XI

Alettiin soittaa yhteen. Laivasta tuleva väki riipaisi mukaansa

Söderlingskan. Törmää noustessaan kuuli hän sanottavan takanaan: »Onko se

tuo tuossa vihreässä hameessa ... jolla on iso virsikirja kainalossa?»--

»Se se on.»--»Viisi tuhatta ... ajatelkaas.» Kun astuttiin tapulin holvin

alatse yhteenpuristettuna joukkona, kiersi Välisalmen pitkä

luotsioldermanska päänsä jälelleen, kuin jotain etsien, ja kun näki,

nyökkäsi sillä kuin tunnustaen kaikkien muiden yli ja puolesta.... Mistä

ne nyt laivassa tulleetkin jo olivat ehtineet saada sen tietää? Ja mitä

siinä nyt lie heistä niin erinomaista?... Ne näyttivät kuiskuttelevan

toisilleen ja katselevan häntä vielä kirkossakin.

Penkin päässä käytävien risteyksessä oli istunut ihan tuntematon tyttö ja

luovuttanut heti pyytämättä paikkansa Söderlingskalle.

Ei, eihän sitä mitenkään olisi voinut tehdä toisin, vaikka sitten niillä

rahoilla olisi voinutkin ostaa Saukon ja koko maailman. Eihän tässä miten

olisi voinut istua väärin saadun tavaran tallettajana.... Kun oli niinkuin

koko kirkkoväki olisi juossut kuin minkä ihmeen jälessä.

Etteivät luulisi, että hän heidän katsomistaan katsoo ja ihmettelemistään

etsii, tuijotti Söderlingska menojen alkamista odottaessaan päätään

kääntämättä suoraan eteensä alttarille, jonka taulu kuvasi vapahtajaa

kulkemassa vettä myöten, vedellä täyttymässä olevan venheen luo, toinen

käsi ojennettuna vajoavaa Pietaria kohti, toisen käden sormi toruen

ylhäällä.... Se kun ei usko, niin sentähden se uppoo.... Kovin oli kulunut

alttariliina ja likainenkin se oli ja kultaus sen tupsuista ihan vaskeksi

vaalennut. Sen päällä oli kolmihaarainen puinen, maalattu kynttiläjalka.

Uudet olisi kirkko näkynyt tarvitsevan alttarikalut ... sadalla markalla

ehkä saisi sekä liinan että uuden metallisen kynttiläjalan.... Mikä lie se

sivistysrahasto?... Antaisi pastorille sen satasen ja pitäisi itse loput,

jos jotain jäisi tähteeksi. Olihan sitä siinäkin lahjaa yhden köyhän

osaksi, että antoi kerta kätellen pois viisi tuhatta.... Koska laki ja

oikeuskin vaatii, että pelastuspalkkio otetaan päältä. Ja koska Kallekin

siihen suostui. Helgalle ei tarvitseisi puhua mitään,

Lukkari veisasi:

Älä sure, sielun', maailmaa,

Älä ajattele tavaraa,

Älä pyydä katoovaa.

Ah, toivo, turvaa Herraan vaan,

Ain' armolliseen auttajaan.

... Juuri niinhän se on ja niinhän sen pitää olla.

Maailma turvaa tavaraan

Ja luottaa turhaan kunniaan,

Ma Herraan Jumalaan,

Ja uskon vahvast', että hän

Mua auttaa aina hädässän'.

... Voi kuinka sekin oli oikein sanottu!

Viel' olet yhtä väkevä

Ja iäti aina pysyvä,

Kuin alust' olit sä;

Tee sielun' rikkaaks' sinussa.

Niin pysyn aina rikkaana.

... Ei saa luottaa tavaraan. Enkähän minä siihen luotakaan. Eikähän meillä

luota siihen kukaan. Siksihän meillä ei sitä olekaan eikä tarvitse

ollakaan sen enempi kuin on. Meidän täytyy tulla toimeen sillä, mikä

meillä on ja minkä me rehellisellä työllämme voimme ansaita ja mikä meille

kuuluu oikeuden ja totuuden mukaan. Ei se ole se rikas, joka tahtoo

tavaraa, vaan se on rikas, joka tekee sielunsa rikkaaksi--se pysyy aina

rikkaana.

Virren loputtua oli niinkuin olisi kirkon läpi kulkenut semmoinen humaus,

kuin koko kirkkoväki olisi ollut sitä mieltä mitä virsikin, jonka olivat

veisanneet.... Saahan ne veisata. Vaan kuinka monet heistä tehnevät,

niinkuin virressä veisaavat?

