Ensimmäisen näytöksen sali. Sisustus ja kalustus muuttunut köyhtymystä
todistavaksi: permantomattoja ei ole, ei gobelinejä eikä liioin
raskaita ikkunaverhoja, joiden tilalla on valkeat harsouutimet ja
siirrettävät puoliverhot. Entistä pehmeää kalustoa korvaa kiillotettu
koivu. Peilit poissa, paitsi oven ja ikkunan välissä oleva, vastapäätä
katsomoa. Valaistuslaitteet vaihtuneet koruttomaan sähköjohtoon.
Harvoja, entisyyttä muistuttavia huonekaluja, niiden joukossa
kellokaappi entisellä paikallaan ja flyygeli-piano, jonka edessä
tavallinen puutuoli. Asettelu todistaa makua.
NIINA (tummassa puvussa, valkea kannatinesiliina edessä, pieni valkea
huivi päässä, asettelee tuoleja vähän toiseen järjestykseen, katselee
pää kallellaan, etenee, taas muuttelee): Jenni! Tuleppas Jenni yhdessä
nostamaan tätä sohvaa. Jennii!
JENNI tulee eteisen vasemmasta ovesta ulkopuvussa, vähän epäonnistunut
hattu päässä, pysähtyy nolona.
NIINA (katsomatta tulijaan): Me nostamme sohvan ensin ihan syrjään.
(Katsahtaa Jenniin, kun tämä ei lähesty): Jaha, sinä olet ulos menossa.
Hyvä. Vie tämä paketti samalla Bulevardille 2, siinä on vähän hopeata,
he tietävät siellä, ja tämä lappu, ja ota vastaan 400. Bulevardille 2,
se sama rouva. — Mutta mikä sinua vaivaa?
JENNI: Ei rouvan pidä nyt vaan suuttua, kun olen vasta kuukauden ollut
ja tuli jo tämmöistä.
NIINA: Aiotko muuttaa?
JENNI: Missäs minun olisi parempi olla. Ei minun puolestani, mutta...
NIINA: Olen sinuun todellakin hyvin, hyvin tyytyväinen.
JENNI: Ja kun se lakko vaan loppuu...
NIINA: Mikä lakko?
JENNI: No palvelijain lakko. Mutta kyllä minä sohvan sentään siirrän.
NIINA: Odota. Ja ette saa mitään tehdä?
JENNI: Ei mitään, ei edes halkoja kyökkiin tuoda, ei mitään!
NIINA: No ei tälläkään paketilla ole mitään kiirettä.
JENNI: Joutuu lakonrikkuriksi, jos muut tytöt kantelevat, jaapas!
NIINA: Herranen aika, selvä valtiopetos. Ja minne nyt menet?
JENNI: Muuten vain kävelemään. Mutta iltapäivällä meillä on suuri,
suuri lakkokokous, tietääkö rouva: puisto ihan, ihan täynnä ihmisiä, ja
siellä puhuu hän itse, se, joka on Amerikasta tullut, kaunis-kaunis
mies.
NIINA: Todellakin.
JENNI: Viime kerralla, kun hän puhui Koitolla, ei mahtunut puoliakaan
saliin ja hän puhui ikkunasta kadulle, jossa oli mustanaan ihmisiä ja
raitiovaunujen oli seisahtuminen kadunkulmaan, jaapas.
NIINA: Kuuleppas, Jenni, ollaan nyt kerran niinkuin et sinä olisikaan
— niinkuin en minä olisikaan rouva. Tule tänne sohvalle istumaan.
JENNI: Mitä se rouva...
NIINA: Istu nyt vain tähän viereeni. Vaikka leikitään, jos ei muuta.
JENNI: No jos _leikillä_...
He istuutuvat sohvalle.
NIINA: Kuule — tuota — mitä hän oikein sanoi?
JENNI: Voi, voi, hän sanoi ... ja niin tulisesti hän puhui ... hän
sanoi... Mutta se on sitte kaunis mies! Ai, ai, silmät palavat ja
salamata iskevät ja tukka liehuu...
NIINA: Kuule, minä tiedän hyvin minkä näköinen hän on. Mutta kerroppas
mitä hän puhui?
JENNI: No kaikkea vaan... Semmoista noin... Mutta uskooko rouva että
maailma kohta muuttuu? että ei mitään palvelijoitakaan enää, kaikilla
hatut, ja vaikka paronitar tulisi vastaan, ei muuta kuin — päivää!
Kyllä se on vaan _niin_ merkillinen mies, kaikki, kaikki muuttuu.
Puistossakin viime pyhänä sanovat olleen ainakin satatuhatta ihmistä
kuulemassa, mutta me päästiin sentään ihan eteen. Onko rouva nähnyt
sitä miestä ihan, ihan likeltä?
NIINA: Hyvin likeltä. Eikö Jenni tiedäkään, että minä olen hänen
entinen rouvansa?
JENNI: Hänen rouvansa! (Loistavana ihastuksesta, lyö kätensä yhteen):
_Hänen_ rouvansa! (Nousee seisaalleen, täynnä kunnioitusta): Ja minä
kehtaankin vielä samassa sohvassa... Ei mutta, ei mutta, _hänen_
rouvansa!
NIINA (päännyökkäyksellä, huulet ummessa): Yhym, yhym.
JENNI (äkkiä totisena): Mutta miksi...
