Tuuli oli ilmeisesti tyyntymässä ja taivas ohenemassa. Ennenkuin Helga oli
ehtinyt verkko- ja kala-aittain kohdalle, välähti päivä pilven raosta.
Hänelle tuli tarve tuntea sen lämmintä ja samalla saada tuulensuojaa. Hän
tiesi, mistä sen löytäisi. Ulko- ja sisäsataman välisen kannaksen poikki,
jossa oli vain ruuhen päästävä kapea väylä satamasta toiseen, hän meni,
kiveltä kivelle astuen, kotisaaresta toiseen saareen.
Se oli suurehko, korkea maa, ulkomeren puolelta jyrkkä ja mantereen
puolelta loiva ja sileäkallioinen. Keskusta oli kuin kumottu
jättiläiskuppi, jonka reunat sitä siihen pilvistä paiskattaessa olivat
murskautuneet sen ympärille sokkeloiseksi raunioksi. Saari oli siltä
kohdalta täynnä kuiluja ja rotkoja. Haljenneiden paasien välissä kasvoi
toisin paikoin metsää, toisin paikoin kanervan- ja marjanvarsikkoa; siellä
ei, kuilukäytävissä, tuntunut mikään tuuli eikä sinne kuulunut meren
kohina kovimmallakaan myrskyllä.
Se oli ollut tämä Helgalle hänen läsnä ollessaan yllätysten ja kaikkien
kummien maa. Aina hän sinne marjoja etsiessään hetkeksi eksyi, ennenkuin
sitten taas löysi tien, joka halkeama halkeamalta, paasi paadelta
pujottelihe ja kohosi saaren ylimmälle laelle, sen tasaiselle
kupukannelle, joka paikoin kasvoi kanervaa ja maan tasalla matelevaa
kuusikkoa, toisin paikoin oli sileää kuin hiottu kivi. Ylinnä oli sammalta
paisuva suopyörylä, jonka keskessä kasvoi yksi ainoa leppä, latva pyöreä
kuin petäjän, rungossa telkän pesä.
Tuuli vielä ja leppä ravisteli päätään tyytymättömästi ja kuin torjuvasti.
Oli täysi paiste, ja meri liekehti vaahtopäinä vedenalaisten karien ylitse
ja vedenpäällisten ympäri. Hattara tuli auringon eteen ja pyyhkäisi
varjonsa ensin omaan pihaan, jossa isä ja äiti astelivat vakoaan selät
köyryssä ja Hannan pesupadan alta tuprusi vihaisten vihuripäiden tempoma
savu--ja siitä Korsun puolelle, jossa ei näkynyt muuta kuin heidän tupansa
harja ja ullakon ikkuna kallion takaa, kuin lakkaamatta vaanien, mitä
Söderlingin puolella tapahtui.
Helga haki tuulensuojaa ja löysi sen tietystä paikasta. Vähän alempana
kallioseinäin kulmauksessa oli tasainen permanto kuin pieni linnan piha,
kolmelta puolen suljettu, yhdeltä avoin idän aurinkoon, lämmin ja tyven.
Aivan sen alla oli lahti kuin umpilampi, jonka vain kaitainen,
kohtisuorana kohoavien kallioiden välitse kulkeva salmi yhdisti mereen.
Siitä aukeni yhtäältä eteen koko itäinen ulappa ja häämöitti kaukaa
Hylekarin majakka, toisaalta sisäsaaristo ja mantereen metsäinen
piikkiharja.
Siinä oli ollut yksinäisen, toverittoman tyttölapsen monivuotinen
leikkipaikka. Yhä vieläkin näkyi siinä kivistä rakennettuja tarhoja,
tarhojen sisässä taloja ja kirkkoja ja niiden ulkopuolella laitumelle
pantuja lehmiä ja lampaita, kaikkein hienoimpia kiviä, erimuotoisia,
erivärisiä, punaisia, sinisiä, valkeita, ruskeita, rannoilta poimituita ja
hameen helmassa tänne kannetuita.
Siinä häärivälle ja hyrähtelevälle oli kesä tyyninä päivinään antanut
kaikki ilonsa, kun kotona tuli ikävä; siinä seisoskelevalle ja avosilmin
uneksivalle oli meri näyttänyt kaikki ihmeensä: kaukana paistavat purjeet,
karien ympärillä haastelevat haahkaparvet, ulapoilla itkevät hylkeet ja
ilmassa nauravat lokit, totensa ja valheensa--laivan, joka, milloin hän
vain sitä oikein hartaasti halusi, ilmaantui auringon tietä, täysin
purjein, tyynelläkin kokka vaahdoten, sitä suurempana kuta kauvempana,
sitä pienempänä kuta lähempänä ... milloin haihtuen ilmaan kuin usvapallo,
milloin pienen kalavenheen kokoisena, mutta katettuna ja kannellisena kuin
suuri laiva kolmine mastoineen ja raakapuineen saapuen aivan saaren alle,
salmen suuhun, mutta siihen aina kadoten. Sinne sitä vastaan juosten ei
tyttö siellä siitä koskaan nähnyt jälkeäkään, ei vedenviriäkään. Mutta se
oli ollut siinä, »enkelien laiva», jolla he tulivat maihin kahvia
keittämään. Hän oli kuullut soittoa ja niinkuin toisten lasten heleitä
ääniä. Monet kerrat, melkein milloin tahansa hän itse niin tahtoi, sai hän
sen tulemaan. Ja toisin kerroin tähän tullessaan oli hän taas nähnyt sen
menevän, pakenevan salmen suusta ulapalle, kallellaan kuin myrskyssä,
purjeet melkein vettä viistäen, niinkuin pelästynyt lintu, suureten kuta
kauvemmaksi tuli auringon alle. Sentähden hän täällä liikkui hiljaa,
koetti yllättää sen hiipimällä, päästä kiven suojasta sitä läheltä
katsomaan. Mutta aina se oli lahden suusta menossa ulapalle.
Oli jo kauvan siitä kuin se oli lakannut tulemasta ja menemästä, mutta
aina sittenkin, yhä vieläkin, tuli Helga siihen varpaillaan hiipien. Sillä
lahdessa oli melkein aina vesilintupoikue tai nousi siihen säyne ja lahna
suurissa parvissa, jotka oli helppo pyydystää sulkemalla salmen suu.
Luultavasti oli siinä lahnaparvi nytkin, koska vesi oli sekaisin. Mutta
ennenkuin lähti ottamaan siitä tarkempaa selkoa, istahti hän auringon
lämmittämälle kalliolle, nojasi selkänsä kiviseinään, joka oli sekin
lämmin kuin tuvan uunin kylki, ja antoi auringon hivellä ja hyväillä
jäseniään, joilla muuten melkein aina oli kylmä.
Oli niin suloista samalla ajatella, että äiti taas oli hyvällä tuulella.