TYTÖT ja POJAT (tullen Hyvärisen jäljestä): Milloinkas lauletaan?
HUHTIALA pistää piipun taskuunsa ja kulkee rauhallisena ulos.
JYRKI yhtyy häneen ja menee.
MIEHET seuraavat heitä yksitellen.
HYVÄRINEN (vastaten kysymykseen): Ei nyt, ei nyt. Lauletaan illemmalla.
Tuntuukin se laulunne sietävän vielä silitystä. Harjoitelkaapa hiljaa
kisakentällä. (Kun tytöt nyrpistyvät): No entä karttusille? (On
lyövinään karttua): "Karttu on kotona, oma nimi kirjassa"?
TYTÖT ja POJAT (elpyvät): Ruvetaanpas karttusille! Ruvetaan! (Juoksevat
pois)
HYVÄRINEN: seisoo keskellä tupaa nolona vaikean tehtävänsä edessä.
JOHANNES (väsähtäneenä ja mietteissään istuen vasemmalla penkillä):
Muistatko sinä Hyvärinen, kun me riutuvina ja janoisina vaelsimme tänne
jylhän vuoriston poikki? — Ta miehet kantoivat paareilla Leenaa,
synnytyskuumeisena? — Ei ollut joukossamme lääkäriä, ei auttajaa. —
Silloin minä, viime hetkessä, kokosin kaikki voimani — ja puukolla
avasin hänen rintapaiseensa. — Muistatko? — Se oli elämäni raskain
tehtävä. Se onnistui. Hän elää. Mutta nyt on vielä paljoa vaikeampi
leikkaus tehtävä. — (Kun Hyvärinen vaikenee): Mikä sinun on?
HYVÄRINEN: Mooses vei Israelin lapset Ekyptin orjuutesta erämaan halki
luvattuun maahan. Se oli _hänen_ Sointulansa. Ja hän toi kansan
perille, niinkuin sinäkin toit meiät. Mutta Siinain vuorella hän antoi
lain heitän syämmiinsä: Ei sinun pitä himoitseman lähimmäises emäntää.
JOHANNES (värähtää satutettuna, nousee, itsekseen): Sinäkin, Brutus!
HYVÄRINEN: Mitä?
JOHANNES: Olipa vain muuan kuningas, jonka rintaan hänen lähin
ystävänsä — puoluesyistä — pisti tikarin. Kuoleva kuningas sanoi:
Sinäkin, ystäväni!
HYVÄRINEN: Pistipä se tai oli pistämättä. Mutta sinä et ole meille
tässä kohin lakia antanut. Sano mikä on Sointulan laki avioasioissa,
niin me seuraamme sitä kaikki. Sinä olet johtajamme, jonka on
täytettävä laki omasta kohastansa ja sanottava meille.
JOHANNES: Kun hetki on tullut, olen sen sanova.
HYVÄRINEN: Me odotamme, me olemme sitä lakia kipeästi kaivanneet, eikä
sen ilmaiseminen enää salli viivytystä.
JOHANNES (heltyen): Hyvärinen, oletko sinä koskaan rakastanut naista
syvästi, vastustamattomasti, taivaat ja maat unohtaen?
HYVÄRINEN: Sitä kysy minun lapsiltani.
JOHANNES: Hyvärinen, minä tiedän, että jos sen lain täytän ja teille
ilmaisen, mutta liian aikaiseen, voi kaikki täällä mennä nurin. Sillä
sen lain varassa Sointulamme on seisova tai kaatuva.
HYVÄRINEN: Jos kaatuu, niin kaatuu, mutta laki meillä olla pitää. Puhun
toverien puolesta.
JOHANNES (hetken kuluttua, päättävästi): Hyvä. Sanon sen teille, ehkä
jo ennen auringon laskua. Mutta sitä ennen pyydä Aili tulemaan tänne ja
antakaa meidän olla hetki kahden kesken.
HYVÄRINEN: Me olemme sinulle hyvin, hyvin kiitolliset, kutsun miehet
kokoon. (Menee)
JOHANNES on hyvin mietteissään, milloin synkistyen, milloin elpyen
hymyyn. Nostaa matkalaukkunsa pöydälle, aukaisee sen, katselee pienen
kotelon sisällystä, sulkee laukun, aukaisee jälleen, vetää puoleksi
esille jotakin punervaa vaatetta, ja jälleen sulkee, vie laukun
ovensuuhun ja asettaa päällystakkinsa ja hattunsa sen päälle. Menee
tukkaansa haraillen, ikäänkuin voimia kooten vasemmalle ja lysähtää
penkille.
AILI nousee kuulumuttomasti, mutta nopeasti portaille, katsahtaa arasti
taaksensa, tulee kynnykselle, kirkastuu, sitten vauhtiansa hiljentäen
lähestyy Johannesta, kädet sydämen kohdalle yhdistäen ja ikäänkuin
pelokkaasti kysyen.
JOHANNES (huomaa Ailin, kavahtaa pystyyn): Vihdoinkin, vihdoinkin,
Aili! (Ottaa molemmin käsin Ailin käsistä, jotka tämä on nostanut
sydämensä kohdalle).