Joku kosketti Söderlingskaa kylkeen. Se oli vieressä istuva vanha

Röömanska.

--Ihanko totta, että olette löytäneet viisi tuhatta ettekä itse pitäneet

mitään?

--Mistä Röömanska on sen kuullut?

--Kaikki siitä puhuvat. Ei ole semmoista vielä koskaan kuultu.--Olinhan

minä siinä äsken. Sanovat muidenkin löytäneen, mutta eipäs ole kukaan muu

tullut ilmoittamaan saaliitaan.

--Ketkä muut?

Pastori astui juuri alttarille.

Tuommoista alttari- ja messupappia sitä sitten saa hakea! Joka noin

sanelee rukoukset ja helähyttelee ilman urkuja ja mitään. On muka

jonkinjoutava korupappi, heliseväsanainen, maailmanmielinen. Entäpä se nyt

onkin palkintotuomarina kilpapurjehduksissa ja kalastelee ja ampuu lintuja

ja tekee seuraa ja laulaa herrain kanssa, kun kerran hoitaa virkansa ja

julistaa puhdasta jumalansanaa! Osaisi kai se itkettää ja saisi kai se

herätyksiäkin aikaan yhtä hyvin kuin se opettajattaren Kaarssonnikin, jos

tahtoisi... Säätyyn katsomatta se kyllä on yhtä ystävällinen ja alhainen

kaikille. Vaan eipäs ole vielä milloinkaan astunut jalallaan Korsun

puolelle. Kyllä pysähtyy ja tervehtii ja haastaa heillekin, kun tapaa,

mutta ei mene milloinkaan vieraaksi, vaikka kuinka kärttäkööt.

Pastori oli lukenut rukoukset ja synnintunnustukset ja messusi: »Herra

olkoon teidän kanssanne», ja koko sydämensä syvyydestä vastasi

Söderlingska yhdessä seurakunnan kanssa:--»Niin myös sinun henkesi

kanssa.»

Kun saarnavirren viimeinen värssy oli menossa, nykäisi vierustoveri taas

Söderlingskaa kylkeen:

--Se oli eilen ollut ampumassa Söderskärissä tullipäällysmiehen kanssa ja

olivat olleet ulkona vielä tänäkin aamuna, niin että juuri ja juuri

ennättivät kirkkoon.

--Sittenhän siinä ei ole mitään, koska kerran ennättivät.

--Eipä ei.--Ja kun ei viikolla päässyt rippikoulultaan. »Pyhät» siitä vain

muistuttelevat. Niillä on nyt helluntaisilla parhaallaan taas rukouksensa

ja hengenvuodatuksensa koululla. Meidänkin Hulda meni sinne ja teidän

Helga myös. Kaarlssonkin on siellä. Voisivat ne ainakin kirkkoaikana pitää

lomaa.

--Jos nyt kuunneltaisiin.

Pastori oli saapunut saarnatuoliin, polvistunut ja painunut rukoukseen.

Kun hän siitä nousi ja suoristihe ja antoi katseensa kulkea yli kirkon,

oli Söderlingskasta, niinkuin se olisi pysähtynyt häneen ja kiintynyt

erityisesti juuri häneen ... hyväntahtoisesti, ystävällisesti,

ikäänkuin:--»Vai niin, siinäkö sinä olet.... Minä tarkoitin todella sitä,

mitä äsken sanoin.»

Tietäen, että ajatuksensa saarnan aikana aina pyrkivät menemään omia

teitään, Söderlingska nyt oikein päättämällä päätti kuunnella ja painaa

mieleensä joka sanan. Ja kun pastori painoi päänsä äänettömään

Isämeitäänsä, niin teki Söderlingskakin samoin ja luki sen hiljaa hänkin

ja ehti juuri saada omansa loppuun samalla kuin pastorikin omansa. Hän

luki puoliääneen pastorin mukana rukoukset ja koetti parhaansa mukaan

seurata virsikirjasta päivän evankeliumia. Hiukan tosin pastori pääsi

jätättämään lehteä kääntäessä, mutta lopussa he taas kulkivat rinnan ja

sulkivat yhtaikaa kirjansa, jotka heillä molemmilla olivat yhtä suuret.

