VI

Söderlingska istuu pöydän päässä ja lopettelee kolmatta kuppiaan kahvia,

toisessa kädessä teevati, toisessa nyrkin kokoinen sokeripala. Helga

odottaa pankon kulmalla, valmiina täyttämään.

--Tahtooko äiti vielä?

--Annahan, kun hiukan huokaan ... huhhuh. Se oli seilausta se.

Ajatelkaahan, että meidän täytyi Hannan kanssa hoitaa koko kryssäys. Pappa

kepertyi lekkerinsä viereen jo heti satamasta lähdettyä. Lallatti ja

ryyppäsi, ryyppäsi ja lallatti. Lopulta nukkui. Kun heräsi, alkoi alusta.

--Sen nyt saattoi arvata, sanoi Söderling.

--Saattoihan sen, mutta jos arvasin, että se tekisi meille sen kepposen,

minkä teki, niin kaupunkiin jätin. Kun potkaisi rikki pirttupullon, niin

ettei saatu koko matkalla tulta keittiöön ja piti olla kahvitta koko

eilinen päivä ja yö ja tämä päivä ja loiskia viisi tuntia tyynessä

mainingissa Pellingin selällä ... vaikka jauhoja olisi ollut ja sokeria

kuinka paljo tahansa ... kerrankin!

Eukko oli olevinaan vihainen, mutta nauroi samalla. Helga pakottihe

hymyilemään kuin mieliksi äidille, mutta Söderling ja Kalle jurottivat

totisina, Söderling silloin tällöin arasti katsahtaen Kalleen.

--Täti koetti sytyttää ukin viinallakin! nauroi Hanna.

--Koetin, mutta mitäs se palaisi.... Hohhoo ja-jaa ... oli se kryssäystä

se, pakottaa käsiäni ja selkääni niin, että ... mutta perille tultiin. Tuo

Hanna on riski tyttö ... hoiti yksin klyyvarin.... Kyllä siitä vielä tulee

kalamiehen akka.... Kaadahan nyt sitten vielä, jos siellä on.... Mitäs

teille nyt sitten oikein kuuluu? Kuulkaahan, menkäähän ja tuokaa se kirstu

maihin.... Nostakaa samalla säkit aittaan, toisessa on vehnäjauhoja....

Nyt meillä tullaan juomaan vehnäskahvia kerta päivässä, ettäs tiedätte....

Ei kai maksa vaivaa herättää ukkoa, antaa sen nukkua humalansa venheessä,

kun vain heitätte jotain sen päälle, ettei kylmety.

Vitkastellen poistuivat Söderling ja Kalle.

--No, mitäs tänne nyt sitten oikein kuuluu?... Annahan, Helga, tänne tuo

nyytty ... ota siitä se päällimäinen käärö ... siinä on sinulle

villapaita. Se on hyvä vaatteiden alla, kun sinä aina olet niin viluinen.

Tohtori sanoi, että sinun aina pitää koettaa pysyä lämpimänä.

--Olitteko te nyt tohtorissakin?

--Ensi töikseni ... kohta kun olin saanut paaliasian reilatuksi ...

tottahan toki, koska ne oikeastaan ovat sinun kaikki.... Olet niin

kalvakka ja raukean näköinen, oletko sinä taas ollut sairaampi?

--En....

--Antoi se rohtojakin ja monenlaisia muita määräyksiä, jotka eivät maksa

mitään ... puhutaan niistä sitten ... kaksi markkaa se vain otti, vaikka

kirjoitti kolme reseptiä ... apteekki maksoi viisi markkaa

viisikymmentäneljä penniä.... Ovatko miehet kalastaneet?

--Saivat ne nelikon toiss'aamuna.

--Kas vaan.... Meri yhä vain antaa. Onhan se sekin jotain. Mutta kyllä se

kuitenkin on pientä sen rinnalla, mitä se sitten toisin ajoin antaa. Oli

se toisenmoinen apaja se, kun oikein ajattelee.... Onko isäsi ollut maissa

isännän puheilla?

