On vielä varhainen aamu.
Yö on ollut kylmä. Valkoisena huurteena hohtelevat Kaiholan
uudistalossa pellon sänget ja pihamaan nurmikko. Kirkkaana nousee
syysaurinko ja kimaltelee valkoisten kattojen harjoilla.
Venevalkamassakin ovat porraspuut huurteessa ja jäänriittaa palanen
rantahiekan reunalla.
Heikki siinä puuhaa veneen luona, asetellen uusia hankavitsoja
paikoilleen. Kun kuura on maasta sulanut ja päivä noussut korkeammalle,
työnnetään vene vesille. Kaarlo on nyt poislähdössä Kaiholasta. Eeva ja
Akseli lähtevät venheessä saattamaan poikki järven Raakonrannalle,
mutta Heikki menee kirkonkylään asti, johon nyt on muitakin asioita.
Rannalla seisovat emäntä ja pikkutytöt, ja Aapo ja Erkki katselevat,
kun vene loittonee rannasta.
Eeva on nytkin istunut soutamaan. Heikki pitää perää, ja Kaarlo ja
Akseli istuvat keskipiitan päällä. Eevan silmissä on kostea kiilto ja
koko hänen olemuksensa on alakuloista.
"Silloin oli aamuyö", sanoo Eeva hiljaa.
"Niin oli... se oli ihana aamu... Mutta kaunis päivä nytkin tulee...
Kas nyt, kun jo näkyy keltalehtiä tuolla lehdoissa... syksy tulee..."
"Ja sitten se talvi..."
Eevan ääni on surullinen.
Kaarlo on omituisissa mietteissä, ja kummalliset, ristiriitaiset
tunteet mellastavat hänen sydämessään. Kun hän muistaa sitä maailmaa,
josta oli tänne uuteen elämään tullut, tuntuu välisti vieläkin, että
ikävöi sinne takaisin... Mutta kun vertasi sitä entistä tähän
nykyiseen, niin sydän vavahti. Jos se vieläkin veisi pyörteisiinsä, jos
se vieläkin voisi viehättää... jos sillä vieläkin olisi nautintonsa...
jos hän ei enää jaksaisikaan...
Mutta sen hän tunsi, että häntä halu veti takaisin, mutta toinen,
väkevämpi, pidätti. Syvällä sydämessä oli kuin epämääräinen pelko
siitä, ettei sieltä enää jaksaisi tänne takaisin tulla, jos kerran
pyörteeseen joutuu...
Mutta mitäpä hänen tarvitsee suin päin entiseensä vajota. Hän järjestää
vain asiansa, kulkee varovasti, silmät auki, pää pystyssä, kulkee
niinkuin vuorivaeltaja jyrkänteen rantaa ja varoo, ettei putoa
kuiluun... ja tulee tänne takaisin... oman rakkaan, ihanan impensä
syliin ja erämaan yksinäiseen rauhaan.
"Kuinka lie teillä hauska ollut, mutta kyllä te paljoa riskimmän
näköinen nyt olette kuin tänne tullessa", puhelee Heikki veneen
perästä.
Oli toki! Kaarlo oli lihonut ja ahvettunut. Näytti siinä pieksujalassa
aika sydänmaan mieheltä.
"Täällähän elää paljaasta ilmasta", naurahti hän. "En ole koskaan
tuntenut itseäni näin terveeksi..."
"Terveinä mekin täällä olemme pysyneet."
Kaarlo koettaa haastella jotakin hauskaa, mutta ei hymähdä Akselikaan.
Suurin, totisin silmin poika katselee ja on kuin tahtoisi laueta
itkuun.
"Jouluksi minä lähetän Akselille kuvakirjan ja pikkutytöille myös."
Mutta ei huvita sekään poikaa.
"Tulkaa sitten vain kesäksi", pyysi poika pitkän väliajan perästä.
"Varmaan tulen."
Eevan silmissä on yhä kostea kiilto, ja Kaarlosta näyttää kuin hänen
hento povensa kohoilisi tuskasta.
"Jos te ette muistakaan minua!"
Eeva puhuu hiljaisella äänellä.
"Minä muistan aina ja iäti! Muista sinäkin minua... ja isän kanssa jo
kirjoitan ja lähetän tuliaisia, ja kirjoja saat kovasti..."
"Jos minä Mikkelinä pääsen isän kanssa voinvientiin kirkonkylään, niin
silloin käyn kirjettä kysymässä..."
"Niin tee. Silloin siellä jo on."
Jo kopsahtaa vene Raakonrannan hiekkaiseen venevalkamaan, jossa vielä
näkyy nokisia hangon palasia kesällisestä merkkitulesta.
"Mahtuisi tänne toinenkin talo", arvelee Kaarlo.
"Jo toki, mutta eipä ole miestä, joka paljain kämmenin uskaltaisi
alottaa."
Ja sen sanottuaan nousee Heikki veneen perästä, nostaa Kaarlon kapsäkit
rantahiekalle ja alkaa asettaa niitä korentoon, sitten olalla
kantaakseen.
"Kevenneet nämä ovat. Ne kirjatko ne niin raskaita olivat!"
"Nepä ne."
Kaarlo on irroittanut sievän kiiltävän sormuksensa sormestaan, ja kun
hyvästelee Eevaa, niin painaa sen tytön sormeen.
"Pidä nyt tämä muisto minulta, ja kiitos kaikesta!"
Akseli pillahtaa itkuun, ja silloin ei Eevakaan enää voi pidättyä.
Heikki kulkee taas edellä, Kaarlo perässä. Hyvää vauhtia astuvat,
eivätkä tee enää Kaarlonkaan kävelylle kiusaa polulla olevat kivet ja
risut.
Kun he ovat ehtineet siihen Heikin lepokivelle, esittelee Kaarlo, että
siinä levähdettäisiin. Siitä näki vielä läikkiä järvestä ja tuttuja
vaarojen lakia järven ympäriltä.
Heikin istuessa kivellä nousee Kaarlo suurelle kallion lohkareelle,
jolta näköala on avarin. Sieltä näkyy melkein koko järvi ja talo
korkealla törmällä. Puolijärvessä jo menevät Eeva ja Akseli...
-- Onnen järvi! Sydänmaan, kiveliön kirkas silmä! Kesäisin kirkas ja
sininen, talvisin hohtavan valkoinen ja häikäisevän puhdas... Voi,
nähnenkö sinut vielä onneni ja iloni päivinä...
Hän pyyhkäisi kyyneleet poskiltaan ja vilkaisi vielä kerran Kaiholaan
päin. Ja sitten eteläisille ilmoille, josta näkyi ääretöntä
päivänpaisteista erämaata ja jostakin hyvin kaukaa vesien välkettä...
Kun hän vertasi entistä elämäänsä tähän nykyiseen, vavahti sydän... Jos
vieläkin se entinen veisi pyörteisiinsä... jos se vieläkin voisi
viehättää... jos sillä vieläkin olisi nautintonsa ja ellei enää
jaksaisikaan tulla takaisin...
Syvällä sydämessä oli kuin epämääräinen pelko siitä, aavistus, ettei
enää koskaan kykenisi palaamaan, jos sen pyörteeseen joutuisi...