AILI katsahtaa taaksensa.
JOHANNES: Sinä välttelet minua.
AILI: En ... en...
JOHANNES: Tämän kauniin kukan sain laivasillalla Aililta, mutta —
Helmin käden kautta. Ei Ailia missään. Ei täälläkään. Sinä minun
päivänpaisteeni! Kun sinut näen, kaikki jälleen on hyvin. Minä rakastan
sinua pelotta ja ehdoitta.
AILI: Jospa sinä tietäisit mitä täällä tapahtuu.
JOHANNES: Olen kauan sitten huomannut. Tänään näin itse.
AILI: Hän on tullut niin julmaksi minulle.
JOHANNES: Ja siksi sinä kartat minua, Aili rukka.
AILI: Menisin vaikka mereen, ennenkuin näkisin, että Sointula hajoo
minun tähteni.
JOHANNES: Nyt on täällä tehtävä viimeinen, ratkaiseva leikkaus. Aili,
anna minulle siihen voimat!
AILI: Mikä leikkaus? Aiotko jonkun erottaa?
JOHANNES: Ennen kaikkea aion erottaa _itsestäni_ viimeisetkin jätteet
vanhan maailman ennakkoluuloista, ja sitä odotan sinultakin.
AILI (ihmeissään): Odotat minulta? Mitä?
JOHANNES: Sinunkin on päästävä siitä taikauskosta, että mitkään
ihmisten määräämät siteet muka ovat rakkauttamme ylempänä.
AILI katselee pelokkaasti perälle, aikoo panna oven kiinni.
JOHANNES: Anna vaan oven olla auki. Se se juuri on pääasia tässä. —
Kuinka sinä sentään pelkäät häntä!
AILI: Olenhan hänen vihitty vaimonsa.
JOHANNES: "Vihitty vaimonsa", siinäpä se! "Vihitty"!
AILI: Hän, vaikka on karu pinnalta ja minulle julma, rakastaa minua. Et
voi aavistaa mitä seuraisi, jos...
JOHANNES: Jos sinä vapautuisit hänestä? Olisihan se onnettomuutta
hänelle. Mutta semmoinen on onnettoman rakkauden kohtalo kaikkialla, ei
vain Sointulassa. Sille ei voi mitään, Aili.
AILI: Sinä et tunne häntä, hän voi olla pelottava.
JOHANNES: Ja sinä — et rakasta minua.
AILI: Juho!
JOHANNES: Rakkaus on arvossa suurin, ainoa, mutta sinun pelkosi on
suurempi rakkauttasi. En usko toisarvoiseen rakkauteen.
AILI (ikäänkuin herättäen Johannesta): Mutta Sointula, Sointula hajoo!
JOHANNES: Jos Sointula pysyy koossa vain mikäli täällä noudatetaan
Mooseksen aviolakeja, niin — hajotkoon. Ei, Aili. Polvilleen Luonnon
Kaikkivallan eteen pitäisi rakastavaisten mennä, kiittäen suuresta
lahjasta, joka heille on armossa suotu, ja hurskaassa kiitollisuudessa,
pelottomasti, avoimesti, laajakantoisesti, ehdoitta tunnustaa
rakkautensa yksinmäärääväksi laiksi. Se laki on meidän nyt täytettävä
ja Sointulalle julistettava, seiskoon Sointula tai kaatukoon!
AILI: Minä olen vaan tämmöinen pieni ihmisraukka, joka ei mitään
ymmärrä.
JOHANNES (heltyneellä äänellä): Koeta siis olla tällä hetkellä
ajattelematta Sointulaa, äläkä ajattele pelkoasi tai mitä ihmiset
sanovat. Sano vain tässä minulle, tässä kahden kesken, rakastatko sinä
minua?
AILI: Sen sinä tiedät.
JOHANNES: Mutta mistä sinä itse sen tiedät?
AILI: Etten tietäisi!
JOHANNES: Mutta _mistä, mistä_ sen tiedät?
AILI: No, siitä — siitäkin että aina ajattelen sinua.
JOHANNES: Ja mistä vielä?
AILI: Siitä — siitä että tulen aina niin iloiseksi, kun ajattelen
sinua. Eilenkin, kun odotin sinua, syleilin — hullu — rannan
koivuja...
JOHANNES: Niin, niin!
AILI: Ja kukat, vaikka hyvin tiedän, että tuuli heitä huojuttaa,
minulle vain puhuvat: "Niin, niin!"
JOHANNES: Voi Pyhä Luonto!
AILI: Kuinka en minä sitä tietäisi. Kaikki puhuu sinusta, aallotkin, ja
maa ja taivas...
JOHANNES: Aili! (Syleilee ja suutelee häntä).
AILI: Juho! Juho! (Silmät ummessa unohtautuu hänen syliinsä).
MIEHET nousevat Hyvärisen johdolla portaille.
VAIMOJA lukuisasti miesten selkien takana, uteliaina.
Kaikki pysähtyvät.
JOHANNES: Meidän on Sointula!
AILI (kavahtaa unhotuksesta, kauhulla): Sointula! (Näkee Jyrkin,
kirkaisee).