IV

Söderling ja Söderlingska astuivat yhä vakoaan, toinen vetäen, toinen

työntäen. Molempia heitä jo uuvutti ja olisi tehnyt mieli huoata, mutta

kun toinen ei sitä esittänyt, niin ei toinenkaan.

Äijä oli kompuroinut huoneestaan tuvan nurkalle eikä näyttänyt tietävän,

mihin ryhtyisi. Hän seisoi kädet taskussa, polvet koukussa, selkä köyryssä

ja naama happamena, ja oli juuri tirskahuttanut kaikkein halveksivimman

sylkäisynsä kaikkein halveksivimmilta huulilta, kun näki Helgan viittovan

leppäkalliolta.

--Mitä se tyttö siellä huitoo?

Samassa näki sen Söderlingskakin ja painalti auran kären multaan, niin

että vetäjä oli lentää selälleen.

--Mitä Helga siellä huitoo? Onko se nähnyt meressä jotain?--Jo nähdään!--

Tullaan! Tullaan!--Lakkaahan jo!

Hän teki kädellään kieltävän liikkeen, viitaten kiukkuisesti Korsuun päin.

Helga näytti ymmärtävän, koska samassa katosi.

--Se on varmaan nähnyt meressä jotain. Miksei se tule itse sanomaan?

Tarvitseeko koko maailman saada tietää, jos siellä nyt onkin joku

laudanpätkä. Aina se on niin malttamaton.

--Luultavasti siellä on lahnoja Kalliolahdessa, sanoi Söderling.

--Mene ja ota riimuverkot aitasta.--Hanna, mitä sinä juokset?--Onko se

hullu?

Mutta Hanna, joka hänkin oli nähnyt Helgan, meni jo täyttä karkua

kannaksella, hameet polvissa hulmuten.

Muut olivat, verkot selässään, ehtineet juuri Käärmesaaren kannaksen yli,

kun Hanna jo juoksi heitä vastaan Kalliolahdesta päin, posket hehkuen,

silmät palaen.

--Siellä on meren saalista ... meren saalista!

--Mitä saalista ... missä?

--Kalliolahdessa ... Helga näki ... minä näin....

--Mitä te näitte ... missä Helga on?

Ne koettivat olla tyyniä ja välinpitämättömiä, isä, äiti ja ukki, mutta

vapisivat jokainen, niin etteivät polvet tahtoneet pitää.

--Helga on tuossa....

Helga kyyhötti kiven kupeella, raskaasti hengittäen ja sylkien verta,

mutta samalla hymyillen, saamatta sanaa suustaan, viitaten kiihkeästi

lahteen päin.

--Mutta sanokaahan toki, mitä siellä on?

--En minä tiedä, huohotti Hanna.

--Vaan tottahan näit?

--Joitain mustia ... mättäitä ... suuria kuin pakkilaatikoita ... koko

lahti on niitä täynnä.

Hanna pyörähti ja karkasi takaisin sinne, mistä oli tullut. Verkot

romahtivat kallioon, ja vanhat riensivät rantaa pitkin, eukko eilimäisenä.

Siinä oli ensin sileää kalliota, sitten piti kiertää märkä paikka, sitten

taas juosta tasaista rantaa, kiivetä kallion kielekkeen yli, ja siinä oli

sitten Kalliolahti, yhdeltä puolelta jyrkkärantainen, muilta loivempi.

Ukki suurine saappaineen jäi jälkeen, lipesi pari kertaa, kaatui ja saapui

viimein kiroillen ja ronkkoaan pidellen lahden pohjaan, jossa muut

seisoivat sanattomina, huohottaen hekin juoksustaan.

Heidän edessään oli lahden pohjaan ajautuneita neliskulmaisia esineitä,

vieri vieressään kiinni, joitain, joista he ensi näkemällä eivät voineet

sanoa, mitä ne olivat. Niiden ympärillä oli karkeaa säkkikangasta ja ne

olivat kiedotut rautavanteihin.

--Mitä ihmeitä ne ovat nuo? Turvepehkupaaleja ne eivät ole, mutta joitain

paaleja ne ovat.

--Kiskaistaan maihin muuan ja katsotaan.

--Näen minä katsomattakin, sanoi ukki, jo nuorestakin minä näen, että ne

ovat pumpulipaaleja....

Kiskaistiin kuitenkin yksi miehissä maihin. Söderling ratkoi veitsellä

kangasta ja sai sieltä pian esiin kuivaa, pilaantumatonta pumpulia.

--Kauvan ne eivät ole vedessä uineet.

--Ovat luultavasti jotain kansilastia.

--Mitä luulet tuon painavan?

Paalia kohotettiin ja sen paino arvioitiin noin sadaksi kiloksi.

--Paljonko edestä luulette olevan tavaraa tuommoisessa?

--Mitä maksanee kilo pumpulia?

--Koivistolainen kertoi kerran löytäneensä pumpulipaalin ja saaneensa

löytäjäisiä viisikymmentä markkaa, kolmanneksen sen hinnasta.

--Tuommoinen olisi siis sadanviidenkymmenen arvoinen?

--Kuinka monta niitä siinä on?

Kaikki laskivat, osoitellen sormillaan kutakin paalia erikseen, ja saivat

kahdeksantoista.

--Tuolla on vielä kaksi ja salmen suussa tulee kolmas.

--Niitä on siis jo nyt ainakin kaksikymmentäyksi.

--Se tekee siis noin kolmetuhatta markkaa! huudahti Hanna.

--Ja meressä voi olla vielä kuinka paljon tahansa.

--Se on tietysti vain pieni osa, joka on osunut salmen suusta sisään.

--Vaan kuinka ne ollenkaan ovat siitä osuneet?

--Se on ikuinen ihme!

--Se on niinkuin isä jumala itse olisi ne tänne ohjannut ... ajanut kuin

lampaat karsinaan.

--Niin onkin ... minä tiedän, että niin onkin! kuiskasi Helga, joka oli

tullut jälestä, kättään heikosti huiskuttaen, saaden tuskin ääntä.

--Tulivathan ne halotkin silloin ... viisi syltä yhtenä yönä.

--Silloin oli sama tuuli kuin nytkin.

Oli pian valmiina selitys siihen, miten ihme oli tapahtunut. Tavara oli

nähtävästi joutunut mereen niin, että aalto yhdellä pyyhkäisyllä oli

heittänyt kansilastin laidan yli ja meri sitten ajanut niitä edellään kuin

lampaita karsinaan. Koska ne eivät olleet tarttuneet Ulkokareille, mihin

tavallisesti kaikki meren tuoma tarttuu, niin ne olivat kulkeneet sen

kären ohi itäpuolitse. Sieltä tänne ajautuessaan oli niiden täytynyt

hajaantua, mutta kun ne kohtasivat tämän Käärmesaaren, oli tuuli, joka

puhalsi viistoon rantaa vastaan, hiljalleen sujuttanut niitä salmen

suuhun, josta eivät päässeet ohi, koska siitä pisti pieni niemen sarvi

mereen. Se oli kuin otsaverkko, joka käänsi ne salmeen kuin rysän nieluun.

