VII

Söderlingska koetti turhaan saada unta silmiinsä. Hupussa korvin maaten

hän ei olisi tahtonut nähdä eikä kuulla mitään. Mutta sydän jyskytti äkää

ja pahaa mieltä ja kaislat ritisivät alla vähänkin liikahtaessa. Koko ajan

hän näki Helgan milloin tutkivat ja arat, milloin moittivat ja

murheelliset silmät. Meren möyryntä kuului ulkokareilta sitä selvemmin,

kuta enemmän tyyntyi ja aikaa kului.

Kun pihalla lakattiin liikkumasta, nousi hän ja lähti ulos. Helga vielä

valvoi, koska sen ikkunasta näkyi valoa.

Oli tyyntynyt kokonaan. Ei ainoakaan lehti lepattanut pihlajassa navetan

nurkalla. Ei yhtä viriä värähtänyt satamalammikon pinnalla. Purjevene

seisoi, ankkurinuora höllänä, siinä, mihin se oli pysähtynyt ankkuroijan

jäleltä. Mantereen puoliselta ulapalta kuului jostain kaukaa sisäväylältä

hinaajalaivan koneen jyskytys. Tukholman-laivan valkoinen runko paistoi

hetken aikaa kahden saaren välissä. Jostakin kaljaasista jossain kuului

kuin puita pienentelevän kirveen iskuja.

Söderlingska asteli Käärmesaaren rantaa pitkin ja päätyi Kalliolahteen

paalien luo.

Ulko-ulappa oli tyyni sekin, saaret ja karit kohoten mustina kyömyselkinä

sen tahmeasta pinnasta. Maininki möyrysi yhä niiden ympärillä, mutta

Söderlingskan korva oli ottavinaan, että se kävi hiljaisemmin kuin

taannoin. Se ei siis tiennyt tulevaa tuulta, vaan mennyttä. Saattaa tehdä

tyynen moneksi päiväksi, ja sitten tuuli menee itään.

Jos niin käy, silloin ei virolainen välitä tulla, sillä luovimalla se ei

tule, niinkuin sanoi....

Ja parasta kai olisi, ettei tulisikaan koko merirosvo. Että yksi mies

saattaa olla niin toisensa kuin mitä virolainen ja Korsu! Sama punainen

kähärä parta, samat pienet porsaansilmät, sama väijyvä, ilkkuva katse

tuuheain kulmien alta. Virostahan ne ovat alkuperäisin Korsutkin. Ei sen

akka suotta olekaan Estmanneja. »Vai Saukosta, vai Saukosta, kyllä minä

saukkolaiset tunnen, on oltu ennenkin asioissa ... kyllä minä toimitan ...

saa luottaa, että minä toimitan.» Kajutta niin likainen kuin sikopahna,

haisi mahorkalle ja ryssän saapasrasvalle, niin että sydäntäni etoi. Ne

ovat vielä ilettävämpiä kuin Koiviston jätkät.... Jollain muulla tavalla

ne ovat nuo paalit sittenkin kaupattavat. Ennen menkööt vaikka tulliin....

Ei se tuo hanuri vain kuulune hänen jahdistaan.... Ei, toisaalta se

kuuluisi, jos se olisi se.

--Voi, hyvä isä, sentään!

Söderlingska palasi pihaan, harhaili siellä hetken huoneiden väliä,

siirtäen sitä ja korjaten tätä, tietämättä oikein mitä varten. Hauki

polskahti kalasumpussa. Helgan ikkuna loisti tyynesti ja totisesti kuin

majakkalyhty. Se kutsui ja moitti. Mitä tyttö siellä miettinee? Äitinsä

suruttomuutta se kai taaskin surree.

Hän teki kierroksen kalliolla, lähestyi varovasti ja pysähtyi lopulta

niin, että voi nähdä ikkunasta aittaan.