Niitä oli Saukossa useatkin kerrat oikein kädestä pitäen verrattu

toisiinsa ... ne olivat samaa ränttiä ja painetut samana vuonna Frenkkelin

ja pojan tykönä Turusa. Joka kerta käydessään se yhä uudelleen penkoo

kirjavasun ja kääntelee ja katselee vanhat aapiset ja katkesmukset ja

postillat. Sitä vanhaa raamattua se selailee tuntikaudet ja se onkin niin

vanha, ettei se sanonut sen vanhempaa nähneensä, vaikka se on nähnyt niitä

paljonkin. Niitä ei ole enää helppo saada rahallakaan. Kun olisi

semmoinen, josta ei olisi ainoatakaan lehteä poissa, niin voisi siitä

kuulemma saada satakin markkaa. Se on sen mielestä pyhä kirja ikäänkuin

sitä pyhempi, kuta vanhempi se on, ja kuta useampi siitä on autuuttaan

etsinyt ja sen siitä löytänyt. Ja moni on sen niistä löytänyt, eivätkä ne

ole rääsyiksi käsiin hajonneet, niinkuin hajoovat nykyajan kirjat. Helga

ei välitä vanhoista, sillä pitää olla aina uusia. Mutta naapurilla ei ole

uusia eikä vanhoja. Virsikirja tuolla raukalla kuitenkin lienee,

luultavasti akkansa nimiin, mutta käyttääkö sitä akkakaan, se on toinen

asia. Eivät ole osanneet opettaa lapsiaan sen vertaa, että nuo olisivat

päässeet edes ripille, vaikka ovat jätkämiehiä jo kumpainenkin. Vaan sitä

nuo tahtonevatkin, ettei heidän lastensakaan korvissa, enemmän kuin heidän

omissaankaan, saisi tunnon vastuksina soida Jumalan soimaava sana,

tekivätpä sitten mitä tahansa. Käyhän synninteko silloin reilusti kuin

pakanoilta. Aikansa se menee, mutta mistäs otat isämeitäsi kuolinhetkellä,

kun tulee kiire lähtö viimeiselle tuomiolle, jos et sitä ole eläessäsi

oppinut? Sen verran pitäisi kuitenkin jokaisen viljellä jumalansanaa, että

osaisi Herran rukouksen milloin tahansa. Ettei kävisi niinkuin entiselle

laivurille, jonka, kölin päällä kelluessaan, olisi pitänyt rukoilla, mutta

eipä osannutkaan, vaan täytyi pyytää renkiään: »Lue sinä, hyvä mies, joka

osaat, se vielä kerran minunkin puolestani, kun minä en osaa.» Menee se

aikansa heiltäkin, miten kuten menee, mutta kuinkas sitten, jos venhe

keikahtaa ... ja se saattaa keikahtaa milloin talaansa, kun kiusataan

jumalaa niissä ilmassa tahansa.... Meidän lapset oppivat lukemaan Helga jo

viidennellä ja Kalle seitsemännellä. Sentähden niillä onkin niin hyvä

tieto sanasta ja sentähden niistä on tullutkin vanhempiinsa niin

arkatuntoisia, että saattaa olla jo vähän liikaakin, ja niin vastahakoisia

kaikelle sellaiselle että ottaa ja anastaa ... niinkuin onkin koetettu

opettaa ja neuvoa.... En luule, että koko tässä kirkkoväessä on ketään

muuta, joka olisi pakotta antanut pois viittä tuhatta. Kukapa heistä

kykenisi sen tekemään? Ei nyt ainakaan nämä kirkkosaarelaiset, jotka

nylkevät herrasväkiään ja kiskovat Helsingin hinnat maidosta ja kalasta ja

kaikesta muusta, mistä suinkin saavat. Ja kyllä ne rannastaan korjaavat

mikä sinne tulee eikä ole tullariin asiaa, vaikka tuo on ihan

potattipellon aidan takana.... Siksi se sitten onkin niin ihmeellistä,

ettei ällistelystä loppua, jos on jokukaan, joka ei....

Söderlingska hätkähti pois näistä omistaan siihen, että pastori yhtäkkiä

vaikeni. Joko se lopetti? Mitenkä minä nyt taas näin haihduin? Mitä se

puhuikaan? Mitä minä viimeksi ajattelinkaan? Lienee pastori kuinka hyvin

puhunut....