Tämä oli ukin arvelu.

Helga hymähti itsekseen. Hän tiesi, kuinka ne olivat tulleet--omia teitään

... suoraan siihen, missä olivat ... kolme tuhatta ... kolme tuhatta

markkaa ... kuin taivaan tietä!

--Tulivatpahan miten tahansa ... ne ovat nyt nostettavat heti maihin,

sanoi emäntä melkein hätäillen.

--Olisi se Kallekin saanut olla apuna, sanoi Söderling.

--Saadaan nämä ilman häntäkin. Ei vitkastella nyt. Antaa Kallen olla

siellä, missä on... niitä voi olla meressä vielä kuinka paljon tahansa.

Helga hymähti taas. Hän tiesi, ettei meressä ollut tämän enempää.

--Ei vitkastella nyt!

--Eihän ne nyt siitä mihin mene.

--Vaikkeivät ... mutta ei vitkastella nyt. Söderlingska oli melkein

hengästynyt jo ennen kuin ryhtyi työhön.

--Käytäisiin ensin aamiaisella.

--Käykää ... käykää ... minä jään ... käykää ja pankaa tupakka ja maatkaa

ruokalepo... saan minä nämä Hannan kanssa yksinkin maihin! Hanna, juokse

puoshaka pihasta. Eläkä vie verkkoja mennessäsi sieltä ... anna naapurin

jäädä siihen luuloon, että täällä ollaan kalassa.

Hän ryhtyi heti kiskomaan saalista maihin, ja muiden täytyi seurata

mukana. Paalit vedettiin ensin kaikki luisulle rannalle ja kiskottiin ja

kannettiin siitä ylemmä kahden kallion väliin, jossa niitä ei voinut nähdä

maalta eikä mereltä.... Sitten ne katettiin sammalella ja kanervan

varsilla.

--Täytyy siinä olla tarkka vainu sillä, joka ne siitä löytää.

--Miksi ne ovat noin piilotettavat? kysyi Hanna.

--Siksi vaan, vastasi emäntä.

* * * * *

Oli tuskin joudettu sanaa vaihtamaan puskiessa ja puuhatessa. Syömättä ja

juomatta oli päivä mennyt. Oli jo melkein pimeä, ennenkuin päästiin pois.

Oli tyyntynyt ja sataa tuhutti. Helga oli mennyt ennen muita keittämään

kahvia ja laittamaan ruokaa.

--Täällä on jo Kallekin! huusi hän tulijoille oveen.

Kalle istui ääneti pöydän päässä ikkunan alla, märkänä ja väsyneen

näköisenä.

Nyt Söderlingska ei enää saanut riemuaan pidätetyksi.

--Meillä on kolme tuhatta! Mitäs sinulla on, poika?

--Mitä lie tuossa, sanoi Kalle nostaen märän esineen vierestään penkiltä

pöydälle.

--Mikä se on? Mitä siinä on?

--Katsokaa.

Sen sanottuaan hän nousi ja meni ulos.

--Mitä siinä on? Mikä käärö se on? Tehkää tulta, että näkee!

Käärö, jonka Kalle oli jättänyt pöydälle, oli nahkainen torvikotelo. Sen

sisässä oli toinen kotelo vahakankaasta, josta ilmaantui tukku papereita,

niinkuin laivan papereita. Niitä avattaessa patosi pöydälle setelitukku.

--Tässä ... tässähän on rahaa.... Se on ... se on löytänyt rahaa.

Hanna syöksyi ulos Kallen jälkeen. Kalle seisoi kalliolla, päin sateeseen.

--Kalle, sinä olet löytänyt rahaa! Tiedätkö sinä, että sinä olet löytänyt

rahaa?

--Tiedän.

--Kalle!

Hanna tahtoi käydä häntä kaulaan, mutta Kalle työnsi hänet pois ja lähti

menemään.

--Mikä sinun on?

--Ei mikään.

--Tule tupaan!--mutta Kalle vetäytyi vältellen yhä edemmä. Hanna riensi

takaisin sisään.

--Tässähän on tuhansia! huusi emäntä--kuinka monta tuhatta lieneekään!--

Hän koetti turhaan laskea rahoja.--Lue sinä, Hanna! Minkä maan rahaa se

on?

--Tien gulden, luki Hanna setelistä. Näissä on sama kymmenen numero ...

ei, toisissa on viiden.

--Paljonko se on meidän rahassa?

--Elähän, montako niitä on?

--On näitä ainakin sata.

--Paljoko se on meidän rahassa?--Kalle sen kyllä tietää. Minne se meni?

Saahan nyt sisään se poika. Miksi se ei tule?

--En tiedä, mitä oikkuillee.

Mutta samassa Kalle tuli, istahtaen ynseästi sänkyynsä oven suuhun.

--Minkä maan rahoja ne ovat nämä?

--Hollannin guldeneja, jurahti Kalle.

--Paljonko on tämmöinen kymmenen guldenia meidän rahassa?

--Lienee se ainakin kaksikymmentä.

--Kaksikymmentä ja sata! Silloin meillä on, Kalle, kaksituhatta markkaa.

--Ei meillä ole vielä mitään, sanoi Kalle.

--Löytökalu on sen, joka on sen löytänyt.

--Tottahan!

--Vasta sitten, kun omistajaa ei ole ilmaantunut.

--Ne makaavat meren pohjassa! remahti Hanna.

--Hiljaa, tyttö, elä huuda! Pankaa ovi kiinni! Vedä, Helga, uutimet

ikkunan eteen.

Katseita kulki ristiin, toisesta toiseen. Ei kukaan oikein tiennyt, mitä

toinen ajatteli. Helga veti uutimet ikkunan eteen. Söderlingska koetti

sitoa seteleitä yhteen pinkkaan, mutta hänen kätensä vapisivat niin, että

hän tuskin sai sen tehdyksi. Söderling pyörähteli ja tepasteli niinkuin

hätäissään jostain. Ukko istui pöydän kulmalla kasvot kiinteinä niinkuin

hammasta purren, huulet samalla aukeillen, silmät älyttöminä ja tuijotti

rahoihin, saamatta sanaa suustaan. Hanna väijyi Kallea, Helga keitti

kahvia, kasvoilla voitonriemuinen, melkein hurmaantunut ilme.

--Ulkokariltako sinä ne löysit? kysyi Söderling.

--Sieltä.

--Oliko se ajautunut maihin?

Kalle ei vastannut.

--Oliko naapuri siellä? kysyi Söderlingska, osaamatta muuta.

--Ei.

--Et nähnyt siellä pumpulipaaleja?

--En.

--Voi, hyvä jumala, onko nyt milloinkaan kuultu, että meri antaa puhdasta

rahaakin! Minne minä nämä nyt panen?

--Anna Kallelle, nehän ovat Kallen.

--Äiti panee vain ne omaan talteensa.

--Samahan se on ... yhteistähän meille on kaikki, nämä ja paalit myös....

Hänen kasvonsa repeilivät, hän tempasi esiliinansa silmilleen ja pillahti

itkuun.

