa kun hän puki pyhävaatteita

päälleen, meni Söderling ja otti purjeet verkkoaitasta ja vei ne

venheeseen, pystytti mastot ja kiinnitti vantit, nosti purjeet, sijoitti

peräsimen paikoilleen ja istuutui perään odottamaan.

Oli tämä yhä vieläkin hänen mielestään niin ja näin, että annetaan pois

kaikki, vaikkei siihen ole mitään pakkoa. Mutta tottapahan tietävät....

Tuuli näkyi yhä virkistyvän, ja sisä-ulapallakin pärskyi jo pieniä

vaahtopäitä, luvaten pysyvää laitatuulta tullen mennen.... Se oli sitä

touhakkaansa. Ensin tahdotaan pitää kaikki, ja sitten ei pidetä mitään.

* * * * *

Oltiin jo kaikki venheessä, ja Kalle oli juuri irroittanut keulaköyden,

kun ukki ilmaantui pihalle.

--Minnekkä te menette?

--Kirkkoon! huusi Söderlingska.

--Ja tulliin! huusi Hanna.

--Odottakaa! Mitä helvetin skoijia se nyt on?

--Se on sitä, että mikä on oikein, se on oikein!

--Elkää ... kuulkaa! Joko sinä nyt sinäkin, Emma?

--Antakaa vettä lehmälle, ja jos virolainen tulee, niin sanokaa, että jos

hän tahtoo paaleja, niin menköön kysymään niitä Korsulta.

--Ei Korsu ole löytänyt mitään paaleja.

--Usko sinä häntä.

Tuuli oli tarttunut purjeihin ja vei purtta satamasta. Ukko huusi vielä

jotain, mutta ei kuulunut enää mitä. Siitä päättäen, että hän teki

tiukkoja liikkeitä päällään ja kädellään ja polki jalkaa, hän syleksi ja

kiroili.

X

Taival Saukkosaaresta Kirkkosaareen katkesi yhä kiintyvässä laitatuulessa

niin pian, että tapulin ja kirkon ovet olivat vielä kiinni, kun

Söderlingien pursi pyörähti satamasillan tyyneen, pistäytyen siihen

toisten saaristopursien väliin. Ei ollut kirkkolaivakaan vielä saapunut,

huusi vasta jossain sisäväylällä.

Söderlingskasta oli aina--arkenakin, saati sitten näin sunnuntaina--

juhlallista laskea siihen vanhan, totisen, ankaran kivikirkon alle, joka

seisoi kallioisella pohjallaan melkein yhtä vanhana ja tukevana kuin

kallio itsekin. Ja samalla jotenkuten kuin ahdistavaa. Sillä siinä se

sitten vasta johtui mieleen synti kuinka vanha ja kuinka pieni tahansa,

vaikka olisit koettanut kuinka paaduttaa itsesi ja olla välittämättä ja

viekastella. Tapuli sen vieressä, käheä-äänisine kelloineen, vähän sen

näköinen kuin vanha lihava emäntä--»mummu», joksi häntä leikillä

sanottiinkin--oli toki hiukan arkisempi ja tutumpi, mutta pyhäisin oli

sekin tarpeeksi ankara ja totinen ... ja viirikukko sen katolla oli kuin

aina valvova, joka taholle tähystelevä omatunto.

Kirkon ympärillä oli kiviaita, joka yhtyi kahtaalta tapuliin, niin että

ovi sen holvin alatse oli samalla porttina kirkon pihalle. Vähän matkaa

kirkosta oli pappila ja sen ympärillä pienoinen kylä kalastajatupia, pari

kauppapuotia ja leipuri. Kirkon takana ylinnä muita oli kalliolla

luotsimaja ja sen riuku ja tullipäällysmiehen asunto.

Kylänraitilla, rannalla ja laivasillalla käyskenteli kirkkopukuista väkeä.

Ryhmä naisia istui jo tapulin edustalla avausta odottamassa.

Helga hyppäsi ensin maihin ja riensi ystävätärtään opettajatarta vastaan,

joka syli avoinna juoksi häntä kohti alas sillalle.

--Minä olin luotsituvassa tähystämässä ja tunsin jo kaukaa teidän

venheenne.... Meitä on täällä paljon!

--Voi, voi, minulla on niin kauhean paljon puhumista.... Äiti, minä menen

koululle!

--Kai sinä kuitenkin tulet kirkkoon?