--Ei.

--Ei tietysti. Minun se on hommattava sekin. Ja minä hommaan, sillä saari

on ostettava, ja naapurin pitää tulla pois, sen minä olen päättänyt. Ja

ensi pyhänä se ostetaan. Toin jo lutikanmyrkkyäkin. Kun sen Korsun

sikopahnan puhdistaa ja savustaa, tappaa syöpäläiset ja siistii ja

paperoi, niin siinä on asunto Hannalle ja Kallelle. Ja se meni niin, että

livahti, niinkuin olisi meri ne siihen teille käsillään kantanut. Onko

naapuria itseään näkynyt liikkeellä?

--Ei ole, tuskin se on ollenkaan kotona.

--Joku sanoi nähneensä sen Helsingissä, en tiedä. Sen parempi, niin ei ole

nuuskimassa täällä. Viron jahti tulee, niin pian kuin on saanut potattinsa

myödyksi. Eikä niitä ollut sillä enää muuta kuin vähän ruuman pohjassa.

Tällä tuulella se voi olla täällä milloin hyvänsä, jos pitää

puheensa....--Tuokaa tänne vaan ... tänne, tänne.... Pankaa siihen ...

liikutte siinä niin juhlallisina kuin ruumiskirstua kantaisitte.

--Mitä siinä oikein on?

--Ostokset ja tuomiset ... se on raskas, mitä?

--Millä rahoilla ne kaikki on ostettu?

--Rikas ei tarvitse rahoja. Rikas ottaa velaksi. Oli se mukavaa

Matrosoffissa. »Mitä saa luvan olla? Saako olla kahvia ... sokeria ...

veskunoita ... rusinoita?» sanoi.--»Annetaanko velaksi?» minä sanoin.--

»Minkätähden velaksi, kun on rahaa?» sanoi. »Minä näke jo riimistäkin,

että on rahaa.»... Mistä se sen näki, mutta näkipäs.... »Ei ole vielä»,

minä sanoin, »mutta ehkä meri joskus antta».--»Aa, harashoo, maksa sitten,

kun meri antaa. Meri hjuva takkumies. Paljoko pannaan?» Jos olisi hänestä

riippunut, olisi punninnut koko puotinsa pusseihin. Saipas kerrankin ostaa

rentonaan, tarvitsematta särkeä päätään sillä, mihin kaikkeen pitää

markkansa murentaa. Laskin lystikseni, montako kahvipussia oli Matrosoffin

etelähyllyllä. Niitä ei ollut siinä enemmän kuin että olisin voinut ostaa

koko seinällisen, jos halusin.

--Kun et ostanut.

--Mitäs minä. Ilmanhan minä vain.

Kun kurkku oli kahvista selvinnyt, niin yhtenä tulvana valui taas

Söderlingskan puhe:

--Kysyin vielä kurilla, mitä se veskunalaatikko maksaa, josta ne aina

mittaa. »Viisi sataa», sanoi. Olisi ollut veikeätä nähdä, miten ryssän

naama olisi venähtänyt, jos minä paukahutin: »Mittaa sitten niin, että

pohja paistaa.» Vasta sitten, kun on ollut kaupungissa ja nähnyt, mitä

kaikkea rahalla saa, voi tulla oikein iloiseksi siitä, että on, millä

saa.... Jos hyvin onnistuu, kuuluu toisella puolen lahden saavan

pumpulipaalista sata ruplaa, jos nimittäin saa tullin sivu sisään. Siellä

on korkeampi tulli kuin täällä. Sentähden niiden siellä kannattaa maksaa

enemmän.

--Ruvetaanko me nyt salakuljettajiksikin? kysyi Söderling, ääni vähän

vavahtaen, piippuansa rassaten.