--Mitä siinä on itkemistä! ärähti ukki. Mutta hänenkin kasvojaan repi ja

leuka järisi.

--Semmoinen summa rahaa, jolla saattaa saada mitä tahansa ...

kuolinpäiväänsä saakka....

Söderlingska samassa tointui, kahmasi rahat ja lennätti ne suinpäin

kaappiin ja paiskasi oven kiinni.

--Elä pane niitä sinne ... pistä ne takaisin koteloon ... pane ne

kirstuun!...

--Niinpä niin ... kirstuun ... Kuinka paljon pitää antaa pois, jos

omistaja ilmaantuu?

--Löytäjä saa silloin vain kolmanneksen, jos sitäkään.

--Vaan jos omistajaa ei ilmaannu?

--Silloin saa kruunu hänen osansa.

--Pitäkää suunne siinä! karjaisi ukki. Ei penniäkään pois! Mikä on

löydetty, se pidetään! Sekä rahat että paalit. Lyhentämättä!

--Niin minustakin! sanoi Söderlingska.

--Vaan pitäneehän toki ilmoittaa tulliin! Eikö? sanoi Söderling.

--Ei!

--Semmoinen on kuitenkin laki.

--Laki! Mikä laki? tiuskaisi ukki, melkein kuin vimmastuen.

--Isä, rauhoittukaa ... ei nyt rakenneta riitaa ... ollaan tyytyväisiä ...

hyvä kaikki, miten hyvänsä.

--Eikö kuitenkin pitäisi tehdä niin kuin on oikein, koetti vielä

Söderling.

--Niinhän tehdäänkin ... niinhän tehdäänkin. Mutta nyt minun täytyy saada

ruokaa ja kahvia.... Kas niin, elä seiso siinä, Söderling, niinkuin puulla

päähän lyötynä ... olethan sinä sen näköinen kuin olisi tapahtunut joku

kauhean suuri onnettomuus. Kas niin, onko sinulla kahvia, Helga? Kun en

ole sitten aamun saanut tilkkaakaan ... tahtooko joku muukin ensin kahvia?

--Minä söisin ensiksi, sanoi Söderling.

--Ka, syö, mikset syö ... onhan siinä ruoka edessäsi.

Ruoka rauhoitti. Oli yhtäkkiä, niinkuin kaikki olisi ollut entisellään,

niinkuin ei olisi mitään erikoista tapahtunut. Ei puhuttu sanaakaan.

Leuvat vain ehkä toimivat tavallista nopeammin, lusikat ehkä vain

vilahtelivat kupista suuhun tavallista vilkkaammin. Söderlingska joutui

ennen muita valmiiksi. Silmissä viekkaan leikillinen ilme hän virkkoi:

--Saalishan on oikeastaan Helgan ja Kallen. Ne on nyt ne, jotka ovat

rikkaita. Meillä muilla ei ole enempää kuin ennenkään.

--Kyllä te saatte minun löytöni pitää, sanoi Kalle.

--Ja minun myös, sanoi Helga.

Äiti oli yhä puhuvinaan leikkiä, mutta vaikka suupieli nauroi, niin

silmäkulma urkki.

--Saan siis menetellä niinkuin omani kanssa? Vaikka pitäisin kaikki enkä

ilmoittaisi mitään tulliin?

Kalle ei vastannut. Hän söi koneellisesti, melkein ahneesti, ajatukset

jossain muualla.

--Ei ainakaan minun paalejani tarvitse ilmoittaa, sanoi Helga.

--Eikö? Miksei?

--Ei kukaan tule niitä kuitenkaan kysymään.

--Mistä sinä sen tiedät?

--Minä tiedän.

--Kuka niitä kysyisi! puuttui ukki puheeseen, poski ruokaa pingollaan.

Näille tavaroille ei tule perijää eikä rahoillekaan. Se laiva, josta ne on

kotoisin, on meren pohjassa. Kun rahat ja paperit kerran tulevat maihin,

silloin on se laiva uponnut tai ainakin sen miehistö hukkunut. Ei tuo

käärö olisi joutunut merellä ajelehtimaan, jolleivät miehetkin olisi

joutuneet mereen. Kyllä kapteeni aina pitää viimeiseen asti kiinni

laivansa papereista. On löydetty hukkuneita merikapteeneja, jotka ovat

puristaneet niitä rintaansa vasten niin, että on täytynyt väkisin luita

longistaa. Ei ne niitä eläissään hellitä.

Kalle oli lakannut puremasta, sitten hän taas jatkoi.

--En minä kuitenkaan luule, että kenenkään on tarvinnut hukkua, sanoi

Helga varmasti ja iloisesti. Ovat voineet tulla jotenkin muuten.

--Mitenkä muuten? hönkäisi ukki.

--Jumala on voinut antaa ne suoraan.

--Mitenkä suoraan?

--Ka, antakaa te Helgan uskoa, niinkuin hän itse tahtoo. Ja uskokaa te,

pappa, niinkuin te osaatte. Helga tietysti tarkoittaa sitä, että tämä on

kuin jumalan lahja, ja niin ihmeellinenhän se onkin, ja että kun jumala

antaa, niin hän antaa lyhentämättä. Olisiko tuo nyt niin kummaa, jos

jumala kerran olisi antanut meillekin ja vaikka kuinka suoraan. Suurihan

se on raha, mutta ovat monet saaneet suurempiakin. Meri kai kerran tahtoi

palkita meillekin, maksaa monivuotiset velkansa menetetyistä verkoista ja

särkyneistä venheistä.... Pidetään tavarat ja pidetään reilusti!

--Ei penniäkään pois, kun kerran on saatu!

--Silloin tapahtuu vääryys.

--Ja mikä? Ja kenelle?

--Totta laivan isännälle.

--Eihän, koska laiva kerran on vakuutettu ja lasti myös.

--Sitten vakuutusyhtiölle.

--Ei sillä ole aikaa eikä sen kannata periä merestä kaikkea, mitä siihen

laivain kannelta tippuu. Sen rahoissa ei muutama kymmenkunta

pumpulipaaleja paljoakaan tunnu. Vaikka tietäisivät, tuskin viitsisivät

vaivautua niitä noutamaan. Olen puhunut näistä asioista herrain kanssa

kuinka monesti tahansa. Niillä on ihan eri rahansa ja kassansa, joista

tämmöisiin tarpeihin otetaan, eikä niiden tulot siitä yhtään lyhene,

vaikka laivoja hukkuisikin. Yhtä suuria korkoja ne silti maksavat, menköön

laivoja pohjaan tai olkoon menemättä. Kuta enemmän haaksirikkoja tapahtuu,

sitä enemmän vakuutusyhtiöt ansaitsevat, sillä sitä enemmän ja sitä

korkeammalle toiset vakuuttavat. Ja jos siinä vähän häviäisivätkin, niin

herroja ne ovat, rikkaita, semmoisia kuin eilinen konsuli. Ja lyhentämättä

ne ottaa. Ja mitä sanoo pelastuslaivan kapteeni, kun saapuu hylyn luo?

»Raha tai henki! Maksa pois, mitä minä tahdon, tai mene pohjaan.»