Helgan aitta oli vanha kaljaasin kajutta, kerran merestä pelastettu ja

siihen nostettu, ja laitettu ensin leikkituvaksi pikkutytölle, joka sitten

oli sisustanut ja paperoinut sen itselleen kesähuoneeksi. Ikkunana oli

siinä yksi ainoa ruutu, harsolla verhottu. Ikkunan edessä oli

pienoispöytä, katettu valkoisella liinalla. Sisällä oli kaikki puhdasta ja

sievää niinkuin nukkekaapissa, ympärillä oli aina lakaistua, ja

eteläseinämällä oli kukkapenkki. Helga istui pöydän ääressä ja luki

jotain, yllään valkoinen yönuttu.... Kynttilän liekki piipotti

lepattamatta, liikahtamatta niinkuin kukannuppu astiassaan, yhtä totisena

ja pikkuvakavana kuin Helgan kasvot sen takana ... kalpeat ja kuihtuneet,

nenäparka suippo ja laiha.... Sillä oli raukalla jo ryppyjä suupielissä,

ja ylähuuli lepäsi ohuena hampaiden päällä, niinkuin ruumiilla.

Helgan kesähuone oli hänen äidilleen kuin pyhäkkö mikä. Siihen hän

pistihe, milloin jouti, katselemaan Helgan kirjoja ja niitä itselleen

luettamaan. Veisattiinkin yhdessä. Olisi se hyvin tarvinnut oman huoneensa

talvellakin. Jos pidettäisiin rahat ja paalit--tai vaikkapa vain

rahatkin--niin saisi niillä talvikammarin tuvan kylkeen ... saisi raukka

oman olinpaikkansa, ei tarvitseisi ukkojen tupakansavussa yskiä....

Miksi ma hänelle kiukuttelin ja pahoitin mielensä....

On siihen niin somasti ripustanut vähät vaatteensa orrelle, huivinsa ja

hameensa ja kirjavat nauhansa, joita laittelee huvikseen, mutta ei koskaan

pue päälleen ... niinkuin morsian, vaikkei häntä milloinkaan sille

retkelle puettane, mutta ties kuinka pian jo toiselle.

Ettei pelottaisi, loittoni hän ensin, ryki siellä ja tuli sitten ja raotti

ovea.

--Täälläkö sinä yhä istut etkä pane maata? Eikö sinulla ole kylmä

röijysilläsi? Tohtorikin sanoi, että sinulla pitää aina olla lämmin.

Panisit toki puita kaminaan. Eivätkö ne ole sinulle edes puita pilkkoneet?

Ei ne mitään.

--Kyllä siinä on puita, vaikka en tullut sytyttäneeksi.

--Minä sytytän.

Äiti riensi tekemään tulta pieneen rautakaminaan, joka oli muurattu

nurkkaan.

--Mitä sinä siinä luet?

--Uusi Testamentti tämä on, sanoi Helga, jatkaen lukuaan.

--Etkö lukisi ääneen?

--En minä luule, että te olette sillä mielellä, että voitte kuunnella

jumalansanaa.

--Elä sinä nyt välitä siitä äskeisestä. Ei ukki selvänä ajattele, niinkuin

se päissään puhuu. Eläkä välitä siitäkään, mitä minä....

Helga pisti kuivan hajuheinän merkiksi kirjaan, sulki sen hitaasti ja

siirsi syrjään.

--On niin kauheata, kun meillä melkein pilkataan jumalaa. Eiväthän

pahimmat pakanatkaan toki sillä tavalla....

--Kyllä se sen katuu, kun selviää.

--En minä niin ukista, mutta kun tekin, äiti ... vaikka minä olin niin

varma, että te heti, kun kuulette, miten on....

Itku näytti taas alkavan tehdä tuloaan.

--Kas niin, elä nyt....

--En, en ... enhän minä....

--Jos sinä sitä, että minä, niin johan minä....

--Ei se ole teistä kuitenkaan synti, vaikka niin sanotte....

--Enhän minä tiedä....

--Kyllä teidän pitäisi se tietää....

