II

Kun miehet aamulla nousivat kahville, näki Söderlingska heti, että ne

olivat nukkuneet yönsä yhtä huonosti kuin hänkin. Olivat happamia ja

velttoja ja haukottelivat ärjähdellen.

Jotain sanoakseen hän virkkoi:

--Tuuli on hiukan tyyntynyt, ja näyttää siltä, kuin vesikin rupeisi

laskemaan.

Kukaan ei vastannut. Härpittyään kahvinsa poistui ukki ensin ja lähti

kiikari kainalossaan toikkaroimaan vastatuuleen kiikarikalliolle, josta

hän, vähän aikaa tähysteltyään, palasi takaisin, mennen yhä haukotellen ja

syleskellen omaan huoneeseensa toiselle puolen porstuan. Kalle odotti

siksi, kunnes kuuli, että ukki oli laskenut kiikarin sen telineelle

porstuan oven pieleen, otti sen siitä ja meni sitten hänkin

kiikarikalliolle. Söderling oli pannut piippunsa ikkunalaudalle ja kun

näki Kallen palaavan, lähti hän ja meni häntä vastaan, ottaen taas

vuorostaan hän kaukoputken. Kalle tuli sisään ja istahti penkille, tylsänä

lattiaan tuijottaen, kädet riippuen polvien välissä.

--Ottakaa, tytöt, kahvia ja menkää tekin katsomaan, mitä meri antaa, sanoi

emäntä, iva äänessään. Ehkä tuo teidän silmänne onnella antaisi, koska ei

näy antavan miesten.

Hanna seisoi porstuassa ja suki tukkaansa, tyly ilme paksuilla huulillaan

ja tummilla kasvoillaan. Helga istui jo verkkotelineensä ääressä, rinta

onttona, selkä suurena, ja kutoi, posket kalpeina, mutta silmät hehkuen

tavallista enemmän. Tuontuostakin hän loi pikaisen silmäyksen ulos

ikkunasta, mutta vetäisi yhtä äkkiä päänsä pois, ikäänkuin torjuen sitä

uteliaisuuttaan, että sinne katsoi.

--Ei siellä mitään näy. Se on sitten nyt niin itara, ettei ole heittänyt

laudan pätkää maihin. Olisi ne muuten naapuri kai jo aikoja sitten vienyt.

Siellä oli akka taas mahallaan kalliolla. On varmaan valvottu koko yö,

vuorotellen vahtia pidetty.

--Oletteko tekin ollut jo tähystämässä? kysyi Helga.

--Olin jo, kahvin kiehuessa.--Missä lie itse Korsu poikineen, koska heitä

ei ole näkynyt pariin päivään. Luultavasti makaavat Ulkokarilla

väijymässä. Turhaan silloin täältä kiikaroidaan. Luulisi siellä olevan

yhtä hyvän meidänkin miesten olla.... Kuulitteko, tytöt, mitään viime

yönä?

--En minä ainakaan, sanoi Hanna.

--Minusta oli niinkuin olisin kuullut huutoja ja hätälaukauksia ja miesten

ääniä, vaan ainahan niitä on kuulevinaan. Ukko se luultavasti uneksi ja

paukutti kantapäillään sänkynsä selkään, kun tuo ei yöksikään riisu

saappaitaan. Se oli ainakin varma, että joku hiipi ladon ohi Käärmesaareen

päin. Päivällä ne ei toki ilkeä meidän puolelle, mutta yöllä hiivitään ja

otetaan mitä saadaan. Oli myöskin niinkuin olisi pyöritetty tyhjiä

tynnöreitä kalliota pitkin, tai niinkuin niitä olisi heitetty ylös merestä

ja sitten taas vierineet sinne takaisin. Vaikka minä kuinka olisin vetänyt

peitettä pääni yli, niin yhä kuulin samaa. Että pitääkin semmoista uskoa

ja ajatella ... ettei pidä saada yölläkään rauhaa. Vakuuttipa itselleen

kuinka tahansa, niin aina sitä sittenkin odottaa.

--Äiti ... sanoi Helga yhtäkkiä.

--Mitä niin?

--Ei mitään.

--Ehkä sinäkin kuulit?

--En.

--Minä olisin oikein iloinen, jos kerrankin voisin lakata siitä meren

annin ainaisesta odottamisesta.... Hohoo, kuinka kahvi sentään on hyvää

aamutuimaan. Mitäs olisi elämä, jos ei olisi sitä ... jos pitäisi alkaa

päivänsä ilman. Taitaa niitä olla niinkin onnettomia.... Olkoon se

viimeinen kerta, kun siitä rikastumisesta tässä tuvassa haaveillaan ja

haastetaan ja huumautaan. Huomenna lähdetään kalaan, sanoipa meri mitä

tahansa. Tottahan monen viikon sama tuuli vihdoinkin ajaa ainakin silakan

maihin. Siitä se kuitenkin on lopulta eläminen. Jos olisivat meidän miehet

toisellaisia eivätkä semmoisia iankaikkisia nahjuksia kuin mitä ovat!