Semmoisia ne on ne, yhdet niinkuin toisetkin.

--Juuri niin se on!

--Ja saakos ne sitten mitään siitä, mikä on mennyt pohjaan! Ottakoot

sieltä ensin! Siellä sitä kuitenkin on enin siitä, mikä mereen on

joutunut. Onko meren pohja milloinkaan kenellekään maksanut takaisin?

Ilmoittaako se koskaan tulliin? Sinne olisivat menneet pian paalit ja

rahatkin, vettyneet ja menneet pohjaan. Jos ei sattunut Helga menemään

Käärmesaareen, niin huomenna ehkä olisivat uponneet. Kuluuhan välistä

viikkoja, ettei siellä kukaan käy.

--On nyt kuitenkin vähän kaameaa ajatella, että laiva ja miehistö ehkä

makaavat meren pohjassa tuolla jossain ja me täällä kätkemme heidän

tavaroitaan.

--Elä sinä jarruta! Ja kuka sen on sanonut, että laiva on uponnut ja

miehistö hukkunut?

--Juuri äsken te, appi-ukki, itse arvelitte niin, sanoi Söderling.

--Yhtä hyvin saattaa arvella, ettei se ole uponnut. Tai ei ainakaan

miehistön ole tarvinnut hukkua. Käärö on muuten voinut joutua mereen.

Kalle niinkuin vähän vavahti, ja toiset luulivat hänen aikovan sanoa

jotain. Ei hän kuitenkaan sanonut, eivätkä toisetkaan kysyneet.

--Ei luulisi enää nykyiseen maailman aikaan ihmeitä tapahtuvan. Vaan

sillaikaa kun me kiikaroimme ulos ja sieltä odottelemme ja päivittelemme,

ettei tule mitään, ja olemme pahalla tuulella, sillaikaa virta kantaa

lekuttaa pumpulipaaleja kotilahteen ja rahaa omille rannoille. Onko

koskaan semmoista kuultu?

Mutta ei Söderlingska kuitenkaan saanut mielialaa nousemaan.

Kalle jurotti ja Söderling oli yhä huolissaan olevan näköinen.

--Vaan jos ei paaleja ilmoiteta, kuinka ne sitten saadaan rahaksi?

--Myödään, tiemmä! Heitä se minun huolekseni! Vaikka lähden heti paikalla

Helsinkiin--ja niin lähdenkin ... ja myön jollekin virolaiselle. Ykskaks

se on täällä jahdillaan ja paalit lahden takana.

--Entä mitenkä rahat?

--Ne vaihdetaan.

--Helsingissäkö?

--Siellä tai muualla tai missä tahansa ... elä sinä sitä sure..

--En minä sitä.

--Mitäs sinä sitten! Kas niin! Elä siinä mökötä! Sillaikaa kun minä hankin

rahat, sinä soudat Boolen isännän luo ja puhut valmiiksi Saukkosaaren

oston. Saat sanoa minua valehtelijaksi, jos ei Korsu jo ensi talvikelillä

aja huoneitaan toiseen saareen, ellei tahdo myödä niille, joilla on, millä

siihen paikoilleen ostavat. Tuparakennus ainakin jää, koska se on tehty

talon metsästä. Siinä on nyt teille, Kalle ja Hanna!

--Ettäkö että--?

--Juuri niin! Kun vain ripeästi liikutaan.

--Olisipa se!

--Se se olisi! Alatko älytä?--Tuleeko Kalle toveriksi kaupunkiin?

--En tule, sanoi Kalle jyrkästi.

--Minä tulen! huudahti Hanna.

--Minä myös, sanoi ukki.

--Sehän sopii. Kyllä minä teidänkin kanssanne pärjään.--Eikä sitten muuta

kuin lähtöä laittamaan!

Eukon touhu tempasi mukaansa kaikki, Söderlinginkin. Hän muisti, että

isonpurjeen selkänuora oli mennyt poikki viime retkellä ja pari knaappia

irtaantunut. Tytöt alkoivat äidin lennättäminä huiskahdella tuvasta

aittoihin, aitoista tupaan, sieltä rantaan, kooten tavaroita, vieden niitä

venheeseen, muistaen sitä, unhottaen tämän ... kahvipannu oli

puhdistettava, spriikeittiö pantava kuntoon, piirakoita oli paistettava.

Kaikki juoksivat, ei kukaan astunut, ukkikin hölkkäsi noutaessaan

lähteestä vettä viinalekkerillään, joka pian taas oli oleva parempaa

täynnä. Kalle yksin ei puuttunut mihinkään. Sen hän kuitenkin teki äitinsä

pyynnöstä, että veti kalasumpun maihin ja otti siellä olevat muutamat

hauet ja kampelat ja pani ne vasuun vesiheinien väliin.

Mutta kesken kiireen valtasi Söderlingin epäilys ja katumus.

--Jos siinä sittenkin tulee paha synti, jos ei ilmoiteta tulliin, niinkuin

laki vaatii?

--Jos mikä synti tulee, tulkoon minun synnikseni! Ei siitä nyt ainakaan

semmoista tule, että tarvitsee helvettiä pelätä. Pikku katumuksella se on

semmoinen sovitettuna, että pitää, minkä löytää. Ole sinä huoletta, ei

sinun missään tapauksessa tarvitse mennä helvettiin; jos sinne kenen on

mentävä tästä talosta, niin kyllä minä menen ... kaikkien puolesta.

--Äiti, kuinka te saatatte? kauhistui Helga.

--No, olitko sinäkin nyt siinä? Suottahan minä, kun se tuossa turhia....

Mutta hätkähti hän itsekin omia puheitaan.

* * * * *

Hupeni siinä yö lähtöä laittaessa, ja oli jo täysi päivä, ennenkuin

päästiin purjetta nostamaan.

Pidellessään kokkaköyttä tuli Söderlingin vielä kerran paha olla.

--Kuulehan, Emma, eikö sittenkin olisi parasta tehdä, niinkuin laki

vaatii?

--Heit' irti vaan!--Jako minä tyytyisin vain löytäjäisiin ja rupeisin

odottamaan niitä vuoden päivät?--No, eikö sittenkin ole klyyvarin knaappi

poissa ... kuinka monta kertaa minä olen ... heitä irti! sanon minä. Kun

meri kerran miehelle antaa ... nyt mennään ja sillä hyvä!

--No, no, menkää sitten, menkää sitten!

--Onnea matkalle! huusi Helga iloisesti esiliinaansa heiluttaen. Ja Hanna

heilutti vantin varassa seisoen vastaukseksi omaansa.

Ja heidän hyvä tuulensa tarttui Söderlingiinkin.... Ehkä se on niin ...

ehkä on niin.... koska Helgakin sanoo ne jumalan lähettämiksi.

--Hurraa, hurraa! Heiluta, Kallekin, Hannallesi, kun se juuri sitä varten

seisoo vantissa ... on se sorja tyttö....

Mutta Kalle seisoi hiukan ulompana, jurona, kädet taskussa ja kääntyi pois

jo ennen kuin venhe oli päässyt sataman suusta.