Ei pastori kuitenkaan vielä ollut lopettanut, hän piti vain pienen loman

ja jatkoi sitten. Ja nyt Söderlingska kuuli ja painoi mieleensä joka

sanan:

»Rakkaat sanankuulijat! Päivän teksti antaa meille vielä välillisesti

aihetta puhua myöskin omastatunnosta. Oi, kuinka sen laita on huonosti

meidän maassamme tätä nykyä! Tuskin menee päivää, ettemme kuulisi

puhuttavan kavalluksista ja petoksista ja ryöväyksistä ja uskottujen

varojen ja tavarain vilpillisistä anastamisista. Isänmaan ystävä, kansan

ystävä tuntee syvää surua sitä nähdessään ja kuullessaan. Mitä tuleekaan

meidän kansastamme, jos näin jatkuu! On niinkuin olisi epärehellisyyden

mätä elinjuuriamme jäytämässä. Ennen ei niin ollut, ennen ei semmoisesta

niin paljoa kuultu. Mistä se tulee? Kuinka tällainen muutos on

mahdollinen? Se tulee siitä, että meidän tajuntamme oikeasta ja väärästä

on himmentynyt, että meidän omatuntomme on menettänyt herkkyytensä,

niinkuin kompassi, joka on joutunut raudan läheisyyteen. Se rauta, joka

saa meidän omantuntomme, meidän siveellisen johtoneulamme näyttämään

väärin, se on se rajaton maallisen tavaran rakkaus ja hillitön nautinnon

ja pikaisen rikastumisen himo, joka on vallannut kaikki kansanluokat,

ylhäiset niinkuin alhaisetkin. Se on se, joka saa omantuntomme äänen

heikkenemistään heikkenemään ja lopulta kokonaan mykistymään.»

--Tuolla se tarkoittaa naapuria, ajatteli Söderlingska.

»Mutta voi sitä ihmistä, jolle hänen omatuntonsa ei enää sano mitään!

Tuleepa kerran hänen matkallansa yö, tai yllättää hänet merellä usva,

jolloin ei tähtiä tuika eikä kuu kumota. Mihin hän silloin joutuu? Kuinka

hän silloin löytää pelastavan väylän pois karien keskestä, joiden yllä ja

ympärillä meri ärjyy? Oi, kuinka paljon, paljon on niitä, jotka ovat

antaneet omantuntonsa magnettineulan mennä niin pilalle, ettei heillä

elämässään ole siitä mitään johtoa!»

»Mutta onhan, jumalalle kiitos, toki niitäkin, jotka eivät ole päästäneet

rahan- ja rikkaudenhimoa mykistämään omaatuntoaan, vaan jotka sallivat sen

olla äänessä, ottaen vaaria siitä, mitä se sanoo, sen pienimmästäkin

kuiskauksesta. Vielä on meillä keskuudessamme sitä vanhaa juurta, josta

uudetkin vesat ehkä kerran taas versovat, sitä, joka on saanut aran,

herkän omantunnon perintönä esi-isiltään ja joka yhä sitä perintöään

hoitaa. Se on sitä samaa polvea, joka tyytyy vielä vanhaan uskoonsa ja

vanhaan raamattuunsa, jonka päällä niinkuin vankalla kivijalalla tämän

Suomen kansan usko ja kunto on levännyt vuosisatoja ja johon heidän yhä

vieläkin olisi elämänsä perustettava, etsien siitä autuuttaan.»

»Vaikka he saattavat eksyäkin, niin he kuitenkin omantuntonsa avulla

lopulta osuvat oikeaan. He kysyvät omaltatunnoltaan neuvoa kuin

luotettavimmalta ystävältään. He katsovat siihen kuin kelloon, ja jos

huomaavat sen jätättäneen, niin he tarkistavat sitä auringon, s. o.

jumalansanan valossa, silloin kun se on korkeimmillaan taivaalla, minä

tarkoitan: puhtaimmillaan. He antavat omalletunnolleen sananvuoron ei

ainoastaan pyhänä, vaan myöskin arkena jokapäiväisissä askareissaan,

kotona ja kylässä, merellä ja maalla, sanalla sanoen elämän kaikissa

kohtaloissa. Ja he saavat siitä moninkertaisen palkinnon. Heidän

omatuntonsa ei ole heille vaivaksi, vaan se on heille iloksi, auttaen

heitä ja palkiten heitä sillä, jonka vertaista ei ole mitään maailmassa:

omantunnon rauhalla. Omantunnon rauha ... oi, sen ihanampaa ei voi olla,

sillä se on rauha jumalassa! Katsokaa, millaisena se kuvastuu lapsen

silmissä, joka ei vielä tiedä, mitä paha onkaan, millaisena se sykähtelee

nuorukaisen povessa, kun hän on kiusauksensa kestänyt, mutta ennen kaikkea

millaisena se leviää vanhuksen otsalle, kun hän on taistellut ja

voittanut! Maailma on hänelle hänen elämänsä ehtoolla kuin keväinen aamu,

taivas on hänelle sininen ja pilvetön, ja meri yhtä sininen kuin taivas,

sillä hänen sydämessään asuu rauha, tunnon rauha. Kuinka ihanaa olisikaan,

jos me kukin kohdastamme tekisimme niin kuin omatunto meitä vaatii, kuinka

hyvä meidän silloin olisi elää tässä ajassa ja tulevassakin! Siihen auta

meitä, abba, rakas isä! Ammen.--Rukoilkaamme.»

* * * * *

... Että pitää saada kuulla niin kaunista puhetta! Että pitää ihmisen

osata puhua tuolla tavalla! Hän jonkinjoutava korupappi! Että pitää osata

sanoa niin paikalleen! Aivan niinkuin se on ja niinkuin sen pitää ollakin.

Sillä näkeehän sen joka päivä, mihin se vie, kun ihmiset eivät kuuntele

omaatuntoaan eivätkä tee, niinkuin se käskee. Parhaiten se nähdään

Korsuista.... Saattaahan kyllä kuka tahansa eksyä ja joutua kiusaukseen.

Eikähän aina hoksaa, miten pitäisi milloinkin tehdä. Mutta silloin kun sen

hoksaa, niin ei saa sulkea omantunnon suuta, vaan pitää antaa sen puhua,

mitä se tahtoo.... Ei pitäisi milloinkaan sulkea omantuntonsa suuta.

Hetihän minun omatuntoni minua siitä kolhaisikin. Koko ajanhan se minua

kangerteli. Heti kun ruvettiin nostamaan paaleja maihin ja niitä sinne

kätkemään, niin oli sellainen tunto, että nyt tässä menee jokin väärään.

Jos tuli kohta tieto siitä ruumiista, niin en olisi mennyt ollenkaan koko

kaupunkiin. Hanna ja pappakin siinä pitkin matkaa eksyttivät.... Mutta

kukas se lopulta sanoi, että annetaan kaikki ... niinkuin annettiinkin ja

niinkuin pitikin. Enhän minä mitenkään tahdo sillä kehua. Muuthan ne tässä

ovat minua kehuneet enkä minä. Mikäs minä olen, vaivainen syntinen....

Liikojahan pastori luulee, jos luulee, että meistä olisi esimerkiksi

kenellekään. Eihän meilläkään tehdä kaikkea, niinkuin pitäisi. Paljonhan

minä turhasta tuituttelen ja kiukuttelen, Söderlingillekin, vaikka tiedän

ja näen, että hän koettaa parastaan. Minkäpä hän sille mahtanee, että on

hitainen ja saamaton, niinkuin koko sen sukukin.... Eletäänhän meillä, ja

jos ei eletä, niin kuollaan. Ja elettäisiinhän meillä hyvinkin, jos ei

olisi surua Helgan hoidosta ja jos Kalle saisi semmoisen tytön, joka ei

katsoisi pirtin ahtautta, vaan tyytyisi olemaan siinä, missä muutkin.

Tulisihan siinä väljempääkin, sitten kun kerran aika papasta jättäisi....

Ja jos nyt sitten saadaan lain mukaan se löytäjäispalkkiokin.... Koska

kerran sanotaan, että rehellisyys maan perii, niin periköön. Kun ne sitä

kerran niin tarjottelevat.... Olisihan jo liikaa maallisen maineen

tavoittelemista, jos ei sitä ottaisi, ja saattaisi herättää itsessä

ylpeyttä ja kateutta muissa ihmisissä.... Se voi tehdä tuhannen, ehkä

enemmänkin ... mutta antakootpa, minkä haluavat.... Kyllä olisi tuo

alttari uuden liinan ja uusien kynttiläjalkain tarpeessa. Onhan ihan

ilmeinen häpeä, että tuommoisia näytetään kirkossa. Kun Sorvilahden vanha

friiherrinna lahjoitti tuon kruunun, niin tehtiin siitä ilmoitus ja

julkinen kiitos kirkossa.... »Antaisit, hyvä Herra Jeesus, minulle

anteeksi kaikki pahat teot, rikokset ja synnit.... Jos en muista olla,

niinkuin olla pitäisi, niin tule minun luokseni noin kuin tulet tuossa

Pietarin luo ja nosta toinen sormesi ja ojenna kätesi avuksi hukkuvalle,

eläkä anna minun vaipua paatumukseeni ja epäuskooni.»