--Emme me.... Viron veitikka kyllä sen puolen hoitaa.... Täytyy heittäytyä

hetkeksi pitkäkseni.... Me sovittiin sen kanssa niin, että se joko maksaa

heti käteisellä, ja saa silloin itse pitää voiton, jolloin riskikin on

hänen, tai niin, että otetaan riski yhdessä, mutta silloin on jonkun

täältä oltava mukana hommassa. Täytyy vielä tuumia sitä, sitten kun se

tulee.

--Tuleeko se?

--Niin pian kuin on potattinsa myönyt. Minusta sopisi kyllä hyvin, että

Kalle menisi mukaan, niin saisit samalla vaihtaa rahatkin Räävelissä.

Siellä ne saapi helposti vaihdetuksi, niin ettei kukaan saa vihiä. Minä

tiedän nyt kurssinkin pennilleen.

--Ettäkö Kalle lähtisi paalien kanssa?

--Kalle tai sinä ... kumpi tahansa.

Hän ei saanut vastausta, ei myöntävää, ei kieltävää. Hän näki ... oli

nähnyt jo heti rannassa, kun tulivat jurraillen vastaan, että oli jotain..

hän arvasikin sen melkein, mitä se oli....

--Ettepä arvaa, kenen tapasimme kaupungissa.... Kerrohan sinä, Hanna.

--Konsulin ja hänen masinistinsa, ja me ajettiin sen piilillä.

Mutta Söderlingska ei malttanutkaan jättää puhetta Hannalle.

--Se oli nyt sitä nurjinta, mitä minä eläessäni, iski hän.... Meidän piti

juuri lähteä, purjeet olivat jo ylhäällä ... minä tulin juuri siitä

pankista, joka on siinä vastapäätä Stockmannia.

--Mitä sinulla oli pankkiin asiata?

--Ajattelin, että miksikäs en kävisi kysymässä guldenien kurssia, kun

kerran olen kaupungissa, niin sen tietää senkin, koska Kalle ei tietänyt

pennilleen, eivätkä sitten saisi Räävelissä pettää ... sillä jos se

vaihtuu sekin niinkuin ruplan kurssi, niin ei niihin ole luottamista.

Vaikka ei se kuulu vaihtuvankaan, vaan on aina kaksi markkaa ja penniä ...

jos vaihtuu, niin vaihtuu enintään pennillä tai parilla, mutta sehän ei

ole mikään asia se.... Niinpä niin, kun tulin ulos....

--Minä seisoin ulkona ja odotin....

--Hanna seisoi ulkona ja odotti.

--Jätittekö sitten venheen satamaan purjeet levälleen?

--Pappa jäi sinne.... Ja kun minä tulen kadulle, niin kuulen jonkun

sanovan: »Päivää, Söderlingska», enkä ensin älynnyt, mistä se tuli.

Nyt otti Hanna väkisin puheenvuoron:

--Se oli konsuli ... se istui siinä piilissään. Se oli juuri sanonut

minulle: »Saa nähdä, tunteeko Söderlingska minut.» Minä tunsin heti sen

sahvöörin, vaikka sillä oli turkki nurin päällä ja riihilasit nenällä.

--Annahan kun minä haastan ... haasta sinä sitten.... Se oli todellakin se

meidän konsuli, joka istui punaisessa pillissä, joka hyrräsi kuin

vimmattu.... En minä ensin osannut, mihin katsoa. »Tulkaa sisään, niin

ajetaan vähän.» Hanna hyppäsi heti sahvöörin viereen kuskipukille.... En

minä tiedä, mutta siinä minä sitten samassa jo minäkin istuin sen mustan

vieressä, tulipunaisessa paholaisen kelkassa ja tulipunaisella sohvalla

... sillä oli silmät edessä ja takana ... minä upposin kuin heinärukoon.

