VIII

Sillä kylellään maaten, mille kerran oli heittäynyt, nukkui Söderlingska

isoon päivään, kunnes heräsi miellyttävästi pääskynpoikain sätkätykseen,

emon tuodessa niille ruokaa ikkunan aukkoon, niissä ne istuivat rinnakkain

päiväpaisteessa, kohta valmiina lentoon. Emä meni ja tuli, sysäten heille

suuhun, mitä oli sattunut saamaan, ja lensi sirahtaen tiehensä.

Siinä on se, joka ei kysy sikiöittensä mieltä ... saavat tyytyä siihen,

mitä hän heille kitaan tunkee.... Ja niin sitä pitääkin!

Ja se, mikä eilen maata pannessa oli ollut hämärää ja häilyvää ja

tunne-sotkuista, oli nyt niin järki-selvää kuin päivä sinisen meren yllä

ja niin vankkaa ja järkähtämätöntä kuin kallio, jota hän lyhyin, nasevin

askelin asteli ladosta tupaan.

Ei penniäkään pois! Johan minä olisin pähkähullu! Mitä minä eilen oikein

hourailinkaan? Sitä vaille, etten antanut yllättää itseäni mihin tahansa.

Hän ajoi remakasti ylös miehet ja komensi Hannan, joka istui haukotellen

vuoteensa laidalla porstuan karsinassa, noutamaan vettä lähteestä,

sillaikaa kun hän itse kävi tekemään tulta hellaan. Saatuaan sen syttymään

hän otti kahvipaahtimen seinältä ja komensi:

--Söderling, vetäisehän kirstu esiin ... missä sen on avain?

--Tuossahan tuo on kannen päällä, mihin itse eilen panit.

Melkein mielenosoituksellisen välinpitämättömästi otti Söderlingska

kirstusta papupussin ja täytti siitä paahtimen, pani sitten pussin

takaisin kirstuun ja siirrätytti sen Söderlingillä takaisin nurkkaan

sängyn ja seinän väliin.

Helga oli tullut ja lyyhistynyt tavalliselle paikalleen työnsä ääreen.

--Ehkä sinä paahdat nämä kahvit, sillaikaa kun minä käyn ja lypsän lehmän.

Katso, etteivät pala.

Nöyrästi, vaikka vähän vitkastellen, otti Helga paahtimen, luoden aran

katseen Kalleen, joka sänkynsä laidalla veti saappaita jalkaansa.

Söderlingska otti rainnan ja aikoi mennä, kun kääntyi ovessa takaisin.

--Kuka lie jättänyt syöttejä koukkuihin mätänemään kala-aitan kynnyksen

eteen?

--Jäivät siihen eilen, kun tulitte, sanoi Kalle.

--Jäivät....

--Kyllä ne vielä turskalle kelpaa, sanoi Söderling.

--Täyttää sitten loput koukuista ennen kahvia ja menee heti kahvin

saatuaan laskemaan. On tyyni ja hyvä ilma laskea ja kokea ... kun vain

liikutaan ripeästi!

Siihen olisi jätetty ties kuinka kauvaksi, varisten vietäväksi! Jos minä

antaisin heille vallan!...

Ja lypsäessä ja siivilöidessä ja lehmää ruokkiessa selvisi Söderlingskalle

kaikki kuin kerältä kehien.

Se ei olisi ainoastaan mieletöntä, se ei olisi ainoastaan hirveä vääryys

ja tyhmyys, vaan se olisi minun puoleltani suorastaan rikos heitä kohtaan.

Juuri heitä kohtaan. Totta sen täytyy antaa järkensä toimia, jolla sitä

vähän on. Minun heistä sittenkin on lopulta vastattava, varsinkin

Helgasta. Ei sellaisen tavaran poishaaskaamisesta voisi kukaan vastata, ei

jumalan, ei ihmisten eikä omantuntonsakaan edessä. On se minullakin

omatunto, ja minun omatuntoni ei antaisi minulle ikipäivänä rauhaa, jos en

tekisi, niinkuin se minua käskee. Helgan omatunto sanoo yhtenä päivänä

niin, toisena näin. Ensin saa pitää kaikki lyhentämättä, sitten ei saa

pitää penniäkään. Se on muka jumalan ääni, joka hänessä aina puhuu. Eilen

jumala lupasi, tänään hän kieltää, huomenna ehkä taas lupaa. Mikä se on

semmoinen jumalan ääni.... Ja kun siinä ei kenelläkään tapahdu

vahinkoa.... Ja jos se on siinä se suurin synti--ja siinä kai se on, koska

se sitä ennen ei ollut synti--ettei ruumista saatettu siunattuun maahan,

niin voihan todella sitten tehdä niin, että luettaa haudan mereen. Ei

siihen tarvita Suursaaren juoppopappia. Mikseikö meidänkin pastori siihen

suostuisi? Tapaa kai se siunaus maalinsa pitemmänkin matkan päästä.