--Tiedänhän minä, mutta ethän sinäkään ensin tietänyt, koska itse ensin

sanoit, että se mikä tuli, oli jumalan lähettämä, ja että minkä jumala oli

meille antanut, sitä ei meidän tarvinnut antaa ihmisille takaisin. Siinä

uskossahan minä sitten lähdin kaupunkiin.

--Se oli silloin ... mutta jumalan tarkoitus olikin toinen. Sillä jumala

tahtoi meitä koetella. Jumala tahtoi näyttää meille, millaisia me oikein

olemme, koska olemme aina tahtoneet olla muita paremmat.

--Ketä muita paremmat?

--Varsinkin Korsuja.

--No, mutta kyllä me nyt toki olemmekin Korsuja paremmat.

--Ne ryöstävät ja varastavat ruumiita, ja nyt mekin ryöstämme ja

varastamme. Kuolleen ryöstäminen on suurempi rikos kuin elävän, sillä

elävä voi puolustautua, mutta kuollut ei voi.

--Elähän nyt, hyvä lapsi, onhan siinä nyt toki ero. Eikähän nyt toki silti

tarvitse antaa kaikkea pois, jos antaakin osan.

--Jos Kalle ei saa antaa pois kaikkea sitä, minkä hän on vääryydellä

ottanut, ei hänen sielunsa saa milloinkaan rauhaa, eikä minunkaan.

--Ennemminkö sinä siis jäät elämään entiseen ahtauteen ja puutteeseen?

--Ennemmin.

--Vielä Hannakin jättää Kallen, kun ei jaksa odottaa, että saisivat

huoneen. Sillä yhteiseen tupaan se ei tule.

--Jos Hanna jättää Kallen sentähden, että Kalle tahtoo tehdä, niinkuin

hänen omatuntonsa vaatii, niin on parempi, että hän jättää.

--Ajatelleeko Kallekin niin? Tiedätkö?

--En tiedä muuta kuin että kun piru kerran lähetti hänen tielleen rahat ja

pani hänet ne ottamaan, niin Kalle ei koskaan tule niitä käyttämään,

vaikka kuinka muuten kävisi.

--Piru lähetti, jämäsi Söderlingska.

Muuta ei hän siihen osannut eikä nyt tahtonutkaan.... Ne kyllä tulevat

pitämään päänsä. On turhaa siitä nyt sen enempää puhua. Sanoi hän

kuitenkin vielä:

--Voi sentään.. olin niin iloinen, varsinkin sinun tähtesi, että meille

koittaisi paremmat päivät.

--Kyllä jumala keksii keinon vielä siihenkin.

--Jumala keksii, jämäsi hän taas, ja taas hänessä kuohahti. Mutta vielä

kerran hän sai sen pidätetyksi. Ei nyt ... ei nyt ... ehtiihän siitä

vielä. Kunhan se nyt vain tuohon viihtyy ja pysyy tyynenä ja pääsee

levolle.

Syntyi äänettömyys.

--Lukisit nyt sentään.

Helga avasi kirjansa siitä, niihin oli sen sulkenut, ja alkoi lukea:

--»Sitten Henki vei Jeesuksen ylös erämaahan perkeleen kiusattavaksi. Ja

kun Jeesus oli paastonnut neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, tuli

hänen lopulta nälkä. Silloin kiusaaja tuli hänen luokseen ja sanoi

hänelle: 'Jos sinä olet Jumalan Poika, niin käske näiden kivien muuttua

leiviksi.' Mutta hän vastasi ja sanoi: 'Kirjoitettu on: Ei ihminen elä

ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan

suusta.'»

Mutta Söderlingskalla ei ollut oikeata hartautta kuunnella. Eikä hän

myöskään saanut silmistään tytön hentoa selkää ja laihoja sormia ja

ranteita, eikä korvistaan hänen heikkoa ääntään.... Se viepi sen vielä

siihen, jos se sen oikein panee päähänsä. Vuosi vuodelta tuo käy yhä

huonommaksi. Ei se kauvan elä.... Se teetättää minulla, mitä tahtoo.