Söderlingska istui kirkossa jumalanpalveluksen loppuun saakka, kuuli

messut alttarilta ja veisasi loppuvirren, jäi vielä kuulutuksiinkin eikä

tehnyt, niinkuin suurin osa muusta kirkkoväestä, jotka hyökkäsivät ulos,

heti kun laiva huusi lähtöään saarnan loputtua.

Ja kun hän niin tuli ulos kirkosta, oli hänen niin hyvä ja helppo ja

leppoisa olla ja oli niinkuin olisi saanut kaikki tähänastiset syntinsä

anteeksi. Ja maailma oli tapulin edustalta katsoen juuri ihan niin kuin

pastori oli sanonut sen olevan sille, jolla on tunnon rauha: oli

paisteinen päivä, taivas oli todella ihan pilvetön eikä niinkuin aamulla

puolipilvinen ... ja meri osasi sitten olla niin sininen, ettei se olisi

voinut tulla sen sinisemmäksi!

Laiva oli jo poissa ja laituri tyhjä. Purjevenheitä viiletti

Kirkkoulapalla kuin kilpapurjehduksessa, latvapurjeet mastossa. Heidänkin

venheessään olivat purjeet jo levitetyt. Söderling näkyi istuvan sikari

hampaissa pollarin päässä.... Olisihan pitänyt saada ennen lähtöä ryypätä

kuppi kahvia leipurissa, mutta olkoon nyt....

--Se sitten vasta oli saarna....

--Niinkö?

--Etkö sinä sitten ollutkaan kirkossa? Sitä on miestä. Missä sinä sitten

olit?--Mistä sinä olet saanut noin hirmuisen suuren sikarin?

--Tullipäällysmies vei minut kirjoittamaan sen ilmoituskaavakkeen alle.

--Olisit kai sinä sieltä silti ehtinyt vielä kirkkoonkin?

--Tiedäthän, millainen se on, kun se kerran saa käsiinsä. Sen piti saada

tarjota ja jutella ja näytellä kaikki pyssynsä ja uudet haahkakuvansa ja

täytetyt lintunsa ja muut ... ja sillä tavalla siinä aika meni....

--Tuliko ilmoituskaavakkeesta pyyhityksi mitään?

--Niin mitä?

--Sepä se siitä pelastuspalkkiosta.

--Ei siitä mitään pyyhitty.

--Hyvä on.--Missä muut ovat?

--Kalle istuu tuossa purjeen takana.

--Entä Hanna ja Helga?

--Hanna ei tulekaan. Oli mennyt laivaan ja pyytänyt toimittamaan kirstunsa

tullivahtimestariin ensi tilassa.

--Meni menojaan hyvästin heittämättä. Mitä Kalle sanoo?

--Ei tuo juuri mitään.

Samassa tuli Helga ystävättärensä kanssa, rientäen rinnettä alas.

--Saako Hulda tulla mukaan?

Olisi tehnyt mieli sanoa:--Pysyköön täällä pyhine henkineen.... Mutta

täytyihän sen tietysti kuitenkin päästä.

--Tervetulemaan vain, jos neiti tyytyy siihen, mitä meillä on....

--Olenhan minä ennenkin tyytynyt.

--No sitten.

Lähdettiin. Tytöt istuutuivat kokkaan, toisiinsa kiinni, Söderling ja

Kalle istuivat perään. Söderlingska laittoi itselleen mukavan paikan

keskelle venhettä ison maston juureen, josta hän venheen kallistuessa

saattoi nähdä laidan yli. Laskettiin myötälaitaista. Tuuli oli tasainen,

mutta kuitenkin tarpeeksi voimakas. Väylä vei suorana reittinä ensin ulos

kirkkolahdesta Kirkkoulapalle, sitten sen yli Välisaaristoon ja siitä sen

saarien lomitse Saukon selälle, jossa matka oli puolessa ja jonka takana

ulkona meressä häämöitti Saukkosaari, yksinäinen luoto, viimeinen asuttu

maa, syrjässä kaikilta väyliltä.

* * * * *

--Kyllä nyt sitten on korea sää! sanoi Söderlingska, kun venhe oli päässyt

vauhtiinsa.

--Oikea kirkkosää, säesti Söderling.

--Siinä kääntyvät danskolandilaiset omalle reitilleen ... ne saavat luovia

ne.

--Hyvin ne vain luovii.