Helga ei vastannut, eikö lie kuullutkaan, ne riensivät käsikädessä pois.

--Nyt siinä kaakatetaan, pääsi Hannalta sillalle noustessa.

--Anna sinä heidän olla.

Kulkiessa sillalta maihin valtasi Söderlingskan yhä enemmän liikutus ja

hartaus ja arkuus ja juhlallinen mieli. Ja samalla kuin tunnon moite ja

häpeä jostain--joka kuitenkin haihtui samassa. Nythän sen täytyy pian

tapahtua ja nyt on myöhäistä enää mitään peruuttaa. Jos tahtoi pitää, ei

pitänyt ollenkaan tulla.... Hän jäi seisomaan sillan päähän ja odottamaan

Söderlingiä, rahasalkku ja virsikirja kainalon alla, käärittyinä samaan

liinaan.

Kalle oli kääräissyt kokoon kokkapurjeen ja lähtenyt Hannan jälkeen. Oli

kuin Hanna olisi tahallaan välttänyt häntä, kiirehtien kulkuaan. Kalle

kuitenkin saavutti hänet leipurin luona. Näytti kuin hän olisi pyytänyt

häntä poikkeamaan syrjään, mutta Hanna jatkoi matkaansa ja Kallen täytyi

seurata. Nyt ne pysähtyivät hetkeksi tullivahtimestarin portin eteen,

Hanna sanoa tuikkasi jotain, Kalle sanoi hänkin jotain, mutta Hanna

pyörähti ja meni sisään ja jätti hänet siihen. Se oli tuttu talo Hannalle,

hänen herrasväkensä oli asunut siinä toissa kesänä.... Kalle poikkesi

rantaan ja istahti pää painuksissa melkein veden rajaan.

Söderling oli vihdoinkin saanut isonpurjeen käärityksi kokoon ja noussut

hänkin maihin.

--Minä luulen, että Hanna hankkii eroa Kallesta. Eihän ne koko matkalla

vaihtaneet sanaakaan, ja mitä varten se olisi muuten semmoisella kiukulla

sullonut kaikki tavaransa kirstuunsa?

--Jos sillä olisi semmoiset aikeet, ettei enää palaa, niin eiköhän se

silloin olisi ottanut kirstua mukaansa?

--Ei ehkä vielä sitä ilennyt.

--Olisiko tuosta niin suuri vahinko, vaikka menisikin menojaan. Minusta se

on aina ollut semmoinen herrain harakka.

--Niin minustakin.

--Kaikki on kai parasta, niinkuin se käy.

--Hohhoo, niinpä niin, huokasi Söderlingska.

Hän oli tosimurheissaan, kurkku kuin kureessa ja rinta melkein

itkunherkkänä.--Mennään sitten ... menetkö sinä vai menenkö minä?

--Mene sinä vain.

--Mennään ehkä kuitenkin yhdessä.

Nöyrästi ja melkein avuttomasti seurasi Söderlingska miestään. Sen ääni

oli nyt jumalinen ja heikko. Mikä sen nyt noin herpaisi ja hellytti?

Vaikka kirkkomatkoillahan sitä aina sulatteli ja nöyryytteli. Hyvähän tuo

on, että välistä tuntee tarvetta turvautua mieheensäkin, eikä aina ole

edellä menemässä ja toista kiskomassa.

--Olisi saanut olla Kallekin kolmantena, koska rahat kerran ovat hänen.

Jos mentäisiin noutamaan hänetkin tuolta.

Mutta siinä tuli samassa tullipäällysmies juuri raittia kävellen, yhdessä

pastorin kanssa. Vähän syrjään väistyen pysähtyi Söderlingska ja niiasi

herroille.

Ne tunsivat heti, pysähtyivät, ihastuivat ja tulivat tervehtimään ja

kättelemään.

--Kas, ovathan ulkokarisetkin lähteneet liikkeelle! Mitäs kuuluu Saukkoon?

Kuinka on kalastanut?

--Kiitos, onhan se.

--Miten vanha pappa jaksaa?

--Kiitos, hyvin hän jaksaa.

--Jaha, jaha.... No, joko haahkanpojat siellä pian ovat ammuttavassa

kunnossa?

--Alkanevat ne jo olla. Milloin herra pastori ja herra tullipäällysmies

taas tulevat ampumaan?

--Kai me piankin ... ehkä jo tulevalla viikolla, niin pian kuin on

rippikoulu pidetty.