Mikseikö jumalan henki voisi liikkua vetten päällä yhä vieläkin mihin

tahtoo?

Pavut oli paahdettu, kun Söderlingska tuli lypsyltä. Hän otti kahvimyllyn

ja jauhaa rutasi tanakalla polvellaan ne pieniksi siinä tuokiossa, ja

kaatoi kupillisen jauhoja pannuun.

Olisi tehnyt mieli paukauttaa se kaikki heille samassa. Luulisihan

järkisyiden sentään pitävän mennä heihinkin.

Vaikka mitä niillä oikeastaan on tekemistä koko asian kanssa? Minunhan ne

ovat tavarat ja rahat, koska ne kerran ovat minulle annetut. Menettelen

siis omani kanssa, niinkuin itse parhaaksi näen. Ja että me muka oltaisiin

samallaisia kuin naapuri sentähden, että Kalle sysäsi ruumiin pois, se nyt

on sairaan houreita. Tehdään tunnon tilit sitten, kun paalit on myöty ja

rahat vaihdettu. Kadutaan jälestäpäin, jos on mitä katumista. Sovitetaan

synti, sitten kun se on tehty. Sitä vartenhan se on synti, että se

sovitetaan. Pidän hyvänäni. En anna penniäkään. Tulkoon vaan Viron mies.

Jolleivät tahdo auttaa lastauksessa, niin saan minä tehdyksi sen ilman

heitäkin hänen kanssaan Hannan ja papan avulla. Ja vaikka menen itse

mukana Rääveliin paalit kauppaamaan ja rahat vaihtamaan.

Paukautan sen heille sittenkin!

Hän kaatoi viiteen kuppiin: Söderlingille, ukille, Hannalle, Helgalle ja

Kallelle ... siinä ne olivat kupit rivissä kuin pääskynpojat orrella.

--Käy, Hanna, kutsu miehet kahville.

Söderling ja Kalle istuivat kala-aitan edessä, koukkuja täyttämässä.

Söderlingska näki Söderlingin nousevan ja lähtevän. Kalle ei tullut. Hanna

näytti kuin tiuskaisevan hänelle jotain, nakkasi sitten niskojaan ja

pyörähti pois.

Ukki tuli porstuan takaa kammaristaan, kohmeloisena ja viluisena, ja kävi,

käsi vapisten, kuppinsa kimppuun.

--Ota Helgakin, ennenkuin jäähtyy.

--Kiitos, mutta ei minulle nyt maita.

--Eikö sinulle kelpaa kahvi? Onko sinulla paha elämä?

--Ei se minulle nyt maita. Jos annatte minulle sen sijaan maitoa vähän.

--Hanna, siinä on sinun kuppisi.... Miksei Kalle tule?

--Mitä oikkuillee.

Hetken päästä näkyi Kalle kuitenkin nousevan, ottavan koukkulaatikon ja

vievän sen ruuhen kokkaan. Kannettuaan sinne vielä siimavasun ja kohokepit

tuli hän vasta sitten tupaan, virkkaen ovelta:

--Tuleeko isä sitten heittämään ... pitkäsiima olisi nyt valmis.

--Sinun kahvisi jäähtyy, sanoi Söderlingska, selin oveen.

--En nyt välitä, sanoi Kalle.

--Et välitä? Mikset?

--Ei maita.

--Ei maita sinullekaan? Ohoo!--Söderlingska pyörähti tiukasti päin,

katsahti Kalleen, sitten Helgaan, ja ponnahti pystyyn, otsa punaiseksi

sävähtäen.--

--Ei maita! Annetaan sitten sille, jolle maittaa.

--Elähän toki jumalanviljaa ... kyllä minä juon!--mutta ennenkuin

Söderling ehti hätään, oli Kallen ja Helgan kuppien sisältö lätkähtänyt

likasankoon.

--Mitä skoijia tuo on? karjaisi ukki.

--Se on sitä, että jos ei minun kahvini kelpaa, niin sopii tästälähin

keittää omistaan, jolla on ... ja minulla on vaikka kuolinpäivään.

--Äiti, enhän minä....

--Kyllä minä yskän ymmärrän....

--Kuulkaahan....

Mutta Söderlingska meni jo, likasankoa kädessään kiikuttaen, sikolättiin.

Elkööt luulko! Ei minua semmoisella säikäytetä.

Porsas sai sangon sisällöstä sekä kärsäänsä että niskaansa ja peräytyi

vingahtaen altaalta pahnaansa.

Hanna tuli jälestä, silmät pahansuopaisesti kiiluen....

--On se nyt kerrassaan naurettavaa tuommoinen.

--Mikä niin? ärjäisi Söderlingska.