Kulettiin Luotsisaaren ohi. Oldermannin venhe oli laskenut ankkurinsa

satamaan ja riisui juuri purjeitaan.

--Eikö oldermanni ollutkaan kirkossa, koska tulee tuossa ruuhella vastaan?

Pitkäoldermanska nousi ruuheen, ja ukko alkoi soutaa häntä maihin, kun

oldermanska kai sanoi hänelle jotain, koska ukko lakkasi soutamasta ja

käänsi päänsä Söderlingeihin.... Tiesi sen, mitä ne puhuivat. Pian puhuu

siitä koko saaristo!

--Oli vahinko, tytöt, ettette olleet kirkossa. Pastori messusi taas niin

kauniisti, ja saarnasi myös.

--Kaunis ääni hänellä kyllä on, sanoi opettajatar, suu supussa.

--On hänellä muutakin, joka tahtoo ymmärtää.

--Valtiokirkon tavallinen korupappi ... ilman uskoa ja oikeaa henkeä.

--Mahtaneeko sitä olla niin paljoa enemmän teidän Kaarssonnillannekaan.

--Ei hänelle rukous ainakaan ole mikään ulkoläksy, niinkuin jostain

kaavakirjasta opittu.

--Jaa, jaa, kyllä tuo tiedetään....

Ei Söderlingska nyt kuitenkaan välittänyt ruveta näistä sen enempää

väittelemään. Pitäkööt uskonsa ja pappinsa, minä pidän omani. On nähty ne

omin sanoin rukoilemiset--mitkä Helgankin.

--Mistä pastori sitten saarnasi? kysyi Helga, kuin sovittaakseen.

--Hyvästä omastatunnosta ja tunnon rauhasta.

--Sehän oli hyvä teksti.

--Olihan se ... sille, joka osasi ymmärtää.

Tytöt supattivat omiaan, Kalle istui eteensä tuijottaen, Söderling ohjasi

ja imi sikariaan ja sytytti sen tuontuostakin, kun se sammui. Söderlingska

vaipui omiinsa. Tuli mieleen, mitä Korsut sanovat, kun saavat tietää....

»Niinhän toki ... mitenkäs toki muuten ... mekin aina ilmoitetaan

tulliin».... Ulkokullatut, sopii mennä nyt ja tehdä samoin. Se on ehkä

pakosta nyt, tällä kertaa, kun paalit tuli ilmi.

Oli tultu Välisaarien salmesta Saukon suurelle selälle. Siellä puhalsi

itätuuli voimakkaammin ja aalto oli suurempi. Venhe alkoi nousta ja

laskea, vuoroin puskien aallon harjalle kuin vihassa, vuoroin kuin

lauhtuneena liukuen siitä alas, sihisten ja kuin itsekseen sopottaen.

Söderlingskan korvissa kummitteli, niinkuin se olisi koko ajan tahtonut

sanoa jotain--mutta mitä? Se tuntui kuin tietävän jotakin jostakin,

enemmän kuin kukaan ihminen--mutta mitä? Oli kuin se olisi ollut aikeessa

tehdä jotain, uhannut, mutta sitten taas tyyntynyt ja päättänyt jättää sen

tekemättä, Silloin tällöin loksahteli ja kurahteli vuotovettä pohjalautain

välissä.... Siinä oltaisiin, jos joku mätä kaaripuu--ja mätiähän ne kai

olivat kohta kaikki--rusahtaisi poikki ja pari lautaa longahtaisi

liitoksistaan. Siinä olisi ihminen pian veden varassa, yksi omine tekemine

rukouksineen ja pyhine henkineen, toinen hyvine töineen ja hyvine

ominetuntoineen ja tunnonrauhoineen ja ihmisten kiitoksineen ... eikä

taitaisi tulla vedenpäällä-kävelijä kättään vaipuvalle ojentamaan ...

tuonne taitaisi seisahtua vähän ulomma sormeaan toruen nostamaan.... Ei

auttaisi mikään, pohjaan, pohjaan menisit kuin kivi--jollei ehkä Korsu

sattuisi näkemään kiikarikallioltaan ja ehtisi apuun.... Huh! Mutta johan

minä ihan joutavia, terve ihminen keskellä päivää.... Ja ennen minä menen

vaikka pohjaan kuin kivi, ennenkuin annan sen tulla auttamaan.

--Huh! Helga, anna minulle saalini sieltä tuhdon alta, ja kietaise

omasikin ympärillesi, ettet kylmety ... ne ovat siinä samassa käärössä....