--Meillä olisi ollut pieni asia herra tullipäällysmiehelle, jos tässä saan

puhua.

--No?

--Tuli tässä vain tuonnoin muutamia pumpulipaaleja maihin.

--Tuliko montakin?

--Saattaa niitä olla siellä parinkymmenen paikoille.

--Yksin lukien niitä on kaksikymmentäyksi.

--Todellako? Sehän on harvinainen löytö....

--Arvosteltiin ne kukin noin sadan viidenkymmenen markan arvoisiksi....

--Sehän on kerrassaan kaunis löytö ... oikein kaunis löytö ... minä

iloitsen täydestä sydämestäni teidän puolestanne, sanoi pastori,

herkkämielinen, hyväntahtoinen mies....

Siihen oli alkanut kokoontua muutakin väkeä, muodostaen pian piirin heidän

ympärilleen.

--Jahah, tulitte siis tekemään niistä ilmoitusta ... hyvä on ... missä

tavarat ovat nyt?

--Siinä ne ovat, mihin tulivatkin ja nostettiin, Käärmesaaressa

Kalliolahden pohjassa ... jos herra tullipäällysmies muistaa ... se on

oikeastaan samaa saarta kuin Saukko; sitä sanotaan kyllä Käärmesaareksi,

niinkuin olisi eri saarta, vaikkei se kuitenkaan ole mikään eri saari,

selitti Söderling.

--Kyllä, kyllä, aivan oikein ... se on se, jonka käressä on se hyvä allien

ampumapaikka.

--Juuri se ... juuri se sama ... siellä ne ovat maissa hyvin peitettyinä.

--Siitä tulee kauniit löytäjäiset, ainakin hyvä kolmannes.

--Ja se olkoon teille sydämen pohjasta suotu, sanoi pastori.

--Sitten tässä olisi vielä tämä, jonka meidän poika löysi samaan aikaan

kuin paalit tulivat maihin ... mitä lienee ... jos herra tullipäällysmies

vielä viitsii ja ehtii katsoa.

Suu supussa ja pitäen silmänsä hetken aikaa suljettuina Söderlingska

ojensi tullipäällysmiehelle kotelon. Tullipäällysmies pani lasit nenälleen

ja avasi.

--Mitä tässä on?--Rahaa!--Ja laivan paperit. Margaretha van Amsterdam

pumpulilastilla....

--Siellä on siis laiva tehnyt haaksirikon ja miehistö ehkä hukkunut? sanoi

pastori.

--Kuinka se tämän löysi?

--Se tuli ruumiin kanssa. Kalle huomasi sen sattumalta meressä

Ison-Ulkokarin ja Pikku-Ulkokarin salmessa. Kun se kohotti ruumista

pelastusvyöstä, niin katkesi vyö ja tämä jäi käteen. Kun siinä käy kova

virta ja oli melkein pimeäkin, niin ei se saanut selvää siitä, painuiko

ruumis vai muutenko pääsi katoamaan ... liekö uponnut vai virtako sen vei.

--Jaa, oikeastaan se oli niin, että ... alkoi Söderling, mutta

Söderlingska tyrkkäsi hänet vaikenemaan, kun samassa tullipäällysmieskin

kysyi:

--Tiedättekö, kuinka paljon rahaa teillä tässä oikeastaan on?

--Kyllä me kerran laskimme setelit. Sitten sitä ei ole avattu. Siinä

pitäisi olla kuusikymmentäkuusi semmoisia, joissa seisoo kymmenen, ja

kuusikymmentäkahdeksan semmoisia, joissa on viisi.

--Siis ainakin ... elähän vielä! ... viisi kertaa kuusikymmentäkahdeksan

... se on kolmesataa neljäkymmentä ... ja kymmenen kertaa

kuusikymmentäkuusi, se on ... Se on kuusisataa kuusikymmentä ... Siis

ainakin tuhat guldenia....

--Paljonko onkaan nyt gulden meidän rahassa? kysyi pastori, muuatta

seteliä tarkastaessaan.

--Minä luulen, että yksi gulden on yhtä paljon kuin kaksi kertaa meidän

markka, sanoi Söderlingska.

--Se tekisi siis kaksi tuhatta markkaa! Ja paalien kanssa neljä, viisi

tuhatta.

--Semmoinen summa! Sehän on vasta rahaa se! kuului väkijoukosta.--Päivää!

--Päivää, Böölen isäntä.