Samassa ovi paukahti kiinni ja minun hameeni jäi väliin ja repesi, tuossa

vielä näette. Ja sitten mentiin, enkä minä tiedä, minne mentiin ja minne

tultiin; milloin oltiin kaupungissa ja milloin maalla ja se hohotti vain

ja nauroi, kun minä huusin. »Tämähän menee ihan helvettiin!» minä sanoin.

»Ei tämä nyt mene, vaikka kyllä tällä sinnekin pääsee. Mennäänkö?»--»En

minä vielä tällä kertaa.»--Sen pakana! Mutta kun se viimein pysähtyi, niin

oli syöstä minut suin päin mereen, ja jos ei Hanna ollut jo siinä

vastassa, niin kolera-altaaseen menin. »Kiitos kyydistä!» minä sanoin, »ja

kiitos siitä läpi vuoden lypsävästä lehmästä!» minä huusin. »Mistä

lehmästä?»--»Siitä, läpi vuoden lypsävästä!» minä sanoin. En tiedä,

kuuliko se tai ymmärsi, sillä taas se räjähti menemään ja meni eikä jäänyt

muuta kuin vähän haikua jälelle. Pappa töllötti venheen kokassa, suu auki,

eikä osannut muuta kuin: »Missä helvetissä te!» Se oli kerrankin sana

paikalleen. Niinpä niin! Mutta kun me suistuimme Hannan kanssa samalta

laidalta yhtä kyytiä venheeseen, niin pappa hoipertui ja astui rikki

pirttupullon, jonka Hanna oli pannut keskituhdon alle, eikä me huomattu

sitä ennen kuin Villingin salmessa, kun rupesi tekemään kahvia mieli,

mutta silloin se oli jo myöhäistä. Se oli maksu konsulin kyydistä.... Ja

siinä humussa unohtui potattisäkkikin vielä Viron jahtiin. Sus siunaa,

minkä näköisiä ne oli ... turkki nurin kummallakin sekä itsellään

pääpirulla että hänen rengillään ja riihilasit otsalla.... Jos sitä kesti

vielä vähän aikaa, niin merikipeäksi tulin, vaikka olenkin kalastajan

akka.

--Minä olisin ajanut siinä vaikka koko päivän....

--Niin sinä ... kyllähän sinä....

Söderlingska ja Hanna saivat nauraa yksin seikkailuilleen. Helga koetti

kyllä nauraa mieliksi, onnistumatta, Söderling ja Kalle eivät

koettaneetkaan.

--Se oli sitä, ja nyt avataan kirstu ja otetaan tuomiset esiin.

--Eiköhän olisi parasta, ettei sitä avattaisikaan, sanoi Söderling.

--Miksei? Mikä herran nimessä teitä oikein vaivaa? puhkesi emäntä. Mikä

teillä on?

--Mamman ei pitäisi turhaan lausua ... virkkoi Helga ujosti.

--Minä kysyn, mikä teitä vaivaa? Miksei saisi kirstua avata?

--Sano sinä se nyt, Kalle, sanoi Söderling ja nousi ja meni.

Ovessa tuli häntä vastaan ukki, hyvällä tuulella, nukkuneena, mutta ei

vielä selvinneenä, lekkeri kainalossa.

--Hei! Hei! Terveisiä kaupungista! Missä ne on kaikki? Saako täällä kahvia

tai muuta märkää?

Söderling livahti ulos, aikoi pysähtyä oven eteen, mutta loittoni niin

kauvas, ettei voinut kuulla, mitä tuvassa puhuttiin. Hän pysähtyi, lähti

taas menemään, käväisi kiikarikalliolla, meni sieltä kala-aitalle ja nosti

turskasiimavehkeet pois oven edestä, johon ne olivat jääneet Kallelta ja

Helgalta, mutta katui ja pani ne siihen takaisin. Sai koukun peräimineen

lahkeeseensa ja astui peräimen päälle ja oli lentää nokalleen. Sitten hän

palasi tuvalle, niin lähelle, että voi kuulla jotakuinkin.