--Ei ne nyt olisi pahentuneet teidän kahvistanne, jos sitä joivatkin.

--Olkoon se heidän asiansa ... mitä se sinuun kuuluu?

--Ehkä se kuuluu vähän minuunkin.

--Häpeäisit, joka haaskan harakka! Osaan minä itsekin pitää puoleni!

Jonnekin mennäkseen mielensä kuohua asettamaan mennä rynttäsi Söderlingska

rantaan. Siellä oli aivan niinkuin hän oli arvannutkin--kallio silakkain

siivuun jäleltä vielä pesemättä, niljakkana sisälmyksistä. Hän kävi

hiekalla ja huosiamella siihen käsiksi, sadatellen saamattomia, jotka

eivät osaa edes omia jälkiään siivota ... täyt jätetään mätänemään ...

suolet haisemaan ... ja heille minä antaisin vallan?

Söderling näkyi lähestyvän hitaasti ja jäävän seisomaan siihen jonkun

matkan päähän, hierautuen siitä sitten niin lähelle, että viimein sai

sanotuksi sanottavansa.

--Se oli niiltä ajattelemattomasti tehty ... kyllä ne sen jo itsekin, kun

minäkin niille siitä sanoin. Kyllä ne juovat, jos vielä tarjoat.

--Elkööt toki millään muotoa minun tähteni ottako semmoista syntiä

tunnolleen.... Mitä siinä seisot ja noljotat? Miksette mene siimaa

laskemaan?

--Aiotko sinä sitten kuitenkin?...

--Niin mitä?

--Myödä paalit.

--Totta kai.

--Kun ne nyt sitä niin paheksii.

--Rahat ja paalit ovat minun, koska kerran ovat minulle annetut. Minä

huushollaan niiden kanssa, niinkuin parhaaksi katson.

--Niin mitenkä sitten?

--Sepähän sitten nähdään.

Helga oli arasti lähestynyt hänkin ja pysähtynyt jonkun matkan päähän.

Söderlingska korotti äänensä, niin että se kuuluisi hänelle saakka.

--Ja siksi toiseksi, jos tahdotte tietää ... omilla vähilläni minä ne

kahvit maksoin ... ja mikä muu on otettu velaksi, omillani minä senkin

suoritan.

--Kuulkaahan, sanoi Helga, lähestyen.

--Siitä asiasta ei puhuta sen enempää ... ei nyt eikä vasta.

Helga poistui allapäin aittaansa. Hetken päästä meni hän sieltä tupaan.

Söderlingska pysytteli ulkotöissä koko päivän ja vältti joutumasta

kahdenkesken kenenkään kanssa.

* * * * *

Ja niin oltiin Saukossa vaiti monta päivää. Tehtiin työt puhumatta,

istuttiin pöydässä, tultiin yhteen ja erottiin sanaa vaihtamatta.

Lapset joivat kyllä taas kahvinsa aamuisin. Mutta päivä päivältä he yhä

enemmän jäykistyivät itseensä.

... Pesevät kätensä, sysäävät kaikki minun niskoilleni. Ja sysätkööt vain!

Kyllä minä sen kannan. Kyllä minun niskani kestää sen, minkä toisenkin.

Ei Helga enää pyytänyt äitiä aittaansa lukemaan ja veisaamaan. Kahden

istuivat siellä nyt Helga ja Kalle. Söderlingska otti esille vanhan

raamattunsa ja koetti lukea yksin. Mutta ei se oikein tahtonut maistua.

... Ei kelpaa enää äiti lastensa kanssa sanaa harjoittamaan. Vaan sopipas

vapahtajan syödä ja juoda fariseusten ja puplikaanien kanssa.

Katsottaisiinpas sitä paikkaa. On se yksi raamatunpaikka sekin ... ja

toinen syntisen vaimon paikka ... »joka on syytön, heittäköön ensimäisen

kiven». Eipäs aukea ne paikat eteen ... taitaakin vain aueta ne paikat,

jotka itselle parhaiten passaa.

* * * * *

Oli lauvantai-ilta. Kalle ja Helga istuivat taas kahden Helgan aitassa.

Kuului väliin lukemista, väliin hiljaista puhetta. Söderlingska hiiviskeli

kalliolla seinän takana ja koetti kuunnella. Seinän, läpi hän kuuli Kallen

sanovan alakuloisella äänellä:

--Ei, en minä voi mennä ilmoittamaan vastoin äidin tahtoa.

--Niin, eihän sitä voine.

--Meillä on aina puhuttu siitä, millainen ryöväri ja merirosvo ja

ruumiinryöstäjä naapuri on. Ja nyt pitäisi minun olla samallainen, pitää

kaikki, enkä olisi yhtään parempi kuin hekään.