NIINA: Niin miksi _entinen_ rouva? Sitä et sinä voi ymmärtää.
JENNI: _Niin_ kaunis _mies_?!
NIINA: Kuuleppa, otappas tuo hattu päästäsi. (Nousee): Koetellaan
toista. (Menee peilin luo).
JENNI: Mitä se rouva taas ... kyllä tämä kelpaa. (Seuraa Niinaa).
NIINA: Tule, tule. (Muuttaa hattua Jennin päähän). Kas nyt sinä olet
oikein sievä. Katso itse.
JENNI (ihastuneena peilin edessä): Mutta vaihdetaanko todellakin?
NIINA: Mitä vielä, tuota pidät sateella, tätä poudalla.
JENNI (haltioissaan): Kaksi hattua! Päivää!
NIINA: Tai odota vielä. Koetellaan tätä. (Ottaa toisen hatun
hattukotelosta, joka on peililaudalla).
JENNI: Herranen aika, tuohan on melkein käyttämätön!
NIINA: No, no, odota. (Sovittaa hatun hänen päähänsä): Katsoppas nyt!
JENNI (loistavana, peilin edessä käännellen): Jaapas! Jaapas!
NIINA: Olet todellakin sievä siinä. Saat sen omaksesi.
JENNI: Omakseni! (Itkee ilosta, kädet silmillä).
NIINA: Kun eivät olisi nuo kätesi noin punaiset. Vedäppäs käsiisi nämä
hansikkaat.
JENNI (koettaa turhaan): Tietääkös rouva, nämä eivät mene, eivät vaikka
— kuinka — vetäisin —
NIINA: Älä, älä... Pidä sitten käsiäsi tässä muhvissa. (Pujottaa
käsipuuhkan nauhan Jennin kaulan ympäri).
JENNI: Ei mutta — jos minä kehtaankaan.
NIINA: Mainiota! Et uskokaan! (Yhä Jennin pukua laitellen ja nykien):
Oikeastaan en tätä tämmöistä koreutta hyväksy, mutta en voi pidättää,
olet tuossa hatussa niin armottoman nätti!
JENNI (hyppii ilosta): Kyllä minä vaan hyväksyn.
NIINA: Ja nyt, kun hän illalla puhuu, kuuntele tarkemmin, oikein,
oikein tarkkaan, ja tule sitten minulle kertomaan.
JENNI (ei voi irtautua peilistä): Panen muistiin joka ikisen sanan! Ja
nyt sitä mentiin... Ei mutta, jos täällä on kylmä, minunpa pitää juosta
alas kellariin puita tuomaan.
NIINA: Seis, seis, tuossako puvussa kellariin! (Sormeansa heristäen):
Lakonrikkuri! — Menen itse. (Alkaa mennä)
JENNI (jäljessä pidättäen): Ei, ei, rouva ottaisi edes lyhdyn, siellä
on hirmu pimeä, rouva kompastuu...
NIINA (heidän mennessään ovesta): Sano vain kuinka.
JENNI: Ensin vasemmalle, sitten taas vasemmalle, sitten oikealle kolmas
ovi, avain kynnyksen alla ... kynnyksen alla...
(Heidän askeleensa ja viimeiset sanansa kajahtelevat rappusilta).
JEAN BORGSTRÖM (tulee jonkun ajan kuluttua ulkoa, ihmetellen että ovi
on raollaan, huomaa Niinan päällysvaatteet riippuviksi paikoillaan,
ottaa päällystakin yltään, tulee hattu kädessä sisäovesta, katselee
ympärilleen, näkee Jennin hatun peililaudalla, katsahtaa tyhjään
hattukoteloon, ihmettelee, asettaa oman hattunsa peililaudalle ja vie
Jennin hatun eteisen vasemmalle ovelle, jonka raottaa): Jenni, hattusi.
Ilmoitappas tuloni rouvalle. (Aukaisee oven, kurkistaa sisälle, jättää
sinne hatun, sulkee oven, menee oikealle ovelle, koputtaa varovasti,
aukaisee kun ei kuule vastausta, kurkistaa, sulkee jälleen, menee
ihmeissään nopeasti eteiseen, jossa kääntelee Niinan päällysvaatteita).
KAUPUNGINLÄHETTI (tulee ulko-ovelle, ojentaa kirjeen Borgströmille):
Täälläkö?
BORGSTRÖM (katsoo kirjettä): Täällä. Annan kyllä rouvalle.
KAUPUNGINLÄHETTI: Käskettiin tuoda vastaus, onko kotona.
BORGSTRÖM: Joku tulija. Sanokaa "oli". Rouva tulee kotiin tuossa
tuokiossa, koska näkyy menneen ulos vain hattu päässä.
KAUPUNGINLÄHETTI menee.
BORGSTRÖM tulee eteisestä etualalle, heittää kirjeen ohimennessään
flyygelin kannelle, avaa pöytäalpumin, katselee ihastellen valokuvaa,
painaa totisena, silmät ummessa kuvaa rintaansa vasten. Kuulee
rappusilla nousevia askeleita, panee alpumin pian pois, katsoo
uteliaana eteiseen päin.
NIINA paiskaa jalanterällä oven auki, tulee halkokantamus sylissä.
BORGSTRÖM: Mitä _tämä_ on?
NIINA alkaa valtoinaan nauraa.
BORGSTRÖM: Mitä sinä naurat?