Pohjolan kesä on lyhyt.
Valo muuttuu vaaleaksi hämyksi elokuun alussa, ja öinen verho kattaa
taivaan. Yhtäkkiä Kaarlo huomasi, että syksy henki jo ilmassa, ja
luonnossa alkoi lakastua kesän voimakas vihreys.
Oli ollut niin kummallista hänen elämänsä täällä erämaassa, täällä
valon ja hiljaisen rauhan ympäröimänä, ettei hän itsekään oikein
käsittänyt. Mutta hän tunsi astuvansa maailmaan uutena miehenä, joka
tietää sen mutkikkaat polut.
Mutta kun hän ajatteli eroaan ja lähtöään, valtasi hänet kumma kaiho ja
ikävä. Tämä kesä oli ollut hauskin hänen koko elämässään. Niin tervettä
ja puhdasta, virkistävää ja opettavaa. Mikään ei tuntunut hänestä niin
hyvältä kuin se, että hänen suhteensa Eevaan oli säilynyt niin
puhtaana. Nyt hän sen tunsi.
Mitä olisi hänen ilonsa ollut, jos olisi antanut himojensa mellastaa
herrana? Kurjana ja häpeässä saisi hän nyt hyvästi jättää... eikä
koskaan voisi tulla takaisin...
Mutta nyt voipi.
Hän käveli pellolle, jossa koko talon väki oli leikkuulla. Enin osa
peltoja oli jo haasioissa ja kuhilaalla, eikä leikkaamatta ollut enää
kuin navetan takainen pelto.
Kaarlon tullessa nousi Eeva leikkaamasta ja alkoi teroittaa sirppiään.
"Viikon päästä siis lähdette", sanoi tyttö hiljaisella äänellä.
Kaarlo istui pientareelle vastapäätä Eevaa.
"Kun minä pääsisin kirkonkylään asti saattamaan... Mutta äiti ei saata
lypsää..."
"Minä lähetän sinulle hyviä tuliaisia isän matkassa, ja talvella
kirjoitan..."
"Ja sitten ensi kesäksi tulette taas tänne meille!..."
"Jos elän, niin varmaan tulen, ja silloin tulet matkaani..."
Eevan silmissä ilo aivan salamoi.
"Kun olisi talvi oikein lyhyt..."
"Sinä kirjoitat minulle... Kerrot, kuinka täällä metsänriistaa
saatte..."
"Niin, niin..."
Heikkikin tuli siihen.
"Onnen te toitte tänne matkassanne", sanoi hän. "Hyvä on kesä ollut, ja
vuosi tulee runsas ja raskas... Näin runsasta vuotta en ole koskaan
ennen saanut..."
"Saatte leipää koko talveksi?"
"Hyvinkin. Liikenee ruunallekin appeeseen komahuttaa. Tässä on nyt...
kun tämän vielä leikkaamme, niin kaikki on kuhilaalla."
"Eipä ole hallaa näkynyt..."
"Ei ole tämän järven rannalla, mutta kuuluu kirkonkylässä ja muuallakin
jokivarrella arimmilla paikoin hätyytelleen."
"Niinkö? Kuka sieltä on sanomia tuonut? Onko sieltä ollut kulkijoita?"
"Tuolta Auttojyppyrästä, johon meiltä on penikulma, on ruotilainen
kuollut, ja sitä on käyty hautaan saattamassa. Saattomiehet olivat
kertoneet Aapolle..."
"Missä Aapo ne kohtasi?"
"Aapo on käynyt linnustamassa..."
Kaarlo jutteli siinä Heikin kanssa minkä mitäkin, mutta parhaasta
päästä hän katseli Eevaa, joka reimasti leikkasi ohran kellertäviä
olkia. Ja kun vähänkin oli väliä, kuiskasivat he toisilleen lämpimän
sanan.
"Huomenna ollaan jo riihellä, ja kun heti myllyyn toimitan, niin saatte
tekin maistaa uutisleipää", tuumaili Heikki. "Käyppä, Akseli,
lisäämässä koivuja riihen pesään."