Vaikka kaikki lopulta kuitenkin joutuu minun hartioilleni. Millä tässä

sitten rohdot maksetaan ja muu hoito kitumisen aikana?... Ei, ei, nythän

minä taaskaan en kuuntele oikealla mielellä jumalansanaa.

Hän pakottihe kummallakin korvallaan kuuntelemaan ja kuulikin nyt joka

sanan:

»Taas perkele otti hänet mukaansa hyvin korkealle vuorelle ja näytti

hänelle kaikki maailman valtakunnat ja niiden loiston ja sanoi hänelle:

'Tämän kaiken minä annan sinulle, jos heittäyt maahan ja kumarrat minua.'

Silloin Jeesus sanoi hänelle: 'Mene pois, saatana, sillä kirjoitettu on:

Herraa, sinun Jumalaasi, on sinun kumartaminen ja häntä ainoata

rukoileminen.' Silloin perkele jätti hänet, ja katso, enkeleitä tuli hänen

luoksensa ja he tekivät hänelle palvelusta.--Mutta kun Jeesus kuuli, että

Johannes oli pantu vankeuteen....

--Valitsitko sinä tahallasi tuon paikan minua varten?

--Minä jatkoin siitä, mihin lopetin, kun te tulitte.

--Missähän lie jo aika menossa ... eiköhän pitäisi jo pannaksesi maata.

Tyttö siirtyi vastustelematta vuoteeseensa. Äiti peitti hänet siihen,

kapaloi lakanaan hänen jalkansa, jotka tuntuivat hienoilta ja haurailta

kuin linnun luut, puhalsi sammuksiin kynttilän, sulki oven jälkeensä ja

riensi ulos, leuka järähdellen, jota koetti turhaan saada asettumaan.

Mistä se saikaan tuon paikan lukeakseen! Olenko minä sitten heille

niinkuin se, joka kiusaa palvelemaan kaiken maailman rikkautta? Olenko

minä se, jolle täytyy sanoa: »Mene pois, saatana»? Enkö minä aherra ja

puuhaa ja hoida heitä kaikkia, että tuskin pystyssä pysyn?

Kuta enemmän häntä liikutus valtasi, sitä vihaisemmaksi hän siitä tuli.

... Saa siinä soutaa ja siivota ja suolata, ennenkuin ovat nekään silakat

nelikossa, joilla ostokset maksetaan. Velan siitä sait kantaaksesi, et

muuta. Siinä oli saalis, minkä meri antoi, kun kerran antoi. »Jumala

keinon keksii.» Keksii se meille sen, että pitää meitä köyhyydessä ja

puutteessa neljäkymmentä päivää ja antaa sitten taas kiusaajansa viedä

meidät korkealle vuorelle ja näyttää kyllä meille kaiken maailman

rikkaudet, mutta eipä lähetäkään enkeleitään meille palvelusta

tekemään.... Mikä minut riennättikään suin päin kaupunkiin ... olisihan

minun pitänyt arvata, että jotain sotkua siitä sillaikaa tulee. Milloin

täällä on päät sekaisin, milloin verkot ... selvittele ne sitten ja

paikkaa, eikä tule aina kalua paikkaamallakaan. Vai nyt ollaan muka jo

naapurin veroisia?... Sekin Söderling ... mahtoi mennä heti tekemään

torpan kaupat, niin olisi täytymällä täytynyt ainakin ne rahat pitää.

--Hätsh sinä!--Hyi!

Söderlingska oli ehtinyt ladon ovelle ja riipaissut sen auki, kun sieltä

loikkasi hänen helmoihinsa joku punainen, saaden potkun niin, että

ilkeästi rääkäisten kieri kalliota pitkin.

--Mikä se oli? kuului samassa jostain Söderlingin ääni.

--Naapurin kissa kirottu.... Ja mitä sinäkin siinä keskellä yötä aaveilet?

--Olin vain ongella vähän.... Onko Helga sairas?

--Eikä ole! ärjäisi Söderlingska, purkaen siihen kaiken kiukkunsa ja

kaiken mielensä murheen.