V

Söderling seisoo taas, ties kuinka monetta kertaa, Kalliolahden rannalla,

pumpulipaalien kätkön luona, ja miettii, miten on meneteltävä, sitten kun

Viron jahti tulee niitä noutamaan. Sillä sitä Emma tuskin on ollenkaan

ajatellut, ja se on kuitenkin hyvin arka asia, jos mieli saada se tehdyksi

naapurin näkemättä. Tekipä sen miten hyvänsä, kyllä se aina tulee saamaan

siitä vihiä. Mukavinta olisi tietysti hinata jahti salmesta sisään ja

vetää tuohon kallioon kiinni ja hiivata siitä paalit suoraan ruumaan.

Mutta silloin naapuri heti kummastelemaan, niiksi jahti tulee tähän

Kalliolahteen eikä kotisatamaan, niinkuin ne tavallisesti tekevät säätä

pitäessään tai lastia ottaessaan. Mutta jos jahti taas ankkuroi

kotisatamaan, täytyy paalit soutaa täältä sinne ihan sen silmäin alatse,

ja silloin se vasta oikein saakin tietää, vaikka tuon tekisi kuinka yön

aikana tahansa. Voisihan olla, että tässä ehtisi miehissä yhtäkkiä hiivata

paalit niin kiireesti jahtiin, ettei se ehtisi tulla nuuskimaan. Onhan

meitä kolme miestä, heitä on kai yhtä monta, ja akkaväki lisäksi, Emma ja

Hanna, kaikkiaan neljä paria. Se kävisi kylläkin pian. Ja jos sitten

luulee hänen saaneen vihiä, niin voihan virolainen, ennenkuin lähtee

merelle, ollakin laskevinaan tulliin päin, maita kohti, ja sieltä vasta

yön tultua palata merelle.... Ei sitä ehkä sittenkään petä. Aina se on

jossain nuuskimassa. Joka verkon nostoa se vakoilee kiikarillaan.

Ilmiantoa se kyllä ei tule tekemään, vaikka saisikin vihiä.

Mutta yhtäkkiä Söderlingiä tympäisi. Hän tahtoi päästä sitä ollenkaan

ajattelemasta. Tehköön Emma, niinkuin tahtoo. Senhän se oikeastaan on

asia.

... Minähän en ole löytänyt mitään. Olkoon se niiden asia, jotka ovat

löytäneet. Vastatkoon Emma puolestaan ja myös Kalle, jos on mitä

vastaamista. Minähän en ole muuta kuin ollut vähän apurina. En minä voi

eikä minun tarvitsekaan mennä kenenkään löytöjä ilmoittelemaan. Itse se on

ennenkin löytönsä pitänyt ja ilmoittanut. Eihän tässä saa ottaa omiin

tarpeihinsa pienintä lankunpätkääkään, jonka se on sattunut löytämään.

Pitäköön nyt paalinsakin. On hänen asiansa, miten hän ne lastaa ja lossaa.

Siihen Söderling aina tuli ja siitä hän taas vähän päästä lähti,

tullakseen siihen jälleen takaisin.

Hän asteli kotiin ja kun näki Kallen veistämässä airopuuta, meni hän

siihen ja alkoi veistää hänkin.

--Mitenkä sinä, Kalle, luulisit, että olisi paras tehdä, kun virolainen

saapuu jahtinsa kanssa? Olisiko parempi ottaa Kalliolahdesta vai omasta

rannasta, ettei naapuri saisi vihiä?

--En tiedä, sanoi Kalle yksikantaan, tehkää niinkuin tahdotte.

Söderling olisi oikeastaan tahtonut kysyä poikansa mieltä kokonaan

toisesta, mutta ei saanut sitä suustaan irti.

--Tyyntyy yhä, sanoi hän hetken kuluttua. Voisi ehkä viedä koetteeksi

silakkaverkot.

--Viedään vain, sanoi Kalle.

--Luuletko, että olisi parempi laskea tuohon Kampelakarin ympärille vaiko

viedä ulomma Ulkokarin päähän?

--On vaikea tietää. Jos koettaisi ensin lähempää.

--Kai siitä nyt kävisi ainakin turskasiiman syötiksi.

He tiesivät kumpainenkin tarkoin tehtävänsä, ja hetken kuluttua olivat

verkot, painot, nuorat ja kohot kannetut venheeseen. Kalle souti kokassa,

isä huopasi perässä. Ei puhuttu sanaakaan, Kalle oli melkein tyly ja

tuijotti veteen airon viereen.

--Oli se kaunis summa rahaa, minkä sinä löysit, alkoi isä viimein kuin

liehakoiden. Olihan se aivan erikoinen ihme. Harvoin semmoista kuulee.

Onhan kuultu, että maasta löydetään raha-aarteita, mutta liekö milloinkaan

kuultu, että ne tulisivat vettä viilettäen. Kuinka sinä sen käärön oikein

keksit? Ei sitä niin pientä ollut aivan helppo huomata. Mistä sinä sen

oikein löysit? Uiko se veden päällä?

--En kai minä olisi sitä pohjastakaan saanut.

Kalle katsahti ulapalle kuin vaistomaisesti, vastoin tahtoaan, mutta

käänsi samassa päänsä äkkiä takaisin, niinkuin säikähtäen.

--Ajattelin, että jos se olisi ajautunut maihin ja sieltä jostain olisit

sen löytänyt.

Enempää ei isä saanut urkituksi eikä hän oikeastaan tahtonutkaan sitä.

Laskettiin kiviriippa tuttuun paikkaan, kiinnitettiin koho, heitettiin

verkot, pantiin vielä toinen kiviriippa, kiinnitettiin siihen jadan toinen

pää--eikä taaskaan sitä tehtäessä puhuttu sanaakaan ... kumpainenkin tiesi

tehtävänsä.

--Saa nähdä, mitä antaa ... vaiko ei antane mitään.

--Miksei antaisi?

--Kun on jo antanut niin paljon.

--Eihän tiedä.

Kun ei isä tarttunut airoonsa, ei poikakaan voinut sitä tehdä. Venhe

kellui siis hetken myötätuuleen.

--Hohhoo ... ja-jaa, huokasi Söderling.--Jaa--jaa, huokasi hän uudelleen

ja tarttui sitten airoonsa ja painoi sen veteen, kun ei Kalle sittenkään

sulanut kysymään....

Mutta hänen täytyi saada se sanotuksi. Oltiin jo kotisalmen suussa, kun

Söderling yhtäkkiä pysähytti huopaamisensa, niin että ruuhi melkein

pyörähti ympäri.

--Luuletko sinä, Kalle, että siinä tulee tehdyksi suurikin synti, jos ei

ilmoiteta tavaroita ja rahoja tulliin?

--En minä tiedä. Mitä se minuun kuuluu! purkihe Kalle melkein vihaisesti.

--Kuuluuhan se sinuunkin.

--Annoin rahat äidille. Silloin ne ei kuulu.

--Osasihan niistä saat sinäkin.

--En pyydä penniäkään.

--Yhteisestihän ne kulutetaan. Jos siinä tulee muille synti, niin tulee

sinullekin.