--Sehän on kokonainen omaisuus! sanoi Böölen isäntä, Saukon omistaja.

--Ja sen te olisitte voineet pitää lyhentämättä, jos olisitte tahtoneet,

sanoi pastori.

--Ei me olisi voitu eikä tahdottukaan, sanoi Söderlingska.

--Minä tarkoitan, ettei ainakaan kukaan olisi voinut tietää eikä kaivata

mitään, ellette olisi itse tulleet ilmoittamaan.

--Olisihan sentään tainnut yksi tietää, sanoi Söderlingska,

surunvoittoisesti hymähtäen.

--Oli tehtävä, niinkuin on oikein, sanoi Söderling.

--Epäilemättä ... tietysti, tietysti.... Täytyy kuitenkin olla Söderling

tehdäkseen niinkuin te nyt ... kaikki eivät toden totta olisi niin

tehneet.

Tullipäällysmies oli pannut paperit takaisin koteloon ja sitonut sen

nauhalla ja pistänyt silmälasit rintataskuunsa.

--Jaa-a! Jää siitä sievä summa löytäjäisiksi.

Tekeytyen niin tyyneksi ja rauhalliseksi kuin suinkin voi virkkoi

Söderlingska:

--On ajateltu, ettei tehdä mitään vaatimuksia löytäjäisistä.

--Miksi ei? Ollaanko Saukossa niin rikkaita, ettei kelpaa se, mitä meri

antaa ja minkä laki sallii pitää?

--Eipä tietenkään.... Mutta tämä on nyt hiukan niinkuin erikoisempi tapaus

sen ruumiin tähden, kun sitä ei voitu saada siunattuun maahan ja kun se

nyt tapaturmaisesti tuli niinkuin riistetyksi ... niin se nyt lyö niin

kovin luontoa vastaan että pitää siitä mitään. Sen kyllä pastori parhaiten

ymmärtää.

--Minä ymmärrän, ymmärrän ja minä....

--Se on nyt sentähden meille ja lapsille vähän niinkuin omantunnon asia,

eikä sille mahda mitään, että on arkatuntoinen ... olisihan raha ja

tavarakin tarpeen, mutta sitä on nyt semmoinen kuin on ... sen pastori

kyllä parhaiten ymmärtää....

--Minä ymmärrän ja minua ilahduttaa mitä suurimmassa määrin saada olla

semmoisen teon todistajana, ja minä tahdon saada sanotuksi sen tässä

kaikkien kuullen, että tunteakseen ja tehdäkseen niinkuin Söderling nyt,

täytyy olla ... täytyy olla--Söderling ... sillä kuka tahansa sitä ei vain

olisi tehnyt.

--Ei totisesti kuka tahansa, sanoi Böölen isäntä, mutta ... tuota ...

niinpä niin ... kuulkaas, Söderlingska ... tulkaas tänne!

Mutta pastori jatkoi vielä:

--Söderlingska on kerran vielä vahvistanut minua siinä, mitä olen aina

sanonut, että jos meidän on löytäminen sitä oikeata, vanhan ajan rehtiä

väkeä, niin on meidän mentävä hakemaan sitä saaristomme ulkoriutoilta,

missä meri pauhaa ja myrskyt vinkuvat kovemmin kuin muualla, karkaisten

kansan siveellistä selkärankaa, taistellessanne joka päivä silmä silmää

vastaan kuoleman kanssa. Ystävät, minä sanon vain: se oli suuremmoisesti

tehty!

Hän oli pyöreäliikkeinen, herkkämielinen, heleä-ääninen entinen laulaja,

M. M:isti, ja hän meni, liikutettuna puristettuaan Söderlingin ja

Söderlingskan kättä. Söderlingska niiasi syvään, ja hänen leukaansa repi.

Kun Söderling ei osannut muuta sanoa, sanoi hän:

--Pastori on vain hyvä ja tulee ampumaan haahkoja ... kyllä niitä on jo

säästettykin.

--Kiitos, kiitos.

Söderlingska pistihe pastorin jälkeen.

--Herra pastori ... saanko minä sanoa pari sanaa kahden kesken: mahtaisiko

pastori samalla voida lukea haudan hukkuneelle ... meistä se olisi niin

suotavata, että tulisimme vaikka erikoisesti sitä varten noutamaan ... jos

se käy päinsä?

Melkein kyyneliin heltyen taputti pastori Söderlingskaa hartioihin.