Hanna, joka vihdoinkin oli tullut juomaan kahviaan, turskahti

hyväksyvästi.

--Saa nyt nähdä, mihin tänäänkään ryhdytään. Ei mihinkään.

--Äiti hyvä, elä nyt tora isää, kun hän tulee.

--Tuleeko se jo? Ei sinun tarvitse antaa äidillesi neuvoja.

Söderlingska oli vähän aikaa vaiti. Kalle nousi, otti takkinsa ja näkyi

menevän rantaan. Söderlingskakin teki lähtöä, mutta pysähtyi vielä

puheihinsa, pusertaen pannuaan.

--Mokomakin moottoriherra, senkin konsulentti. Uskotellaan ja luulotellaan

ja sitten varmaankin takanapäin nauretaan. Hävytön laski tuohon pennin

päälle puhtaaksi rahaksi, minkä meri muka voisi tuoda, niinkuin olisi

rahat omasta lompakostaan pöytään paiskannut. Lennettiin siihen kuin

kärpäset sokerisylkeen ... mahtoi nauraa partaansa. Herrat aina nauravat

meille takanapäin. Saattaa parhaallaan kertoa kaupungissa, että siellä

Saukkosaaressa nyt odotetaan tuhansia maihin tulevaksi ja ostetaan saaret

ja muut. Se vain puuttuisi, että naapuri saisi tietää, mitä täällä

puhuttiin.

--Mistä se sen saisi tietää.

--Ole varma, että se ensi kerran käydessään hakee käsiinsä konsulin rengin

ja urkkii siltä kaikki. Sinä haastelit, Hanna, sen kanssa ... minkälainen

mies se oli?

--Semmoinen hauska nuori mies.

--Räkättelitte minusta liikaa ... ei minusta sovi toisen morsiamen

räkätellä jokaisen nuoren miehen kanssa. Minusta tuntui, että Kalle kävi

siitä surulliseksi.

--Milloinka se Kalle sitten on muuta kuin surullinen?

--Ei minua vähääkään ihmetyttäisi, jos Korsun akka pianaikaa tulisi ja

kysyisi: »No, joko on tullut ne kymmenen tuhatta?» Ei olisi ihme, jos se

tulisi siitä asian alkaen pistelemään. Vaan tulkoon, saa sanan sanasta.

No, siinä tulee pappa laahustaen vuorta alas. Saa hänkin odottaa

verkkorihmojaan minkä minäkin läpi vuoden lypsävää lehmääni.

--Äiti, lupaa, ettet sano isälle mitään ... minun on niin paha olla, kun

sinä sille riitelet.

--En sano, en sano, otan rainnan ja menen lypsämään.

Ei hän kuitenkaan malttanut, kun Söderling samassa tuli.

--Minkätähden sinä jo nyt tulit pois? Olisit vielä vähän tuijottanut, niin

ehkä olisi tullut, mitä odotat.

--En minä mitään odottanut ... muuten vain katselin.

--Ethän sinä ... muuten vain merta ihailit ... menisit vielä vähäksi

aikaa. Oliko Korsun akka vielä siellä kalliolla mahallaan?

--En katsonut.

Emäntä meni, mutta kääntyi vielä ovessa:

--Mihin ne on meidän reippaat tänä päivänä aikoneet kouransa iskeä?

--Onko sinulla siinä vielä tippa kahvia pannussa?

--Liehän tuota, ja jos ei ole, niin keitetään uusi pannu, keitetään uusi--

sittenpähän jaksetaan raataa ... kahvi se on poikaa antamaan voimaa.

--Anna minä kaadan, ehätti Helga väliin.

--Multaisitte nyt viimeinkin edes sen perunamaan Kallen kanssa.

Silloin Helga huudahti:

--Kalle soutaa ulos merelle!

--Onko se nyt sillä päällä taas? Enhän minä sillä mitään tarkoittanut.

Luulikohan se nyt todella, että minä tahdoin sitä lähtemään Ulkokarille

tässä ilmassa? Mitä se nyt enää hyödyttää! On siellä otettu, jos on mitä

tullut. Aina täällä tehdään asiat jotenkuten nurin.... Vie sahrat

pellolle, niin minä sitten tulen kanssasi niiden kurkeen--jos ne on

kunnossa.

--Kunnossa niiden pitäisi olla.