--Tulkoon sitten.

--Vaan jos se siis on mielestäsi synti, ettei ilmoiteta, niin mikset

sanonut sitä äidille heti, niin olisi asetettu toisin?

--Ei olisi äiti kuitenkaan välittänyt--eikä Hannakaan.

--Mutta miksi se sinusta on väärin?

Kalle kiskaisi airollaan, pakottaen isän vastaamaan

huoparillaan. Kun hän kiinnitti soutuaan, oli isällä täysi työ pitää

venhettä oikeassa suunnassa.

--Minä tässä oikeastaan syyttömin olen. Minä en ole mitään löytänyt. En

ole muuta kuin ollut apuna korjaamassa. Äitisihän se kaiken niin tahtoi ja

järjesti.

Ja kun Kalle ei vastannut:

--Tekisinkö sitten mielestäsi oikein, jos soutaisin heti tulliin ja

ilmoittaisin, ennenkuin tulevat kaupungista?

--Mitäs teidän tarvitsee mitään ilmoittaa, jos tavarat teidän mielestänne

kerran eivät ole teidän. Eihän yhden synti ole toisen synti.

--Eipä niin.--Mutta miksi sinä puhut ja olet, niinkuin olisit vihainen

minulle?

--En minä teille.

Oli tultu maihin. Ruuhi kiskaistiin ylös. Kalle viskasi veden, ja isä meni

askareilleen.

Koko päivän Kalle jurotti, ollen milloin selin, milloin syrjin. Syötyään

hän lähti heti ulos.

Söderling loikoi penkillä. Helga oli korjannut pois ruuat ja astiat ja

istuutunut työnsä ääreen ikkunan luo.

--Nyt se taas soutaa merelle.

--Mikä häntä oikein vaivannee?

--Kai niillä oli jotain Hannan kanssa.

Söderling otti kiikarin ja meni kalliolle. Helgakin oli utelias ja seurasi

mukana.

--Mitä se oikein mahtanee siellä? Äsken se oli ylhäällä kalliolla ja

tähysteli joka suunnalle.

--Katseleisiko hylkeitä tai lintuja?

--Ottiko se pyssyn?

--En nähnyt.

Söderling antoi kiikarin Helgalle ja meni aittaan, missä pyssyjä

säilytettiin kesällä; mutta siellä ne olivat kaikki, Kallella ei ollut

pyssyä mukanaan.

--Nyt se tulee kallion takaa ja menee ruuhelleen.... Nyt se soutaa

salmessa edestakaisin, niinkuin haraisi. Mitä se sieltä voi harata?

Olisiko joskus ennen ampunut hylkeen ja sitä haraisi? Eilen sillä kyllä

saattoi olla pyssy mukanaan.... Nyt se on taas maissa ja tähystelee.

--Ehkä etsii hän uutta saalista merestä?

--Luuleekohan tuo nyt sen vielä tuovan jotain? Tyytyisi siihen, mitä jo on

löytänyt. Eihän nyt merikään mahdottomia anna, joka päivä.

Kalle palasi vasta hämärissä.

--Löysitkö mitään?

--En.

--Turhaan siellä enää soudat. Ei sieltä tule mitään silloin, kun sitä

asian alkaen koettaa etsiä.

--En minä ole etsinytkään.

--Luulin, että olit katselemassa. Kyllä kai on tullut maihin kaikki, mikä

on tullakseen. Ja onhan meidän tarpeeksi tullutkin.

--Kyllä kai--yli tarpeenkin.

Se se sitä sittenkin painostaa....

* * * * *

Oltiin aamulla menossa verkkoja nostamaan. Tuntui kuin ei tultaisi saamaan

mitään... Kun pääsikin se Emma, ennenkuin tämä oikein selvitettiin.

Väärinhän se on. Se mikä on väärin, se on väärin. Siitä varmaan kerran,

ehkä piankin, tulee jumalan rangaistus. On saattanut vihastua niin, ettei

anna vuosikausiin silakkaa. Ei ne silloin pumpulipaalirahat paljoakaan

tunnu. Eikä tunnu Kallenkaan rahat, jos silakkavesi kerran joutuu

kiroihin. Se kun joutuukin kiroihin, niin se voi joutua vuosikausiksi.

Mutta verkot olivatkin niin täynnä kalaa, että nousivat läjänä venheeseen.

Mitä se merkitsee? Sitäkö, että jumala sittenkin sen hyväksyy? Antaisiko

jumala noin, jos olisi pannut pahakseen? Saattoihan se hyvinkin olla hänen

lahjansa, koska Helga on tietävinään, mistä sitten tiennee.

Söderling rauhoittui rauhoittumistaan. Kun vain saisi Kallen samaan

uskoon. Luulisi tuon tästäkin ymmärtävän.

Mutta Kalle oli yhä samallainen, kävi päivä päivältä yhä kankeammaksi ja

jurommaksi. Taas hän souti merelle, taas hän näkyi siellä kävelevän ja

tähystelevän ja niinkuin haraavan. Ja kotiin tultuaan se sitten vain

istuskeli kalliolla ja tuijotti eteensä.

Söderlingin täytyi saada puhua ja päivitellä.

--Mikä häntä oikein vaivannee? Ei saa mieheltä vastausta mihinkään. Ei

virka päiväkausiin sanaakaan. Luulisi pitävän olla iloinen, kun sai

semmoisen rahan. Nythän nuo pääsee yhteen Hannan kanssa. Vaan ei olla

meillä tyytyväisiä silloin, kun ei ole, eikä sittenkään, kun taas on.

Vaikka kyllä minä toisekseen sen hyvin ymmärrän. Painaa se minuakin.

Väärin se on minustakin, ettei menty tulliin. Koska kerran on aina

ennenkin menty.

--Mutta eihän se ole väärin! Minä tiedän sen!

--Mistä sinä sen sitten mm tiedät?

--Minä tiedän!

--Sanoisit sen sillekin, niin ehkä sekin siitä pääsisi.

--Minä sanon sen sille heti paikalla. Missä se nyt on?

--Tuollahan se.

Helga sysäsi syrjään telineensä ja meni ulos.

Hän oli ajatellut sen toisin. Hän ilmaisee sen vasta myöhemmin, vasta

sitten, kun paalit on myöty ja saatu rahat ja niillä rakennettu tupa

Kallelle ja Hannalle--sinä päivänä, kun heidän huoneensa on valmis ja kun

istutaan ja juodaan tuliaisia häiden jälkeen. Silloin hän pyytää

opettajatarta puhumaan ja hän puhuu: »Nyt meidän, rakkaat ystävät,

kuitenkin on muistettava, että tämä kaikki on saatu Herralta. Herraltahan

meille kaikki tulee, mutta tämä tupa on tullut hiukan eri tavalla kuin

tavallisesti. Se on saatu rukouksen avulla. Herra on kuullut yhden

kaikkein pienimpänsä palavan rukouksen. Hän rukoili yön hiljaisuudessa, ja

Herra kuuli hänen äänensä. Herra antoi sen siksi, että sitä häneltä

rukoiltiin. Siitä siis näkyy, että Herra kuulee meidän rukouksemme. Meidän

tulee uskoa se ja meidän tulee rukoilla, aina rukoilla, kaikkein eikä vain

yksien.» Ja sitten olisi rukoiltu yhdessä ja veisattu yhdessä ja Herra

olisi saanut sijaa heidän kaikkien sydämissään....

