MIEHET katsovat maahan.
JOHANNES (hyökkää ovelle, huutaa): Rakkaus on Sointulassa vapaa!
AILI: Herra _Jumala_ mitä sinä teet!
JOHANNES: Vapaa!
AILI: Voi minua poloista! (Sortuu).
JOHANNES: Vapaa!
JYRKI (tullen tupaan muiden edellä, teennäisen sävyisesti): Niin, niin,
Sointulassa vallitsee "vapaarakkaus". Näkee sen huutamattakin.
(Ailille): Mene kotiis.
VAIMOT leviävät tupaan.
AILI tekee pari askelta ovelle päin, pää painuksissa.
JOHANNES: Nyt, Aili, rohkaise mielesi! Pää pystyyn!
AILI (moittivasti, särkyneesti): Juho, Juho!
JYRKI (hillittömästi): Mene kotiisi ja lukitse ovi, sanon minä!
AILI (säpsähtäen): Menenhän, menenhän minä. (Menee).
JOHANNES (katsoo hänen jälkeensä): Mennyt.
ALPERTI: Niin tekee mies.
HYVÄRINEN: Ei Sointulan mies.
JYRKI (raivokkaasti): Aioit ajaa ulos minut!
JOHANNES: Rauhoitu, Jyrki. Olen joutunut tappiolle, tunnustan.
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja — teille muillekin. Ole hänelle
sääliväinen. Hän rakastaa sinua. Tuo äskeinen se olkoon vain meidän
jäähyväissuudelmamme. Palaan kotimaahani. Siirrän sinne lehteni. Siellä
on ankarat ajat ja minua siellä tarvitaan ehkä paremmin kuin täällä.
(Ottaa päällystakkiansa käsivarrelle, matkalaukun käteensä): Terveiseni
kaikille, jotka eivät ole läsnä. Jääkää hyvästi. (Panee hatun päähänsä,
menee).
Äänettömyys, liikkumattomuus.
HUHTIALA: Meni se. Sinne meni. Ja kunniaportista.
Vaimojen kesken alkaa levoton supatus.
1:NEN VAIMO: Eikö miehistä kukaan mene saattamaan?
ÄÄNIÄ VAIMOJEN JOUKOSTA: "Pitäisi toki mennä".
HYVÄRINEN: Minä menen. (Menee kiiruusti).
VAIMOJEN KESKEN: Ehkä vielä leppyykin. — Ei lepy. — Meni se varmasti.
ALPERTI: Ja jollei olisi mennyt, olisi ajettu.
Äänettömyys.
1:NEN VAIMO: Sanasi olivat kovat.
JYRKI: Kovat, mutta oikeat. (Menee).
ALPERTI (reippaasti miehille, jotka seista jurottavat mietteissään):
Nyt poiat, huomenaamusta mettähän!
MIEHET elpyvät.
HUHTIALA: Kynnöt on kesken.
ALPERTI: Huomenaamuna neljältä keksit käteen, poiat. Tukinuittoon!
MIEHET: Hei, pojat, tukinuittoon! (Menevät riemuiten Alpertin ohitse,
joka menee viimeiseksi).
HUHTIALA: Varroppas, Alperti, varro! — Ei kuultelekkaan, perhana!
1:NEN VAIMO: Mikä nyt Huhtialalle neuvoksi, kun kynnöt ja sonnanvetokin
ovat kesken?
Muut vaimot huolissaan toistelevat kysymystä Huhtialalle.
HUHTIALA (pannen piippuunsa ja poistuessaan): Jos näin alkaa mennä,
ovat maat jaettavat, ei muuta.
VAIMOT ymmällä, katselevat äänettöminä toisiinsa, istuutuvat seuraavan
kuluessa mikä minnekin.
1:NEN VAIMO (selitykseksi): Kukin näät saa pitää omansa.
2:NEN VAIMO (hetken kuluttua): Niin, joka on talonsa myynyt ja tähän
rahansa pannut.