Rannempana kuin navetta, metsän laidassa, kivisen rovan päällä oli
riihi latoineen ja ruumenhuoneineen. Räystään alta, seinänraoista ja
ikkunoista tuprusi vaaleaa koivuhalkojen savua kirkkaaseen ilmaan.
"Paistamme pottuja tänä iltana riihen pesässä", esitteli Akseli.
Paistetut perunat olivat herkkua vastakirnutun voin kanssa. Kerran
saaristossa ollessaan oli Kaarlokin syönyt paistinperunoita.
"Niin me teemme, Akseli", sanoi hän. "Pidämme oikein hauskaa tänä
iltana."
"Jotta senkin hauskan vielä näkee", sanoi Heikkikin ja painautui
leikkaamaan.
Hämyn tullessa saatiin kaikki leikkuu loppumaan. Enin osa lyhteitä oli
jo haasioituna, kuhilailla oli vain navetan takainen pelto.
Istuivat kaikin suuren kirkkaan takkavalkean ääressä pirtissä, ja
Kaarlo kertoi olostaan ulkomailla. Kahvit juotua päättivät nuoret
lähteä riihelle perunoita paistamaan. Mutta hämyn enetessä kirkastui
taivas, ja tähtiä alkoi vilkkua siellä täällä. Järven päälle laskeusi
sakea usva, joka siihen kokoontui suomailta, vuorten kallioisista
rotkoista ja pohjattomilta leviltä.
Kun Heikki tuli sisälle, arveli hän:
"Jopahan taitaa halla tänä yönä olla liikkeellä... Seestyy taivas, eikä
tuulen henkeä käy... Parahiksi taisimme ehtiä lopettaa leikkuun..."
Äskeinen iloisuus katosi, ja Kaarlo huomasi kaikkien kasvoilla
pelästyneen ilmeen. Halla on niin kova vieras, että sen paljas nimi jo
vapisutti, vaikkei enää ollutkaan pelkoa, että se leivän ryöstäisi.
"Kyllä minä sitä vähin olen aavistellut, kun tuuli on monta päivää
ollut pohjoisessa, ja siksi olen kiirettä pitänytkin leikkuussa. Olisin
vielä tuon navettapellon antanut olla... antanut tuleentua pari päivää,
mutta epäilin, että kyllä se... ja aamulla on kyllä kuura maassa, se
nähdään."
He lähtivät kaikin ulos. Kaarlo tunsi jo portailla, että ilma oli
kylmennyt, ja taivaalta välkkyivät tähdet kirkkaina. Hän ei ollut
koskaan tiennyt hallaöistä mitään. Tuskin oli koskaan ajatellut niin
pitkältä, että olisi tiennyt hallan yhtenä ainoana aamuhetkenä vievän
kaiken toivon ja kesänvaivat. Mutta kun hän nyt näki Heikin vakavat
kasvot ja hänen silmissään riemun siitä, että vilja oli ehtinyt kypsyä
ja se saatu leikatuksi, ymmärsi hän taas paremmin erämaan elämää. Yksi
solmu oli taas auennut, ja taas hän tunsi siirtyvänsä lähemmäksi näitä
ihmisiä.
Pihalla seisoessaan puheli Heikki Kaarlolle:
"Tämmöinen se on... Vaikka on lämmin päivä olevinaan, voipi silti tulla
hallayö. Jos tämmöisenäkin yönä vilja vielä on keskissä, niin kaikki
viepi... ei muuta jää kuin lentäviä kaunoja... Voipi välisti tulla
kylmä keskellä kesääkin..."
"Mutta tämähän ei ole hallanarka?" muisteli Kaarlo.
"Ei olekaan, ja minä kun tavallisesti teen kevätkylvöni hyvin aikaiseen
heti lumen lähdettyä, niin joutuu pian leikattavaksi. Mutta kyllä
tämmöisenä yönä vie kaikki, ken vain ei ole ehtinyt leikata ja kenen
pellot eivät ole joutuneet kypsiksi..."
He seisoivat kauan äänettöminä, taivaalle katsellen.
Silloin Akseli juoksi riiheltä ja huusi, että perunat olivat jo
kypsyneet.
Heikkikin seurasi riihelle paistinperunoita maistelemaan.
Ja varhain seuraavana aamuna noustiin ensimmäistä riihtä puimaan.