Oli lauantai-ilta.
Heikki oli jo poikain kanssa aloitellut heinäntekoa. Olivat olleet
yökunnassa Uittosaajossa, joka oli kotojänkkää loitompana, heinävä
suonsilmä vaarojen välissä. Mutta nyt lauantai-iltana olivat saapuneet
kotia.
Olivat saunoneet ja istuivat pirtissä, pannen verkalleen vaatteita
päälleen. Kaarlokin oli joukossa. Oli melkein puoliyön aika, mutta
aivan valoisaa vielä, vaikka aurinko oli hetkeksi laskenut Mainavaaran
taakse.
Emäntä keitteli saunakahvia, ja Eeva oli navetalla, sillä lehmät olivat
tänä iltana palanneet hyvin myöhään kotia.
Oli haasteltu kaikenlaisista asioista, maanviljelyksestä etupäässä.
Kaarloa äsken hävetti, kun hän niin vähän tunsi maanviljelystä, että
tuskin mihinkään Heikin tekemään kysymykseen tiesi vastata. Heikki
tuntui olevan tiedonhaluinen mies, joka muisti kaikki, mitä kerran
kuuli.
"Ensi viikolla minäkin tulen heinäntekoon", puheli Kaarlo. "Aapo on
lainannut minulle pitkävartiset saappaansa... kyllä tästä nyt
kyetään..."
"Kuverojalla meillä onkin iso niittypirtti ja tahko loukossa", selitti
Akseli. "Siellä ei tarvitse kuusen juurella yötä olla. Lähtekää jo
meidän kanssamme", esitteli hän Kaarlolle, sillä he olivat tulleet
oikein hyviksi ystäviksi.
"Vaikkapa lähdenkin!"
"Mutta mitenkä käypi, kun ei siellä olekaan maitoa?" nauroi Heikki.
"Eipä taida piimä lystää..."
"Kyllä kelpaa piimäkin", uskoi Kaarlo itse. "Onko se isokin niitty, se
Kuveroja?" hän kysyi sitten.
"No, jos on kirkkaita poutia, niin kyllä sen sitten puolessatoista
viikossa saamme tehdyksi... Se onkin paras ja laajin niitty", selitti
Heikki.
"Kylläpä siinä on työtä", kummasteli Kaarlo; "vai niin kauan menee!"
"Ja matkassa pitää sittenkin olla aamuvarhaisesta iltamyöhään, ja jos
sateita sattuu, niin menee siinä kaksikin viikkoa umpeen..."
"Niin, mutta sitten on vielä Sammaljoki, Hanhisaajo ja Risuniitty",
luetteli Akseli.
Kun he olivat juoneet saunakahvin ja Eeva tuonut Kaarlolle kipollisen
maitoa, sanoi Kaarlo leikillä:
"Ei ole kuulunut muusta maailmasta mitään... vaikka olisi palanut koko
homma..."
"Eipä ole kuulunut, että olisi palanutkaan..."
"Tulevana kesänä minäkin pääsen juhannuskirkkoon", iloitsi Akseli. Ja
Kaarlo sai nyt kuulla, etteivät Eeva ja Aapokaan olleet käyneet
kirkonkylässä kuin kaksi kertaa eläissään... rippikouluaikana.
"Eikö tee joskus mieli?" kysyi hän Aapolta.
"Eipä juuri."
Aapo olikin sellainen vähäpuheinen, hiljainen miehen alku. Haasteli
niinkuin vanhat miehet.
"Entä eikö Eevan tee mieli?"
"Minkäpä tekee, jos mieli olisikin?"
Eevan silmissä vilahti kuin ikävää.
Siihen taukosi keskustelu. Heikki ei arvellut sinne eikä tänne.
Tultuaan huoneeseensa Kaarlo alkoi riisuutua.
Pitkin viikkoa hän oli työskennellyt eikä ollut usein Eevankaan kanssa
joutunut puheisiin. Eeva näytti nyt ujostelevan häntä enemmän kuin
ensin. Pikkutyttöjen kanssa oli Kaarlo käynyt järvellä kalastamassa,
sillä Eeva oli, heti kun oli saanut lehmät hoidetuksi ja päästänyt ne
metsään, mennyt kerppuja tekemään vainioiden taakse.
Eeva oli välistä näyttänyt olevan syvissä mietteissä, mutta ei ollut
Kaarlolle sanonut sitä tuonnoista asiaa.
