Kuverojalla oli heinä saatu tehdyksi, ja nyt oltiin jo Hanhisaajossa,
josta kuljettiin yöksi kotia.
Lehmät aamuisin lypsettyään läksi Eevakin luo'olle. Kaarlo seurasi
mukana.
Heillä oli nyt niin paljon puhelemista, että melkein unohtivat kaiken
muun. Kaarlo ei voinut kyllin ihmetellä Eevaa. Hän osasi ulkoa melkein
joka runon "Kalevalasta" ja kyseli aina uutta ja uutta Kaarlolta.
Maailman alusta piti Kaarlon selittää. Ja Eeva muisti kaikki, mitä
kuuli Kaarlon puhuvan maailmasta ja sen historiasta. Ja yhä lisää
tietoja tahtoi.
Kaarlo jätti sikseen kirjallisen työnsäkin ja oleskeli aina Eevan
seurassa. He olivat kerran käyneet Kuverojallakin, vaikka sinne oli
niin pitkä matka.
Nyt olivat menossa Hanhisaajoon.
Sinne lähti polku saunan luota rannasta ja vei ensin hiekkaista
järvenrantaa pitkin ensimmäisen rantakallion luo. Se oli kivinen,
louhikkoinen niemi, joka näytti juoksevan suoraan suuresta ja
laajalakisesta Susijupukasta edempää erämaasta. Se ei pysähtynyt vielä
järvenrantaankaan, vaan sukelsi rantahiekkaan päästyään veden alle ja
kiilteli sieltä sylien syvyydestä.
He astelivat peräkkäin, Eeva edellä, Kaarlo perässä, kummallakin
haravat olalla. Kun ehtivät kivisen niemen luo, niin lähtivät sen
kuvetta noudattaen kiveliöön päin.
"Tässä isä toissa syksynä sai ahman... tuosta juuri... noiden kahden
kallion lomasta oli kurkistellut", näytti Eeva.
Mutta Kaarlo tuntui olevan muissa mietteissä. Eeva oli iltaisin
opetellut kirjoittamaan Kaarlon kynällä. Nyt jo kirjoitteli kokonaisia
lauseita, vaikka kirjaimet vielä näyttivätkin kömpelöiltä. Kuinka
lahjakas Eeva varmaan olikaan, kuinka terävä hänen älynsä ja
muistinsa!... Ollapa, että Eeva olisi istunut koulunpenkillä!
Kaarlo näki Eevan sorean varren takaapäin, näki pitkän vaalean palmikon
riippuvan huivin alta ja nautti tytön joustavista liikkeistä. Kun polku
väliin oli kivinen, väliin porrastettu ja paikoitellen koukersi suurten
kuusten oksain alitse, notkui Eevan varsi aina sen mukaan kuin polku
vaati.
Nämä viimeiset päivät olivat Kaarlosta kuluneet tavattoman nopeaan. Oli
ollut hetkiä, kun hän ja Eeva istuivat kahden ja hän opasteli tyttöä
kirjoittamaan, että hän unohti koko muun maailman. Kun hän tutki
itseään ja kysyi sydämeltään, täytyi hänen myöntää, että Eeva oli hänet
kokonaan vallannut. Ja kuitenkaan ei tyttö näyttänyt hänestä itsestään
paljon välittävän. Hänen puheitaan ja opetuksiaan vain kuunteli, mutta
väliin katsoi suoraan silmiin niinkuin sydämeen olisi tahtonut nähdä.
Mitä lienee mietiskellyt? Mutta sen Kaarlo tunsi selvemmin ja selvemmin
joka päivä, että aivan outo voima veti häntä Eevan lähelle. Se ei enää
ollut paljaiden polvien ja pyöreän poven ihailemista, se oli jotakin
muuta kummallista tunnetta, jossa tuntui sääliäkin tyttö-parkaa
kohtaan, tämä kun oli niin tiedonhaluinen ja opiskeluun luontuva...
"Osaisin minäkin tehdä lauluja", sanoi Eeva, kun jo olivat lähempänä
Hanhisaajoa.
"Oletko koettanut?"
"Olen. Mutta se taitaa olla niin ruma."
Eeva kääntyi takaperin nähdäkseen Kaarlon kasvot.
"Koetahan sanoa!"