3:S VAIMO: Entäpä työnsä ja häviönsä. Kuka ne mittaa?
MUUT VAIMOT (alakuloisina): Kuka ne mittaa!
4:S VAIMO: Riita tästä syntyy.
HYVÄRINEN tulee, voi vaivoin peittää masennustansa, jota tahtoisi
salata, istuu muka lehteä lukemaan.
VAIMOT seuraavat äänettöminä Hyvärisen eleitä.
Kuuluu lehmänkellojen kilinää. Auringonlasku heittää punervan
hohteensa maisemaan, portaille ja osaksi tupaan.
6:S VAIMO (nousee huokaisten): Täytyy tästä joutua lypsylle. (Portailta
mennessään): Se Punikki, se Heluna, se lehmäin se-ee...
1:NEN VAIMO: Eipä leppynytkään.
HYVÄRINEN: Huomenna lähtee. Sulkeutui huoneeseensa.
VAIMOT huokaavat raskaasti.
HYVÄRINEN (koettaen kohottaa mielialaa): Mitäs te nyt noin? — Ja
minulle kun tuli postissa hyvä sanoma. Saan viho viimeinnii vaimoni ja
lapseni tänne. Talomme on myyty. Rahat tulossa.
VAIMOT antautuvat puoleksi leikillään Hyvärisen teennäiseen
hyvätuulisuuteen.
1:NEN VAIMO: No nyt vasta Hyvärinen iloon ehti.
HYVÄRINEN: Mutta näitä rahoja ei annetakkaan Alpertille. eheei!
2:NEN VAIMO Kukas tässä nyt johtajaksi tehdään?
HYVÄRINEN: Hoitakoon Alperti saha-asiat, Huhtiala viljelyksiä ja Jyrki
yli kaiken laskuja ja kauppojamme.
3:S VAIMO: Ja valitaanpa me tämä Hyvärinen erikseen akkaväen
johtajaksi.
HYVÄRINEN: Ka eikö siinä olekin johtamista? Aina kuivat puut, aina
sytykkeitä, entäpä kun laitetaan vielä kellarit kuntoon, ja kiulut ja
saavit ja lihatiinut...
VAIMOT vuoroin nauravat vuoroin huokaavat.
4:S VAIMO Onkin tässä saatu lihoja perunakuopissa säilyttää.
Sointulalaulu kuuluu kaukaa sekakuorossa laulettuna.
HYVÄRINEN: Kellarit, kellarit, kivikellarit oikein, ja kivinavetatkin
aikaa myöten. (Tulee totiseksi).
5:S VAIMO: On siinä Hyväriselle paraiksi puuhaa.
VÄINÖ ja EEVA juoksevat iloisina portaille.
Vaimojen iloisuus lakkaa äkkiä. He muistavat todellisuuden,
huokaavat.
VÄINÖ (ovella, ihmetellen vaimojen synkistymistä ja erehtyen sen
syystä): No mitäs te, — tulimme juuri sanomaan että sovinnossa me jo
ollaan. Ei meidän tähden...
2:NEN VAIMO: Sovinnossa, sovinnossa kyllä _te_, mutta...
HYVÄRINEN (kättänsä nostaen, matalalla äänellä): Hiljaa, hiljaa... Ei
lapsille.
EEVA (kallistaa päänsä Väinön olalle, hiljaa, hempeästi)' Sovinnossahan
me ollaan.
He kääntyvät ja menevät kaulatuksin, laulun tahdissa ja portailta
alas mennessä yhtyvät siihen duettona. Heidän laulunsa etenee.
1:NEN VAIMO: Mennyttä, mennyttä on Sointulamme, minä luulen. (Heltyy
hiljaa itkemään).
HYVÄRINEN: Älkää nyt rakkaat sisaret, kyllä tästä vielä... Kun lännessä
rusko sammuu, iässä jo nousu kumottaa. Se on vaan tuo laulu ... sitä
kun ei taho kestää ... itkeä minun täytyy. (Itkee).
VAIMOT nostavat kätensä silmilleen.