Niin oli Helga sitä kuvitellut. Mutta miksei hän voisi ilmaista sitä

Kallelle jo ennenkin? Kalle ei saa murehtia. Hänen täytyy tietää, millä

tavalla hän sai rahansa, kuka hänelle ne antoi. Hänen täytyy voida ottaa

vastaan jumalan lahja ja siitä iloita.

Kalle istui kala-aitan kynnyksellä panemassa silakanpaloja turskasiimaan.

Helga kyykähti hänen viereensä häntä auttamaan.

--Ei se ole mikään synti, jos ei ilmoitetakaan tulliin. Isä luulee, että

sinä sitä haudot. Isä hautoo sitä itse ja luulee, että sinäkin sitä

haudot. Mutta mikä on jumalan anti, sen saa pitää lyhentämättä.

--Mistä sinä tiedät, että se oli jumalan anti?

--Koska minä sitä häneltä rukoilin ja se samassa myös tuli.

--Mitä sinä rukoilit?

--Että myrsky ajaisi jonkun laivan maihin. Ja tapahtui niin. Ensin tuli

minulle paalit ja sitten sinulle rahat.

Kalle tuijotti melkein kuin kauhuissaan sisareensa. Sitten hän yhtäkkiä

hypähti ylös, niinkuin aikoen paeta, mutta istuutui samassa, typertyen

takaisin aitan kynnykselle.

--Mistä sinä tiedät, että minun rahani tulivat sinun rukouksestasi?

--Koska minä rukoilin juuri sinulle, puhui Helga, hymy huulillaan,

näppärästi ja iloisesti pistellen silakanpaloja koukkuihin.... Juuri sinun

tähtesihän minä rukoilin ... juuri sitä, että sinä saisit, mitä tarvitset

... että jumala antaisi niin paljon, että riittäisi sinulle ja Hannalle.

Ja tapahtui niin. Pidä sinä siis vain kaikki, koska se oli jumala, joka ne

lähetti.... Kalle, mikä sinun on?

Kalle oli taas noussut, harppasi rihmavasun yli, lähti menemään,

pyörähdellen kuitenkin kalliolla, niinkuin ei olisi tiennyt minne. Sitten

hän yhtäkkiä pysähtyi, tuli takaisin ja syöksi suustaan raskaasti

hengittäen:

--Se ... se ei ollut jumala, joka lähetti, vaan piru.

--Mitä sinä sanot?

--Vaan piru!

Hän pyörähti kiukkuisesti toisaanne ja riensi pitkin askelin ruuhelle,

jonka aikoi sysätä veteen. Jättäen sen tekemättä lähti hän hartiat

kyyryssä kuin raesateen alla juoksemaan Käärmesaaren kaalamolle päin,

mutta pysähtyi taas, kääntyi, tuli Helgan luo ja sanoi, silmät kuin

älyttöminä päässä:

--Minä ryöstin ne ruumiilta.

Sen sanottuaan hän yhtäkkiä kuin jonnekin lymytäkseen, kuin pakopaikan

löydettyään, syöksähti Helgan aittaan.

Helga riensi sinne jälestä. Kalle oli heittäytynyt hänen vuoteeseensa ja

makasi siinä poikkiteloin, selkä nyyhkytyksistä hytkyen.

--Kuule, Kalle, nouse--mitä sinä sanoit?

Helga koetti nostatella häntä istumaan.

Kalle voihki toisen vuoron, koetti toisen vuoron voittaa itseään,

painautuen kiinnemmäksi seinään.

--Kuule, mitä sinä sanot? Ethän sinä ruumiilta ryöstänyt?

Mutta ei hän uskonut itsekään, mitä tahtoi uskotella. Kyllä Kalle oli

tehnyt, niinkuin sanoi. Ja Helga lyykähti kirstulleen vuoteensa päähän,

nyyhkyttäen hänkin.

Isä oli ilmestynyt oveen.

--Mikä sille tuli? Mitä te itkette?

--Kalle ryösti ne rahat ruumiilta.

--Eihän....

Yhtäkkiä Kalle lakkasi hytkymästä, tempasihe ylös ja seisoi hetken

lattialla niinkuin lähteäkseen, mutta kun isä yhä seisoi ovessa, vaipui

hän sängyn laidalle, silmät tuijottaen tylsinä ja ilmeettöminä.

--Ruumiiltako sinä ne otit?

--Ruumiilta.

--Missä sinä sen tapasit?

--Ison-Ulkokarin ja Pikku-Ulkokarin salmessa.

--Minne sinä sen jätit?

--Sysäsin airolla menemään.

--Minne se meni?

--En tiedä, menikö pohjaan vai uiko edelleen.

--Oliko se tulossa tännepäin vai oliko menossa merelle?

--Se siinä läikkyi tyynessä mainingissa. Minä soudin ensin sen ylitse,

ennenkuin huomasin. Minusta näytti, että virta painoi sitä maihin ... pois

merestä.

--Maihin se oli pyrkimässä, vaikeroi Helga. Hukkuneet pyrkivät mereltä

aina siunattuun maahan. Voi, voi, Kalle!

--Sitäkö sinä olet siellä joka päivä harannut? Näitkö sinä, millainen mies

se oli?

--En minä osaa sanoa.

--Kai se oli kapteeni tai perämies, koska sillä oli laivan rahat ja

paperit. Silloin on koko laivakin mennyt pohjaan. Minkälaiset sillä oli

vaatteet, etkö sitäkään nähnyt?

--Enhän minä semmoista voinut siinä nähdä, melkein pimeässä.

--Kädessäänkö sillä oli salkku?

--Ei, vaan ruumiissa kiinni ... niinkuin jonkun vyön alla.

--Olisitko ehtinyt saada sen maihin, ennenkuin se katosi tai upposi?

--Miksen olisi ehtinyt, jos olisin tahtonut.

--Jos sinua kammotti käydä käsiksi ruumiiseen?

--Olihan minulla puoshaka venheessä.

--Mikset sitten hinannut sitä maihin?--Sinä ajattelit ehkä, että saat

pitää kaikki, jos annat sen mennä, mutta et mitään, jos otat sen maihin.

--Jotain semmoista minä kai ajattelin.

--Niinpä niin ... jaa-jaa....

--Sinä olisit voinut hinata sen maihin ja saattaa sen siunattuun maahan

etkä sitä tehnyt, uikutti Helga.

--Elä sinä nyt.... Sinä siis tempasit sen siitä vyön alta ja sysäsit

airolla, etkä tiedä, upposiko se vai uiko edelleen. Jos se upposi, niin

mahtoi pelastusvyö irtautua.

--Saattaa kai se olla niinkin.

--Vaan jos se ei uponnutkaan, niin se ehkä vielä löytyy.