"En minä nyt. Illalla sitten... Mutta kyllä se Lemminkäinen kuitenkin
oli aika hulivili... Mutta teiltä jäi kesken se Kaarina Maununtyttären
tarina..."
"Ei se ole tarina. Se on historiallinen totuus. Kaarina joutui
naimisiin kuninkaanpojan kanssa ja sai paljon kärsiä."
Ja Kaarlo kertoi pitkälti Kaarina Maununtyttärestä.
Hetken kuluttua arvosteli Eeva:
"Mutta he rakastivat kuitenkin toisiaan! Kuinka ihmeen kaunis onkaan se
Kaarina ollut!"
Ja taas hetken perästä:
"Mahtaa olla kaunista sentään tämä Jumalan luoma maailma... Joka
kerrankin sen näkisi!..."
"Siellä maailmassa on niin paljon pahaa... syntiä, tuskaa ja suruja,
verta, vainoa ja sotia... Ei sinne kannata haluta..."
"Sinne minä nyt tahtoisin!"
Eeva käännähti taas katsomaan Kaarloon. Hänen silmissään välähti kuin
salama, ja Kaarlo huomasi niissä saman ilmeen kuin silloinkin, kun Eeva
kuuli jotakin merkillistä maailmassa tapahtuneen.
"Joko te pian lähdette?" kysäisi hän sitten melkein väräjävällä
äänellä.
"En minä vielä. Minun on niin hyvä ja hauska täällä olla..."
"Eikö teidän ole ikävä? Kyllä minunkin on joskus ollut ikävä, mutta ei
nyt tänä kesänä..."
"Mihinkä Eeva ikävöitsi?"
"En tiennyt... Oli vain ikävä... välistä kirkonkylään..."
He saapuivat jo niin lähelle niittyä, että kuulivat viikatteen hiontaa
ja näkivät niittomiehet.
Akseli huomasi heidät ensiksi.
"Maisteri ja Eeva tulevat luo'olle", hän huusi.
Niittäjät seisahtuivat katsomaan.
"Jo on maisterillakin harava!" iloitsi Akseli.
Eeva ja Kaarlo alkoivat luokoilla, kooten siipikarhet sieviin
kokkosiin. Kaarloa työ oudosti, eikä hän ehtinyt neljättä osaa nakata
miten Eeva. Välistä Eeva purskahti nauramaan, kun Kaarlo pyrki tulemaan
samalle karhelle kuin Eevakin. Mutta Eeva auttoi aina Kaarloa, niin
että he koko ajan olivat lähekkäin ja voivat keskenään puhella. He
viipyivät koko päivän, ja hauskaa oli heillä kaikilla. Illalla ennen
auringon laskua kannettiin kuivat heinät latojen luo. Eeva ja Kaarlo
kantoivat samalla sapilasparilla, mutta Kaarlolta kävi työ kömpelösti,
sillä niitty oli pehmeää jänkkää, vaikkei jalkaa syvempään uponnutkaan.
Mutta hikipäässä hän peuhasi, ja nähtyään, että pojat ja Heikki olivat
avopäin, heitti hänkin lakkinsa ladon nurkkaan.
"Maamies teistä tuleekin", kiitteli häntä Heikki, kun Kaarlo hankosi
heiniä latoon ja Eeva oli ladossa niitä vastaanottamassa.
"Jahka minä tässä vähän opettelen, kyllä minä vielä tartun
viikatteeseenkin."
"Onkin jo jalan käynti tullut taatummaksi kuin ensin oli", arveli
Heikki.
"Niin... kun en hankkinut osata polkua pitkin kulkea, vaan aina kiviin
ja risuihin kompastuin..."
"Niin oli, niin oli", naurahti Heikki. "Mutta kyllä kiveliö poikansa
opettaa."
He palasivat kaikki yhdessä joukossa kotia yöksi. Akseli käveli
eellimmäisenä ja lasketteli "Kalevalasta" säkeitä, jotta korpi kaikui.
"Näin maailma luotiin", hän huusi edellä kävellessään ja luki pitkän
luvun "Kalevalasta".
"Itsekö se on lukenut?" kysyi Kaarlo.
"Ei ole itse. Minun on kuullut lukevan, niin muistaa kaikki", vastasi
Eeva.