Emman ääni kuului ylinnä, yhä kiihtyen, Kallen ja Helgan sanoessa

sanottavansa säyseästi ja tyynesti.

--Kyllä pitää olla! Mutta siitä ei tule mitään! Vai semmoistako te täällä

sittenkin olette hautoneet! Mutta sehän on niin hullua kuin suinkin

saattaa olla. Antaa pois kaikki! Vaan sehän olisi sama kuin halkaista

nuotanperä nostaessa.

--Ei se ole ihan sama.

--Minkätähden se ei ole sama! Se on ihan sama kuin jos halkaiseisi nuotan

perän juuri silloin, kun siinä potkii lohi. Sanokaa, miksi se ei olisi

sama?

--Jos on potkenut nuottansa toisen vesille, niin silloin onkin oikein,

että joko avaa nuotanperän tai vie saaliin veden omistajalle, sanoi Kalle.

--Toisen vesille? Kuka tässä on potkenut toisen vesille? Sanokaapas

pilanpäiten, kuka tässä on potkenut toisen vesille?

--On kauhea synti ottaa ruumiilta.

--Synti ... synti ... mikä synti?

--Kyllä äiti ymmärtää, että minä en voi pitää ruumiilta ryöstämiäni

rahoja.

--Nakkaa ne sitten herran nimessä takaisin mereen!

--Semmoiset rahat! Te olette hulluja! kuului ukki henkäisevän.

--Niin juuri! vahvisti Hanna.

--Pitäkää te suunne ja antakaa minun puhua lasten kanssa! tiuskaisi taas

Söderlingska. Sitten hän koetti puhua säyseämmin:... Sanokaahan nyt, ihan

totisesti ... tarkoitatteko te todella sitä, että rahat ja paalit olisivat

pantavat menemään sitä tietä, mitä ovat tulleetkin, takaisin mereen?

--Ei mereen, vaan annettakoon ne sille, jonka ne ovat.

--Ja kenen ne ovat?

--Siitä kai kyllä saadaan aikanaan selko, kun saadaan tietää, kenen oli

laiva.

Oli syntynyt äänettömyys; silloin meni Söderling sisään.

--Oletko sinäkin yhdessä hullutuksessa kuin nuo? huusi emäntä hänelle

oveen.

--On minunkin mielestäni ilmoitettava tulliin.

--Mutta minun mielestäni ei ole!

--Oli se kuitenkin kovin paha, että tuli otetuksi väkisin ruumiilta.

--Väkisin? Mitenkä ruumiilta voi ottaa väkisin? Joka ei vastustele. Yhtä

hyvin voi sanoa, että se antoi ottaa ne mielellään.

--Kallen olisi pitänyt toimittaa hänet siunattuun maahan, mutta Kalle

sysäsi hänet tahallaan menemään.

--Sysäsikö hän tahallaan? Söderlingska jäi hetkeksi sanaa vaille.

--Minkätähden sinä sen teit? kysyi hän sitten säyseämmin.

--Kai minä tein sen siinä tunnossa, että kun en tietäisi, kenen rahat

olivat, ja kun ei olisi ollut ruumista, niin ei minun tarvitseisi antaa

niitä takaisin.

--Mahdoitkohan sinä ennättää sitä siinä miettiä? Etköhän sinä muuten vain

hätäissäsi sitä sysännyt menemään? Ethän sinä silloin vielä tiennyt, että

sillä oli siinä salkussa edes rahojakaan? Niin! Sinä olet ruvennut

hautoinaan sitä jälestäpäin. Muut ovat sinua siihen yllyttäneet.

--Helgan hupsutuksia se on, tuhkasi Hanna.

--Ole sinä vaiti ja anna Helgan olla.

--Kalle katuu sitä sydämensä pohjasta eikä saa siltä rauhaa, sanoi Helga.