--Mielelläni minä sen teen, että luen rukouksen ja siunauksen aaltojen yli

... oikein mielelläni minä sen teen....

Sitten pastori meni ja papinkello alkoi soida.

--Niin, minunkin täytyy mennä, sanoi tullipäällysmies ... tuolla tulee

laivakin. Jaa, minä otan siis tämän ja talletan sen ja menettelen sen

kanssa, niinkuin laki ja asetukset vaativat. Kaikkein ensiksi on

lähetettävä teidän allekirjoittamanne ilmoitus tullikammariin. Enkä minä

nyt rupea kaavaketta muuttamaan, jossa seisoo, momentti kolme, että

ilmoittaja pidättää itselleen pelastuspalkkiona sen, mikä hänelle lain ja

asetusten mukaan on tuleva....

--Ei, ei. Herra tullipäällysmies tekee vain, niinkuin laki ja asetukset

vaativat, sillä se, mikä on oikein, se on oikein.

--Pelastuspalkkio teidän on nostettava ja kuitattava. On sitten eri asia,

mihin sen käytätte, Eihän tämä nyt minuun kuulu ja ennätetäänhän siitä

vielä, mutta jos aiotte antaa sen takaisin laivayhtiölle tai

vakuutusyhtiölle tai tavaranomistajalle tai kenen vahingoksi haaksirikko

lopulta tulee, niin se on minusta nurinkurista, että te, köyhät

kalastajat, rupeatte rikastuttamaan rikkaita yhtiöitä. Antakaa sitten

ennemminkin johonkin hyvään tarkoitukseen, kirkolle tai koululle tai

sivistysrahastolle tai mihin vain. No jaa, Söderling odottaa minua tässä,

minä tulen kohta, mennään sitten meille allekirjoittamaan paperi, siinä

täytyy olla teidän nimenne. Paalit saavat olla toistaiseksi siellä, missä

ovat, ellette tahdo tuoda niitä tänne. Tai ehkä tehdään niin, että minä

tulen itse noutamaan ne tullipurrella, niin saadaan samalla ampua haahkoja

ja pitää turskasiimaa.

Tullipäällysmies meni, pieni, paksu, pulleaposkinen, monisanainen,

lihavaniskainen herra, entinen merikapteeni, silmät ulkona päästä,

kiiltonapit välähdellen pullealla vatsalla, päässä valkoinen virkalakki.

Kirkkolaiva laski juuri rantaan, ja väki riensi laivasillalle sitä

vastaan.

* * * * *

Söderlingien isäntä, Saukkosaaren molempien puoliskojen omistaja,

talonpoika ja maakauppias, oli seisonut siinä ja vartonut, korvallistaan

ruopien ja suutaan mutistellen.

--Tuota noin ... niinpä niin ... mutta kuulkaahan.... Olisitte vain

pitäneet rahat, niin olisi koko Saukko nyt ollut teidän.

--Olisiko isäntä myönyt?

--Milloin tahansa ... mitä minä niillä karuilla kallioilla ja kalavesillä,

joita en tarvitse, kun en kuitenkaan itse kalasta.

--Paljoko isäntä olisi tahtonut?

--Puolesta siitä rahasta olisitte saaneet sekä oman osanne että

naapurinne.

--Eihän kuitenkaan olisi ollut oikeata iloa ostaa sitä rahoilla, joita ei

olisi voinut katsoa oikealla tavalla saaduiksi.

--Raha kuin raha.... Kyllä se olisi siinä ajan ollen mennyt. Aikansa olisi

tunnossa kangerrellut kuin rikka silmässä, mutta kyllä se olisi sulanut.

--Isäntä ajattelee samoin kuin pappa.

--Olisi se mennyt.... Mutta löytäjäiset pitää teidän nyt ainakin pitää.

Elkää olko hulluja, että rupeatte tässä vielä tekemään lahjoja herrojen

kassoihin. Mitä se ränttää. On niillä itselläänkin rahaa. Ja on teillä

muutenkin jo tarpeeksi sitä kunnian ja rehellisyyden mainetta.

--Ei me sitä tavoitellaksemme. Meistä vain tuntui, niinkuin ei muutenkaan

olisi voinut, sanoi Söderling.

--Eihän isäntä vaan naapurille myö? kysyi Söderlingska.

--En. Sitä minä en tee ... en ainakaan teidän osaanne ... ja milläpä se

sekään ostaisi.

--Eihän tiedä....