Helga sanoi jotain, jota Söderlingska ei kuullut. Sitten Kalle taas sanoi:

--Ei, ei, kyllä minä aivan hyvin tiesin, mitä tein: tunsin heti, niinkuin

olisin tehnyt ryöstömurhan. Sen minä tunsin. Sillä minä sysäsin sen

menemään siksi, että minä ajattelin, että jos sillä siinä on rahaa, niin

silloin ei kukaan pääse sitä minulta perimään.

--Sinä olisit ehtinyt sen pelastaa?

--Olisin minä aivan hyvin ehtinyt kopata sen ja vetää maihin, mutta minä

tahallani en sitä tehnyt. Kaduin samassa ja oli vähällä, etten heittänyt

salkkua hänen jälkeensä mereen.

--Kunpa olisit tehnytkin sen.

Istuivat taas vaiti. Helga lie selaillut kirjaansa, koska kuului lehtien

kahinaa. Sitten kuului taas:

--Ei äiti taivu. Hannakin häntä yllyttää.

--Jos minä puhuisin Hannalle.

--Se ivaisi sinua niinkuin minuakin....

Taas hetken kuluttua:

--Saisitko sinä rauhan, jos sille luettaisiin hauta mereen?

--En minä luule, koska minä kuitenkin ryöstin.

--Niin, siinähän se on.

--Ja eihän voisi lukea hautaa puhumatta ruumiista ... jos ei kertoisi

kaikesta, niin joutuisi taas vain valehtelemaan.

--Niin, siinähän se on.

--Mikä tästä elämästä sitten tulee?

--En minä osaa sanoa.

Taas sanoi Kalle hetken kuluttua:

--Ja jos naapurissa vielä saadaan se tietää, ja miksei saataisi ja ehkä jo

tiedetäänkin ... niin ennenkuin jään heidän poikainsa pisteltäväksi ja

osoiteltavaksi, ja heidän vertaisekseen, niin menen vaikka merille

takaisin. Tehköön äiti sitten, niinkuin tahtoo.

--Ehkä hän taipuu. Minä rukoilen vielä hänen puolestaan, että jumala

kääntäisi hänen mielensä.

Kalle kuului nousevan. Söderlingska riensi pois.

Voi, herra, minkä hulluuden pitääkin ihmisiin tarttua!--Pitäkää sitten

omanne! Ottakaa rahanne ja paalinne! Ette minun tähteni tarvitse rukoilla!

Ei minua tarvitse lähteä pakoon vieraille maille.

Hän pyörähti jo takaisin, mennäkseen ja huutaakseen sen heille ovesta

sisään.

... Mutta hulluhan minä olisin. Sillä sehän on mieletöntä, sehän on

kerrassaan rekihurjaa!

Mutta silloin hän säpsähti: jos naapuri sen todellakin jo tietää? On

voinut käydä kaupungissa ja tavata Viron miehen.... Mutta silloin on

totta, mitä Kalle sanoi.

Äijä kompuroi porstuassa ja työnsihe tupaan, josta Söderlingska peitteensa

kanssa oli menossa latoonsa.

--Heretkäähän nyt herran nimessä jo mököttämästä! Eihän tässä enää mikään

jaksa. Ei kihoo enää viinakaan päähän. Minä kyllä näen, mihin tämä vie.

Pian ne saavat sinutkin, Emma, siihen villitykseensä. Anna minulle, jos et

uskalla itse pitää. Minä kyllä otan päälleni sen synnin, mikä siitä tulee.

En minä luultavasti kuitenkaan enää pääse taivaaseen, kun olen juonut ja

kiroillut niin helvetin paljon, sekä nyt että myöskin nuorempana,

varsinkin nuorempana, ja tulen varmaankin vielä kiroilemaan ja juomaan yhä

eteenkinpäin. Niin että minulle se nyt on yhdentekevä. Ei siellä

luultavasti kuitenkaan lisätä tulta syntien mukaan. Kaikki kai ne siellä

paistuvat samalla valkealla.

--Elkää edes pilkatko jumalaa, vaan menkää maata!

--Kun en kuitenkaan saa unta.... Hohhoo--ja-jaa....

Ukki jäi seisomaan kalliolle oven eteen. Söderlingska meni yhkäen, ähkäen

latoonsa.

Koko yön ritisivät kaislat epämiellyttävästi ruumiin alla. Ei tahtonut

saada rauhaa missään, lepoa kussaan. Oli usvainen, viluinen yö. Hylkekarin

majakka ulvoi meressä. Niin pian kuin Söderlingska ummisti silmänsä, oli

majakka samassa muuttunut suureksi mustaksi hylkeeksi, joka kallion

korkeimmalla harjalla hännällään seisoen, silmät tulta suitsuten ja pää

pyörähdellen, päästi yhden ulinan ulos merelle etelään, toisen ylös maihin

pohjoiseen, kuin jotain omaansa vaatien.