--Hirvittäisi minuakin pitää mitään siitä, mikä on ruumiilta otettu,

vaikka olisi miten kuten otettu, sanoi Söderling.

Siinähän oli kyllä jotain perää, mutta siinä ei saanut olla perää. Kuta

enemmän sitä siinä oli, sitä vähemmän sai sitä näyttää olevan. Ja kahta

kiivaammin kävi Söderlingska nyt miehensä kimppuun.

--Joko sinäkin alat aaveita pelätä? Mutta mistä sen täällä meren rannalla

tietää, mikä tavara se milloinkin on ruumiin omaa? Jos rupeisi sen mukaan

valikoimaan, niin eihän silloin voisi mitään itselleen pelastamaansa

pitää. Hukkuneiden tavaraahan se on kaikki, no, jos ei kaikki, niin suurin

osa siitä, minkä vesi kantaa maihin. Ruveta nyt semmoisesta tunteilemaan.

Mitä täällä sitten ollenkaan elämästä tulee? Muuttakaa maihin samassa.

Menkää talonpoikain rengeiksi, niin isä kuin poikakin! Sontakuskeiksi!

Suota kuokkimaan! Mahdoin päästää sinut, Kalle, seminaariin, silloin kun

sinne pyrit. Siellä olisi ollut oikea paikkasi. Maallikkosaarnaaja mikä

lienet!... Ensi kerran heidän elämässään oikein iso lohi miesten nuotan

perässä potkii, eikä nämä uskalla sitä pitää. Synti? Synti! Mahtaisi

naapuri nauraa, jos saisi tietää.

--Eihän mamma kuitenkaan tahtone, että tekisimme niinkuin naapuri.

--Minä vain sanon, että te olette päästänne vialla ja Helgan hengen

hurmauksissa, ja se on se sen uskonsisar, se sen ystävä, tekopyhä

vanhapiika tuolta kirkonkylän koululta virsineen ja veisuineen ja

rukouksineen, josta on alkujuuri kaikkeen. Että minä päästinkin sen tänne

maihin toissa kesänä!

--Sanoinhan minä sinulle, että ... sanoi Söderling.

--Sanoit, sanoit, ole hyvilläsi, että sinä olit viisas ja minä tyhmä ...

Se on niin, että nauraisi, jos ei itkettäisi.

Kalle ja Helga istuivat rauhallisina ja hiukan kärsivän näköisinä samalla

penkillä, vierekkäin... Kun olisivat edes panneet tiukemmin vastaan, mutta

siinä ne istuivat ja odottivat, niinkuin ei maksaisi vaivaa ruveta edes

väittelemään. Minkä Helga kerran on saanut päähänsä, kyllä se siinä pysyy.

Kuta hiljaisempi ja nöyrempi se on, sitä enemmän se äkäytyy.

Söderlingska tunsi, että hänen olisi heihin nähden pitänyt menetellä aivan

toisella tavalla, heittää kaikki siihen tällä kertaa. Mutta siitä

huolimatta hän tiukkasi, kirstua potkaisten:

--Ja millä maksetaan nämä ostokset?

Siihen ei kukaan osannut vastata.

--Ja millä korvataan virolaisen vaivat?

Ei siihenkään tullut vastausta.

--Ei millään! Teillä ei ole. Eikä se teitä liikuta. Mutta minä en ota

päälleni sitä häpeää, ettei minulla ole silloin, kun täytyy olla, ja

sentähden minulla on. Ja sentähden minä teen, niinkuin minun mielestäni on

tehtävä.... Ja mikset sinä, Kalle, sanonut sitä heti, ennenkuin annettiin

minun mennä?

--Se oli kyllä väärin, etten sanonut.

--Nyt se on myöhäistä. Viekää paalit tulliin, jos haluttaa. Mutta rahat on

annettu minun taakseni ja siellä ne pysyy.