"Kussa pohjasi jalalla,
kalahauat kaivaeli;
kussa ilmaan..."
kuului Akselin ääni edeltä.
Saapuessaan rantapolulle, joka johti saunalle, he näkivät emännän ja
pikkutyttöjen puuhailevan rakennuksen edustalla.
"Parhaiksi tulitte. Kylpy on valmis", huusi heille Laila, joka äidin ja
Marin kanssa oli valmistanut kylvyn niittymiehille.
Kylvyn ja aterian jälkeen tuli Eeva, iltatyöt tehtyään, Kaarlon luo.
Kaarlo oli luvannut opastaa kirjoituksessa. Eevan posket punoittivat
saunoituksen jälkeen kuin mansikat, ja muutenkin hän näytti niin ihmeen
somalta. Mutta Kaarlo oli huomaavinaan, että hänen silmissään oli jokin
alakuloinen ilme, ja että ääni ei soinut niin kirkkaalta kuin päivällä.
"Mutta se sinun runosi, Eeva? Nyt sinun pitää se minulle lukea!"
Hän seisoi aivan Eevan edessä ja silitteli hänen hiuksiaan
kämmenellään.
"Se on niin ruma", sanoi Eeva, mutta ajatuksissaan hän pisti kätensä
Kaarlon takinnappiin ja pyöritteli sitä sormillaan.
"Sano vain! Olkoon kuinka ruma hyvänsä!"
"Oikein omaksiko minä saan 'Kalevalan?'"
"Saatpa tietysti, ja saat nämä kaikki muutkin suomenkieliset kirjat.
Saat ottaa jo nämä omaan haltuusi."
Ja Kaarlo latoi kapsäkistään kirjoja suuren pinon pöydälle.
"Tässä on uusinta suomalaista kaunokirjallisuutta."
Eeva katseli hämmästyksissään.
"Mutta mistä te sitten itse saatte, kun annatte kaikki minulle!"
"Kyllä minä saan! En viitsi niitä takaisin kuljettaa. Sinulle olen ne
ajatellutkin antaa..."
"Mitä minä sitten teille annan!"
Eeva näytti kovin onnettomalta.
"Olethan koko kesän ollut hyvä minulle, siinä on kyllä."
Kaarlon ääni oli pehmeä, ja hän katsoi Eevaa silmiin niin, että Eeva
laski katseensa alaspäin.
"No, nyt se runosi!"
"Mutta se on teistä."
"Minusta? No sitä hauskempi. Istu nyt tähän tuolille... minä istun
tänne ikkunan luo..."
Oli jo vähän hämärä huoneessa, niin ettei Kaarlo huomannut, kuinka
Eevan veret muuttuivat.
Eeva alkoi:
"Kerran kesän alussa,
juhannuksen jälkeisenä,
kulki kauas Kaiholaamme,
kiveliön kuuluville,
mies meren takainen:
saapui valon vallitessa,
päivän öitä valaistessa,
taivon tähtein piilotessa
alla siintävän sinisen.
Silloin saapui siro, sievä,
kävi kaunis Kaiholahan.
Siellä tyttö, tyhmänlainen,
mietti mit' on miehiänsä,
kun on kirjoja kosolta,
pitkä pino painettua.
Mietti maata mennessänsä,
aamuin aina aprikoien:
saisko sairas parannusta,
jos sais kirjaan kurkistella,
käsin käyä 'Kalevalaan'..."
"Semmoinen se on alku... Mutta en minä enää..."
Kaarlo oli kuunnellut Eevan runoa ja tunsi ja ehti ajatella siinä
monenlaista.
"Sekö tyttöä enimmin miellytti... ne merentakaisen miehen kirjat?"
"Ne ensin..."
"Ei mies itse vähääkään?"
"On se lopussa sekin..."
"Anna minulle se runo!" pyysi Kaarlo, ja hänen äänessään helähti
semmoista hellyyttä, jota ei Eeva koskaan ennen ollut kuullut.
"En minä sitä ole kirjoittanut..."
"Milloin sinä olet sen sepittänyt?"
"Kerran illalla... kun jo olin maata pannut."
He olivat pitkän aikaa ääneti.
"Tiedätkö, Eeva, että sinulla on verraton muisti ja paljon muutakin..."
"Minulla olisi niin kauhea halu lukea... Kun oppisi oikein paljon.