Mutta kai Söderling ei kuitenkaan ollut siitä aivan varma, koska kurkotti

naulalaatikon hyllyltä, ennenkuin meni.

--Ota narua samalla! huusi emäntä jälkeen--ei se naulaamalla pysy--jo se

oli keväällä poikki.

--Onko sinulla narua jossain?

--Tuossahan tuota riippuu naulassa nokkasi alla.

Söderling otti narun ja meni. Hänen mentyään kysyi emäntä Hannalta:

--Oliko teidän välillänne mitään, koska se meni niin sanan puhumatta?

--Ei minun tietääkseni, sanoi Hanna.

--Minusta vähän siltä näytti.

--Tarvitsetteko muuripataa?

--Mitä sinä sillä?

--Pesisin vaatteeni.

--Onko totta, mitä olit sanonut, että aiot lähteä?

--Kenelle minä sen olen sanonut?

--Helga sanoi kuulleensa, että olit uhannut.

--Vaikka lähtisinkin--vaan saatan kai minä pestä vaatteeni, vaikken

lähtisikään. Vai onko teillä minulle jotain muuta?

--Eihän toki, pese vaan pestäväsi.

--Minulla on kyllä omat kokoamani puut.

--Hyvä on.

Hanna meni.

--Siitä tulee tuosta äksy miniä, jos tullakseen, tuhkasi Söderlingska

hänen jälkeensä.--Senkin letukka. Ei olisi isoa vahinkoa, vaikka

menisikin. Ei siitä kuitenkaan olisi pitkän päälle kalamiehen akaksi,

herraspiiasta.

* * * * *

Niin ne taas menivät--Helgan suruksi--kukin taholleen, ärtyisinä ja

pahatuulisina heti aamusta alkaen, mitkä murjottaakseen omissaan niinkuin

Kalle ja Hanna, mitkä äykkääkseen ja riidelläkseen niinkuin äiti ja isä

pianaikaa perunamaallaan, heille kaikista ikävimmässä työssään. Kun se

taas alkaa tällä tavalla, niin sitä kestää yhden itätuulen ajan.

Helga yksin jäi tupaan pistämään verkkoaan, poskessa hehkuva täplä ja

kuumeinen silmä kyyneltä keittäen. Käpy keikkui laihoissa, hermostuneissa

sormissa, kurahtaen silmukan läpi ja vetäisten siihen rasahtavan solmun.

Rinnasta tuli tuontuostakin, yhtä säännöllisesti kuin hengitys, kuivahko,

kiireinen yskäisy, ikäänkuin paeten jotain ja jotain edellään ajaen.

Hänelle oli yhtäkkiä selvinnyt: tein väärin, kun rukoilin jumalalta sitä,

mitä rukoilin. Juuri sentähden tämä myrsky ei antanut mitään, että

rukoilin. Jumalalta ei saa semmoista rukoilla. Jumala ei anna mitään

niille, jotka kadehtivat toisiaan ja toivovat toisten vahinkoa. Semmoiseen

tarkoitukseen jumala ei anna. On suuri synti häneltä sitä pyytää.

Jumalalta täytyy ensin rukoilla sitä, että hän antaisi meille toisen ja

paremman sydämen. Ehkä ei auta, rukoilipa miten hyvänsä, kun on semmoinen

viha naapurien välillä kuin meidän. Pitäisikö rukoilla vihamiestensäkin

puolesta? Niinkö, että antaisit, hyvä Jumala, meren tuoda Korsullekin

samalla kuin meillekin? Kun pääsisi pian kirkkoon ja saisi puhua

opettajattarelle....

* * * * *

Äiti tuli lypsyltä, rainta maitoa täynnä, vaahto kuohuen yli reunojen,

yhtäkkiä ihan toisella tuulella kuin äsken. Hän liikahteli vielä

kulmikkaasti ja ääni pysyttelihe karuna, mutta silmän pohja hymähteli ja

kasvojen rypyt olivat laukeamaisillaan kiristyksestään.

--On se siunattu asia, että tuo lehmä edes jotain antaa. Ne ovat ne

ruohot ja kaislat, jotka rämmin Käärmesaaren suosta. Kun saisi siihen

laskuojan poratuksi, niin eläisi tällä saarella kaksi lehmää ilman

konsulin rehurahojakin. Sadalla markalla sen saisi. Sen minä säästän vielä

vaikka kahvirahoista.... Se on sitten vasta lystikäs lehmä, tuo Tepla.

Katsoo maurottaa, niinkuin olisi hyvillään, että saa antaa ja että on mitä

antaa. Ollappa meri semmoinen kuin meidän Tepla....