--Kallen tunto vaatii kuitenkin, että hän ilmoittaa rahatkin, sanoi Helga.

--Ja hän kehtaisi tehdä vanhalle äidilleen sen häpeän ja kepposen! Sinä

kehtaisit!

--Siksi, että Kalle ei tahdo, että mamma joutuu syntiin hänen tähtensä.

--Kyllä minä syntini....

Hän hillitsi kielensä, keskeytti ja jatkoi taas:

--Hyvä on. Tehkää, niinkuin tahdotte. Tuoss' on kirstun avain. Siinä on

se, mikä on syntirahoilla ostettu, vaikkei vielä maksettu! Ottakaa,

viekää, viskatkaa nekin sinne, mistä ovat tulleet. Antakaa takaisin sille,

jolta ne on otettu. Ehkä se sitten saa rauhansa, kun saa rahansa.

--Mamma! kuului Helgan moittiva ääni.

--Oletko sinä hullu! hönkäisi ukki pöydän päästä, jossa kyynärpäittensä

varassa viruen oli härppinyt viinakahviaan.--Joko sinä nyt alat antaa

perään sinäkin! Mitä se raato rahalla tekee? Ei se tarvitse sitä taivaassa

eikä helvetissäkään, jos on joutunut sinne. Suursaaren juoppo pappi sanoi

minulle kerran, että taivaassa ei tarvitse rahaa, koska siellä saa kaikki

ilmaiseksi, mutta rahalla ei mitään, ja helvetissä on niin helvetin paljon

rahaa, ettei siellä rahalla ole mitään arvoa.

--Pappa....

--Ukki....

--Ja jos te taas sitä pelkäätte, että kuollut kummittelee, kun sitä on

nyitty eikö ole saatettu siunattuun maahan, niin siihen asiaan minä sanon,

että se on turha pelko. Ei ne maissa kummittele, jotka meressä ajelehtii.

Nehän ne kummittelevat, jotka maihin haudataan. Kirkkomaistahan enimmät

aaveet lähtevät liikkeelle. Kiitä, Kalle, onneasi, ettet vetänyt raatoa

rannalle.

--Anna nyt olla, pappa.

--Ka, mitä? Eikö se ole oikeata asiaa? Saattaahan sen sitäpaitse siunata

mereenkin, tämänkin, koska kerran laivoistakin luetaan hauta mereen.

Haetaan heti paikalla pappi, niin se on sillä tehty. Haetaan pappi ja

pidetään rahat.

Söderling innostui heti siilien.

--Se ei olisi ehkä hullumpaa. Mitä sinä, Helga, siihen sanot? Hauta kuin

hauta, siunattu mikä siunattu. Vaan mahtaisikohan meidän pastori tulla?

--Suursaaren juoppo pappi kyllä tulee, se lukee vaikka turkkilaisen

haudan.

Hanna räjähti nauramaan, mutta Helga nyykähti itkuun.

--Minä luulin niin varmaan, että te, äiti, kohta kun kuulitte, mikä

onnettomuus Kallelle oli tapahtunut, heti paikalla olisitte suostunut.

Söderlingska joutui aina suunniltaan, kun Helga itki.

--Hyvä, hyvä, minä suostun ... minä suostun.... Johan minä sanoin: tehkää

mitä tahdotte! Ilmoittakaa, ilmoittakaa ... viekää kaikki tulliin! Mutta

viekää silloin myöskin kaikki muu ... joka halko, joka laudanpätkä tältä

saarelta, joka korkki. Miksei niitä ole viety jo aikoja sitten! Miksei se

ole ollut syntiä, ettei niitä ole viety.... Vai määrästäkö se riippuukin?

Mikset ilmoittanut tulliin sitä teelusikkaa, jonka löysit hauvin vatsasta.

--Ruumiinryöstöhän se oli sekin!