Siellä suuressa maailmassa taitaa saada lukea niin paljon kuin
tahtoo..."
"Älä sinne kaipaa. Sinä et tiedä, kuinka suuria syntejä siellä
tehdään..."
"Mutta sinnepä tekin taas lähdette!"
"Niin, mutta sinun on parempi täällä, sinä et tunne elämää... et tiedä,
kuinka pahoja ihmiset maailmassa ovat..."
"Ettepähän tekään ole paha..."
"Minä juuri olenkin paha... Jos sinä tietäisit, kuinka paha minä
olen... olisin voinut sinutkin pettää, jos sinä olisit ollut semmoinen
kuin muut tytöt..."
"Enkö sitten ole semmoinen?"
"Et, sillä sinä olet hyvä. Sano minulle, eikö sinua kukaan poika ole
suudellut tai muuten..."
"Ei ole koskaan. Minkätähden te sitä kysytte?"
"Ilman vain."
Kaarlo siirsi tuoliaan vähä lähemmäs Eevaa.
"Miten oli sitten se runon loppu? Sano nyt!"
Eeva luki lopunkin. Siinä hän kuvasi rakastavansa sitä kaunista miestä.
Kaarlo kuunteli henkeään pidättäen, ja kun Eeva lopetti, otti hän
varovasti Eevan kädestä kiinni ja kysyi:
"Tosiko se on tuo sinun runosi?"
"Tosi se on."
"Eeva, Eeva... sinä olet kaikkein paras tyttö koko maailmassa..."
Hän tunsi ääretöntä onnea, suloa ja kaipuuta samalla kertaa. Hän yritti
painaa Eevan rinnalleen, suudella noita viehkeitä, punertavia huulia ja
vakuuttaa... Mutta oli jotakin, mikä esti... Hänestä tuntui, että Eeva
oli liian hyvä hänen hyväiltäväkseen... niin lapsellinen, vilpitön ja
suora. Mutta hän tunsi, että Eevan käsi vapisi hänen omassaan...
"Erämaan kukka... kovan kiveliön kävijä... Tiedätkö, että olet minulle
niin rakas... niin rakas, etten minä sitä osaa sanoa... Te olette
minulle rakkaita kaikki... isä, äiti ja pojat ja pikkutytöt..."
Hän heltyi niin, että pillahti itkuun.
"Minun tulee niin äärettömän ikävä, kun te lähdette..."
"Lähtisitkö sinä minun kanssani?"
"Lähtisin minä..."
"Mutta jos minä sinut pettäisin ja jättäisin sitten..."
"Ette te voi minua pettää..."
"Mistä sen niin varmaan tiedät?"
"Minä näen sen teidän silmistänne, ja muutenkin... te olette hyvä."
"Lapsi-raukka! Rakastatko minua?"
"Rakastan minä... nyt minä oikein rakastankin..."
"Mutta isä ja äiti ja pojat ja pikkutytöt?"
Eeva jäi sanattomaksi. Kaarlo läheni häntä ja painoi kuuman suudelman
hänen otsalleen.
Eevan poistuttua Kaarlo tunsi elävänsä jaloa, puhdasta, ihanaa elämää.
Kaikki saasta ja lika tuntui lähteneen hänestä...
Rakastiko hän Eevaa?
Rakasti nyt, rakasti puhtaammin kuin ennen nuorena, josta jo oli pitkä
aika. Hänestä tuntui niinkuin hän nyt vasta alkaisikin elää, ja että
entinen elämä oli vain pahaa unennäköä...
Ja kun elokuun pehmeä hämy hiipi huoneeseen, loi hänen
mielikuvituksensa suloisia haaveita sydämeen...
Se entinen katala ja köyhä elämä kangasti vielä, ja tunto soimaili
hukkaan menneistä vuosista...
Jo oli hän nähnyt ja kokenut maailman elämää! Miksi enää pyrkiä sinne
takaisin, josta onnellinen sallimus johdatti pois? Miksi palata
takaisin viekoitusten ja viettelysten teille...
Täällä hän oli löytänyt sen uuden elämän, jota oli hakenut ja
ikävöinyt... löysi vielä paljon muutakin... tapasi suuren, puhtaan ja
kalliin aarteen, joka oli parempi kuin kaiken maailman kunnia ja
rikkaus...