Ja puuhatessaan siinä maitonsa kanssa, ensin sitä pyttyyn siivilöidessään

ja sitten pyttyä hyllylle asettaessaan ja peitellessään, puheli emäntä

yhä:

--Tää on paksua kuin kerma.... Eläkä sinä, Helga, sitä sure, että minä

välistä riitelen. Täytyyhän minun, eihän tässä päästäisi mihinkään, jos en

minä hiukan kiinnittäisi purjenuoria. Heidän kokkapurjeensa aina lepattaa.

Olisi varmaan nytkin jäänyt sahrain aisa korjaamatta ja peruna

multaamatta.... Ei se Hanna sitä heitä, sillä mistäpähän saisi

paremmankaan. Antaa vain peitota vaatteitaan päivän, siitäpähän itsekin

pehmiää.... Eikös ala ilma jo hiljetä. Ennen puoltapäivää on ehkä siivo

sää ja yöksi päästään kalaan. Huomenna on ehkä tynnöri silakoita suolassa.

Pääasia on, että ollaan tyytyväisiä.

--Kunpa voitaisiin....

--On yksi asia, jota kun muistan, kohta tulen hyvälle päälle, olipa

maailma kuinka musta tahansa, niinkuin se välistä on. Meillä ei ole koko

tässä talossa ei niin mitään väärällä tavalla hankittua tavaraa eikä

ainoatakaan luvattomasti pidätettyä esinettä eikä kalua. Kaikki, mikä on

merestä joskus milloin saatu, on aina rehellisesti ilmoitettu tulliin,

niinkuin laki vaatii. Tullipäällysmies sanoo aina: »Ei nyt toki

tuonvertaisen tähden tarvitse tulla.» Niinkuin silloinkin, kun tuli se

tyhjä viinitynnöri, jos muistat, joka nyt on lähteen puitteena. »Vähän tai

paljon», sanoin minä tulliherralle, »mutta se on meille omantunnon asia».

Mikä on oikein, se on oikein.... En kertaakaan ole punninnut väärin

kalarannassa, vaikka rouvat olisivat olleet kuinka kauvan tahansa

katsomatta. Ei koko tällä rannalla ole kuin yksi ainoa akka, joka ei pane

huonompaa tavaraa astian pohjaan ja parempaa päälle: Minä panen aina

huonommat eri astioihin ja paremmat niinikään eri astioihin.. Kerran sanoi

asessorska minulle markkinarannassa: »Jos vaan kaikki lienee sitä, miltä

näyttää.»--»Tahtooko asessorska, että kumoan nelikon tuohon?» minä

sanoin.--»Sitä ei Söderlingskan tarvitse tehdä, minähän vain laskin

leikkiä. Kyllähän kaikki tietävät, että Söderlingska ei koskaan petä.»

Siinä istui Korsun akka viereisessä venheessä ja kuuli kaikki, vaikkei

ollut kuulevinaan. Sillä kyllä se on niin, ettei maailmassa sittenkään ole

sen suurempaa onnea kuin että tietää olevansa rehellinen. Mitä olisi raha,

rikkaus, valta ja kunnia, jos ei olisi rehellisyyttä! En ymmärrä, kuinka

voisi elää sellaisessa ainaisessa ilmitulemisen pelossa kuin missä

Korsujenkin varmaan täytyy alinomaa elää.

--Osannevatko nuo raukat edes pelätä.

--Olenko minä milloinkaan kertonut sinulle, mitä pastori sanoi meistä

kerran?

Helga tiesi, mitä oli tulossa, mutta antoi mielellään hänen kertoa.

--»Ne ovat tämän saariston aatelia nämä Söderlingit. Ne ovat sitä vanhaa

pohjaa. Söderlingit ovat melkein ainoat rehelliset ihmiset koko

saaristossa. Heistä ei ole koskaan kuultu, että olisivat varastaneet,

anastaneet tai edes puhuneet valetta. Ja eikö ole omituinen kohtalon iva,

että juuri heillä pitää olla naapurinaan saariston suurin ryöväri?»

Kenellekäs se olikaan sen sanonut?

--Opettajattarelle....

--Jaa, niin ... sinähän sen kerroitkin....

Söderling pisti päänsä ovesta:

--Nyt on aura perunamaalla!

--Hyvä on, minä tulen!--Helga, elä nyt jää koko päiväksi siihen yksille

sijoillesi. Vaikka menisit Käärmesaaren lahteen katsomaan, onko sinne

noussut tuulella säyneitä tai lahnoja.

Söderlingska lähti reippaasti ulos ja huilahutti mennessään tyytyväisen

virrenvärssyn.

Hetken kuluttua, kun oli päässyt silmukkarivin päähän, työnsi Helga

telineensä syrjään ja lähti hänkin ulos.