Tytöt, laulaisitte jotakin lämpimiksenne.

--Mitä mamma tahtoisi, että me laulaisimme?

--Mitä vaan.

Tytöt lauloivat:

Hän sinun purttasi täällä jo ohjaa,

Maailman myrsky kun mylvien soi.

Hän on sun toivosi ankkuripohja,

Eikä sun purtesi hukkua voi.

Autuuden rantaa

Kohti se kantaa,

Sieltä jo kirkkahin koittavi koi.

--Kyllä se sitten vuotaa kauheasti tämä meidän vanha rähjä.

--Se on vain se ylimmäisen laidan ravistunut liitos, joka kallistuessa

vuotaa, sanoi Söderling. Siirtykää vähän enemmän toiselle puolelle, niin

se lakkaa.

--Eikö nuo vuotane alemmat niinkuin ylemmätkin. Ainahan meidän venheet

vuotaa, niin purret kuin ruuhetkin.... Ollappa kerran venhe, joka ei

vuotaisi.

--Saa semmoista venhettä hakea. Tytöt alottivat uuden virren.

Ja vaikka nyt uhkaava ulappa on

Ja raivoten mylvivi myrsky,

Ja vaahtoaa aaltojen tyrsky.

Ja eessä on pimeys loppumaton,

En pelkää, on valoisa matkani pää

Ja Jeesus mun purttani johtaa,

Jo kaukana kauniisti hohtaa

Mun kotini kirkas--en matkalle jää!

Söderlingskan ajatukset olivat taas kulkeneet omia teitään. Kun tytöt

olivat lopettaneet, virkkoi hän:

--Mahtaisiko pysyä veden päällä semmoinen ihminen, jolla ei olisi mitään

syntiä, jos näet semmoista olisi ... tai joka olisi tunnustanut kaikki

syntinsä ja saanut ne anteeksi ... tai joka ei olisi tieten tahtoen

valehdellut, ei pettänyt, ei puhunut pahaa lähimmäisestään, ei tekeytynyt

muita paremmaksi, ei himoinnut maallista tavaraa eikä ihmisiltä maallista

mainetta ... jonka omatunto ei kykenisi häntä mistään moittimaan?

--Mitä mamma tarkoittaa?

--Onko opettajatar nähnyt sitä kuvaa Ytterkarin vanhassa kirkossa, jossa

pyhä mies kuuluu soutavan kiven päällä saaresta toiseen?

--On siellä kyllä semmoinen kuva katolisen uskon ajalta.

--Miksi mamma sitä kysyy?

--Muuten vain johtui sekin tässä mieleeni.

Jonkun ajan kuluttua kysäisi Söderlingska taas:

--Mikä on oikein ero katolin uskon ja meidän uskon välillä?

--Kuinka minä nyt oikein sanoisin ... katolin usko on oman vanhurskauden

usko, joka opettaa, että ihminen tulee autuaaksi hyvistä töistään, mutta

meidän uskomme opettaa, että ihminen vanhurskautuu uskon kautta ilman lain

töitä.

--Etteivätkö hyvät työt mihinkään kuuluisi?

--Niinhän se sanoo Lutheruskin postillassaan, tiesi Söderling.

Hetken kuluttua sanoi Söderlingska taas:

--Pastori lupasi tulla siunaamaan sen ruumiin....

--Sittenhän on kaikki hyvin tehty ... kaikki, kaikki! puhkesi Helga.

--En tiedä, onko kaikki tehty, mutta en ainakaan minä tiedä, mitä pitäisi

vielä tehdä paremmin, jurahti Söderlingska. Ja olisiko tarvinnut

autuudekseen sitäkään ... koska uskolla pääsee?

--Jumala siitä meitä kerran vielä palkitsee.

--Sitä et sinä taida tietää eikä taida tietää kukaan muukaan, mitä jumala

tekee tai jättää tekemättä.

Lähestyttiin kotisaarta.

--Saanko kiikarin, sanoi Kalle isälleen.

Saatuaan sen hän tarkasti ensin kotirantaa ja sitten Korsun sataman

kohtaa.

--Siellä on rannalla niinkuin jokin säkki, mikä lie.

--Mikä säkki? Anna tänne!--Eikö totisesti olekin siellä se meidän

potattisäkki! Virolainen on siis ollut täällä sillaikaa.

--Ja on vieläkin.

--Missä? Jaa, siellä on todellakin naapurin kallion takana vieras

vimppeli.