Miksei hän voisi jäädä tänne koko elinajakseen? Eläisi täällä... Eeva
rupeaisi hänen vaimokseen... He tekisivät uuden talon tuonne
Raakonrannalle... Siellä olisi maita ja metsiä... Hän katoaisi pois
maailmasta... ei kukaan häntä kaipaisi, ja toveritkin unohtaisivat.
Mutta sitten syntyi toinen kuva... Jos veisi Eevan täältä matkassaan...
näyttäisi siellä niille Helsingin mamselleille erämaan kukan... Mitä ne
olivat kaikkine sivistyksineen? Hampaat mustia, madonsyömiä tynkiä,
huulet vaaleat ja kuin nuollut, poskien puna lievää ja sairasta... Hyi!
Eeva oppisi pian suuren maailman tapoja. Hänen erinomainen muistinsa
ihmetyttäisi kaikkia...
Ja kaikki häntä ihailisivat...
Niin, kaikki! Mutta jos sieltä joukosta ilmaantuisi semmoinen, joka
olisi uljaampi kuin hän ja viekottelisi Eevan hänen viereltään...
Sitä ei tiennyt. Maailma oli niin paha, ja niin kaunista ja lahjakasta
tyttöä ei ollut olemassakaan kuin Eeva...
Ei, ei. Parempi oli sittenkin Eevan saada olla täällä vankkojen
vaarojensa ja suurien salojensa takana. Yksinäistä oli tämä elämä,
mutta se oli tervettä ja rauhallista...
Mutta voisiko hän nyt erota Eevasta, kun he kumpikin rakastivat?
Tyttö-parka! Kovaa koulua kävi täällä työtä tehden ja karjaansa
hoidellen, mutta hänen elämänsä oli kuitenkin onnea, rauhaa ja suloista
sopusointua... Mistä oli hän saanut kaipuun maailmalle, kun sinne mieli
teki? Oliko hän liian paljon kertonut tytölle ja herättänyt nukkuvia
haluja? Oliko tullut sanotuksi maailmaa paremmaksi ja kauniimmaksi kuin
se oli?
Eeva oli niin herkkä ja hellä, ja hänen mielikuvituksensa nopea kuin
salama. Jos hän joutuisi ihmisjoukkoon ja näkisi kirjavaa
ihmiselämää... näin yhtäkkiä erämaan rauhasta vilisevään
ihmisvirtaan... Ja taas hän mietti:
-- Tänne tulen takaisin... täällä elän... tänne kuolen. En missään
olisi minä parantunut näin terveeksi... En missään muualla olisi saanut
takaisin kuihtuvia voimiani, en karaistua siveellistä tarmoani... Tämä
on onnelani, ja elämäni paratiisi...
Tämmöistä oli kai ollut ennen Suomen kansan elämä, silloin kun se tämän
karun, mutta ihanan maan valitsi isänmaakseen. Laulun ja soiton
ihmemaa!
Kärsivällisyyttä, siveellistä tarmoa ja sitkeää työtä! Siinä se oli
heidän voittonsa ollut...
Täällä oli jälellä vielä sitä voimaa, jolla Suomen korvet oli
viljaviksi vainioiksi viljelty! Heikki oli sitkeän suomalaisen perikuva
ja Eeva laulun ja soiton hengetär, jonka suonissa varmaan vielä
virtaili vanhan Väinämöisen viisasta verta.
-- Ihme tyttö! Ihana tyttö! Sinun kirkkaan silmäsi himoton ilme on
nostanut minut elämän, oikean, terveen elämän kukkulalle...
-- Sinun siveellinen voimasi minut on parantanut! Omat voimani olivat
jo lopussa! Kuinka minä sinua nyt rakastan, puhdas, kaunis pulmuni!
Vedän sinut povelleni ilman kiihkoa ja rakastan sinua niin, että...
-- En tahdo sinua täältä siirtää pois pahan maailman markkinoille... Ei
kukaan saa sinun taivaanihaniin silmiisi kurkistella, eikä kukaan
huultesi punaa vaalentaa. Elät täällä semmoisena kuin Luojan kädestä
lähdit... erämaan kiveliön ihmetyttö...
Hän paneusi levolle ja nukkui pian, hyvän omantunnon ja suloisen rauhan
täyttäessä hänen sydämensä.