--Elä siinä viisastele, Hanna!--Kaikkihan on meren tuomaa, ja mistä me

tiedämme, kuka niiden kanssa on kulloinkin hukkunut? Jääköön vain kaikki

entiselleen, jääköön, jääköön.... Jos Kalle jaksaa odottaa tupaansa, niin

jaksan minäkin lehmiäni. Jos Helga tulee rohdoittaan ja hoidotta toimeen,

niin tulen minäkin kahvittani. Kyllä minä tulen toimeen! Heitetään kahvin

juonti, heitetään. No, mitä sinä nyt enää nyyhkit! Saithan tahtosi!

Kuulithan!

--Ei jumalalle kelpaa vihassa annettu uhri. Te ette suostu mielellänne.

--Hah? Eikö kelpaa? Vai pitäisi minun vielä mielelläni, nauru suussa

viskata viisituhatta markkaa mereen! Se nyt on jo liikaa!

Ja kiukusta itkien ja paukkaen ja Helgankaan nyyhkytyksistä enää

välittämättä tempasi Söderlingska takkinsa ja tyynynsä sängystä ja

rynnisti ulos ovesta ja nähtiin menevän navettalatoon ja riuhtaisevan oven

kiinni, niinkuin ei olisi aikonut enää koskaan palata.

Ukki otti lekkerinsä kainaloon ja lähti hoippumaan kammariinsa toiselle

puolen porstuan, höpisten mennessään:

--Kyllä Suursaaren pappi lukee vaikka turkkilaisen haudan. Ei teidän

tarvitse antaa mitään pois, kyllä Suursaaren pappi lukee vaikka

turkkilaisen haudan.

--Jos se on turkkilainen, ei sen hautaa tarvitse kenenkään lukea! tirskui

Hanna hänen jälkeensä.

--Mahtaisiko tuo olla pahitteeksi turkkilaisellekaan.

Helga kuivasi kyyneleensä ja nilkutti aittaansa.

Hanna odotti Kallea ja lähti hänen jälkeensä. Mutta Kalle kiinnitti

kulkuaan ja jouduttautui venheelle, jonka isopurje vielä lepatti

levällään. Hanna seisoi vähän aikaa ja katseli, nakkasi sitten niskojaan

ja pyörähti pois.

* * * * *

Söderling oli jäänyt yksin tupaan, päätyen siihen, mihin aina päätyi, kun

oli pulma edessä--päivittelemään. Korvallistaan ruopien hän puheli:

--Tästä se vielä soppa kiehuu, jahka joutuu. Kuka heistä lopulta lie

oikeassa, kuka väärässä. Mikä ne toikin tänne meidän rantaan! Olisivat

menneet sinne, minne ovat ennenkin menneet--naapurin rantaan...-Pitääkö

tässä nyt panna syömättä maata?

Silloin hän huomasi pannun hellalla, kurotti kupin astiahyllyltä ja

puristi siitä sen, minkä sai.

Siinä oli matkakirstu lattialla. Sen avain oli kannen päällä, mihin

Söderlingska oli sen heittänyt. Söderling avasi varovasti arkun. Se oli

täynnä pusseja ja kauniisti nauhoitettuja paketteja. Niistä tuoksui

veskunaa, rusinaa, tuntui kuin olisi siellä ollut tupakkaakin. Hän

kohotteli ja kopeloi. Siinä oli sikareja, kokonainen laatikko Hollannin

kuningattaria.--Katsohan Emmaa!--Hän raotti laatikon kantta, sai kaksi

sikaria hyppysiinsä ja pisti ne taskuunsa, Lukittuaan kirstun työnsi hän

sen pois lattialta tavalliseen paikkaan sängyn ja seinän väliin.

Hetken kuluttua istui Söderling sataman suussa ongella, hampaissa sikari,

jonka makuista ei muistanut milloinkaan polttaneensa.

--Siitäpähän selviää ... ja jos ei selviä, niin ei selviä, mutta kaipa se

jotenkuten selviää.