--Ei se löydy.

--Ei se löydy ... ei jumala anna sen milloinkaan löytyä.

--Ethän voi sitä tietää.

--Ei, ei, jumala tahtoo meitä rangaista meidän syntiemme tähden. Ei

koskaan pääse se siunattuun maahan eikä sen sielu saa koskaan rauhaa.

Helga istui yhä kirstunsa kannella, etukumarassa,

ruumistaan huojutellen ja käsiään helmassa

puristellen.

--Mimmoisia me ollaan! Minä rukoilen jumalalta, että hän antaisi laivan

joutua haaksirikkoon. Minun veljeni ryöstää ruumiita, minun isäni ja

äitini tallettavat väärin saatua tavarata. Me emme ole yhtään parempia

kuin naapuri.

--Et sinä nyt voi sitä sanoa.

Mutta hän kiihtyi kiihtymistään.

--Ei jumala minulle tätä syntiä anna milloinkaan anteeksi, ei milloinkaan,

ei milloinkaan! On kauheata, että minä olen jumalalta semmoista rukoillut.

Mitenkä minä saatoin häneltä semmoista rukoilla, että hän hukuttaisi

ihmisiä meidän tähtemme....

--Ethän sinä ole sitä rukoillut.

--Minä rukoilen jumalalta ruumiita, ja minun veljeni ryöstää niitä, ja

minun äitini menee hakemaan Viron rosvoja ... ja me aiomme kavaltaa ja

varastaa ja olla ilmoittamatta tulliin....

--Itsehän sinä olet koko ajan sanonut, että on lupa pitää lyhentämättä,

mikä on saatu, koska se on jumalan lahja.

--Ei ole lupa ... ei ole enää lupa ... ei se ole jumalan lahja ... täytyy

antaa kaikki pois.

--Annetaan sitten, annetaan kaikki ... hätäili Söderling, peläten, että

tyttö saisi kouristuksen. Annetaan vaan.... Mikäs siinä on muu kuin

annetaan vaan. Sillähän se on tehty.

--Jumala tahtoi panna meidät koetukselle. Hän lähetti ruumiin ja antoi

meidän ryöstää sen siksi, että me tietäisimme, että meidän täytyy antaa

kaikki pois.... Meillä ei puhuta muusta kuin rahasta ja saaliista ...

kaikki ajattelevat vain rahaa ja saalista ... ei kukaan ajattele

kuolematonta sieluaan. Nyt siitä tuli kosto. Kalle otti rahat ja sysäsi

ruumiin menemään, joka pyrki maihin.... Anna, Herra Jeesus, anteeksi

Kallelle ja minulle ja meille kaikille iankaikkisen armosi ja laupeutesi

tähden.... Herra Jeesus ... rakas Herra Jeesus....

--Nyt se pian siitä kaatuu....

--En minä ... elä pelkää.

Mutta Helgan koko ruumis vapisi, ja ainoastaan viimeiset voimansa

ponnistaen hän sai vuoteen päädystä puristaen hivutetuksi itsensä sen

laidalle, josta isä sitten auttoi hänet pitkälleen.

Hän rauhoittui siinä vähitellen, ja kouristuskohtauksen vaara meni ohi.

Isä haasteli hänelle kuin lapselle:

--Ka, annetaan vaan pois ... eihän siinä ole mitään ... vaikka mennään

heti paikalla ilmoittamaan. Jos olisi Kalle sanonut tuon ennen, niin olisi

jo tehtykin ... olisi annettu kaikki....

--Niin, niin, kaikki pitää antaa.

--Kaikkihan annetaankin ... eihän me toki mitenkään iletä semmoista pitää,

joka on ollut ruumiin kädessä ... eihän meillä toki tehdä, niinkuin

naapurissa tehdään ... ollaanhan me toki siltä ihan toista väkeä, vaikka

nyt sattuikin Kallelle sillä tavalla. Annetaan vain kaikki pois ... sillä

tavalla siitä ei tule syntiä kenellekään ... ja jos olisi jo ennättänyt

jotain pikkuista tullakin, niin kadutaan se synti.... Kallehan on jo

katunutkin ja sinä myöskin, ja minäkin alan katua ... kyllä jumala sen

antaa anteeksi.

Tytön kasvojen ja jäsenten jännitys laukesi laukeamistaan. Hän avasi

silmänsä ja katseli isäänsä kuin turvaa hakien.

--Isä, veisataan virsi, sanoi hän hetken kuluttua.

--Veisataan vaan....

--Ottakaa tuo laulukirja tuosta.

Isä kurotti ikkunalta Helgan laulukirjan ja antoi sen hänelle.

--Kyllä minä luulen, että äitikin katuu, kun kuulee, puhui Söderling.

Siltä varalta, ettei katuisi, vaan ettei kuitenkaan tapahtuisi syntiä

kenellekään, niin saatetaanhan ilmoittaa, ennenkuin se tulee ... soutakoon

Kalle heti paikalla tulliin.

--Ei, ei, äitiä ei saa pakottaa ... äidin täytyy taipua omasta ehdostaan

jumalan tahdon alle!

--Vaan jos se ei taivu.

--Äiti taipuu, koska tekin taivutte. Miksi ei jumala valaiseisi äidinkin

mieltä! Ei saa pakottaa, ei jumalakaan ketään pakota.--Voi, voi, kuinka

minä olen onnellinen! riemuitsi hän nousten istumaan. Nythän me kaikki

saamme näyttää jumalalle, että olemme hänen lapsiaan. Jospa olikin jumalan

tahto, että Kalle ryöstäisi ruumiin. Isä, etkö sinäkin luule? Nyt minä

tiedän, miksi jumala kuuli rukoukseni! Ensi pyhänä me menemme kaikki

kirkkoon ja kiitämme ja ylistämme häntä siitä, mitä hän antoi meille

tapahtua. Kiittäkäämme ja ylistäkäämme häntä!

--Lepäähän nyt siinä, lapsi.

--En minä enää tarvitse levätä....

--Sinä taas alat vapista.

--Veisataan nyt ... tämä.....

Helga etsi virren, alotti ja antoi kirjan isälle.

--Veisaa sinäkin ... tuosta.

--Se on niin pientä pränttiä ... en minä näe ilman laseja ... mutta minä

koetan sinun mukaasi.

--Kalle, tule sinäkin tänne, kehoitti Helga.

Kalle oli seisonut ovessa, katsellen kiinteästi merelle.

--Siellä on joku purje tulossa tännepäin.

Kalle meni noutamaan kiikaria, ja he jouduttautuivat kaikki

kiikarikalliolle. Pian kävi selville, että se oli heidän venheensä, joka

palasi kaupungista.

Näkyi jo kaukaa, miten asiat olivat venheessä, joka teki pitkiä luoveja

kotiulapan yli. Äiti oli peräsimessä ja hoiti isoa purjetta. Hanna hoiti

halkaisijan nuoria. Ukki makasi kokassa, toinen jalka roikkuen laidan yli.

--Se on sanottava heti, kun äiti tulee maihin. Sanotko sinä, Kalle?

--Kyllä minä sanon.