Mikä asia hänellä saattoi olla? kysyi hän itseltään, mutta ei saanut
siihen mitään vastausta.
Joka yö oli kiusaaja häirinnyt hänen rauhaansa. Kun miesväki oli
yökunnassa niityllä, ja emäntä ja pikkutytöt nukkuivat pirtissä, tiesi
Kaarlo Eevan olevan yksin aitassaan...
Kiusaaja kehoitti häntä lähtemään, painautumaan Eevan viereen viileään,
lehdittyyn aittaan... Eeva ei panisi sitä pahakseen... sallisi siihen
viereensä asettua... antaisi käden kietoa kaulaansa. Nyt oli
lauantai-ilta... Silloinhan aina maalaispojatkin lähtivät yökenkään...
Ja yhtäkkiä kiusaaja kuiskasi hänelle: -- Entäpä se onkin juuri sitä,
joka Eevalla on asiana sanoa, että tulla sinne vain hänen viereensä...
hänen on yksin ikäväkin...
Kaarlo oli jo vuoteessa ja kääntelehti siinä paremmin sovittaakseen
ruumiinsa. Mutta kesken kaiken hän muisti Eevan silmien ilmeen...
Se ilme ei voinut olla aistillista ikävöimistä eikä lihan himoa... Se
oli jotakin muuta ikävömistä, joka kaivaten ilmausi hänen suuriin
sinisiin silmiinsä...
Mitä se lienee ollut?
Nämä olivat muutenkin kummallisia ihmisiä kaikki. Koskaan ei Kaarlo
ollut kuullut Heikin kiroilevan eikä puhuvan mitään rumaa, ei kahden
kesken eikä lasten kuullen. Ja maallahan kuuluttiin puhuvan kaikista
seikoista peittelemättä ja selvästi. Merkillisintä oli, etteivät
pojatkaan koskaan puhuneet rumaa eivätkä kiroilleet.
Kun Kaarlo kalassa ollessa oli jonkun kerran noitunut, että "voi
perhana, kun pääsi komea ahven", eivät pojat näyttäneet siitä
ymmärtävän mitään...
Mutta Eevan täytyi jo ymmärtää yhtä ja toista, oli juuri naiseksi
puhjennut, viehkeimmillään... hehkeimmillään...
Mutta eipä ollut tässä kerran, silloin kun siitä asiastaan mainitsi,
ollut millänsäkään, vaikka Kaarlo painoi sormellaan hänen poskeensa...
Saattoi vain odottaakin, että Kaarlo häntä hyväilisi...
Hän innostui siinä mietteissään niin, että nousi jo istumaan vuoteelle
ja päätti hiipiä... Hän unohti kaiken muun: minkä vuoksi oli tullut
tänne erämaahan ja lujan päätöksensä olla näille hyville ihmisille hyvä
kesävieras...
Mutta juuri kun hän aikoi nousta vuoteestaan, kuuli hän askeleita, ovi
kävi, ja Eeva tuli hänen kamariinsa. Hän säpsähti ja vetäytyi peiton
alle. Eeva oli vähän kalpeampi, mutta sanomattoman suloisen näköinen
puhtaassa valkeassa röijyssään, alushameessaan ja avojaloin. Kaarlon
äskeinen säpsähdys katosi, ja villi, himokas riemu syöksyi hänen
sydämeensä.
"Eeva", sanoi hän ja kohosi istumaan vuoteessaan.
Eeva seisoi oven luona, ja Kaarlosta näytti, että hän nyt oli
suloisempi kuin koskaan ennen.
"Eeva... tule tänne lähemmäs", sanoi hän houkuttelevalla äänellä
uudestaan.
"Nyt minä tulin sitä asiaa... Huomenna kun on sunnuntai, olisi
aikaa..."
Eevan ääni oli luonnollinen ja tyyni, ja hänen silmäinsä ilme omituisen
pehmeä.
"Tulehan tänne!" ja Kaarlo kurotti kättään Eevaa kohti. Mutta kun hän
vilahdukselta silmäsi tytön kasvoihin, tunsi hän kuin jotakin kylmää
olisi kulkenut hänen selkärankaansa pitkin. Hän selkisi huumauksestaan,
paiskautui pitkäkseen kuin häveten ja kysyi:
"Mitä Eeva tahtoi?"
Eeva astui nyt pari askelta likemmäksi ja puhui kuin anteeksi pyytäen:
"Sitä minä olen koko ajan aikonut, mutta äiti on kieltänyt... tuota
kirjaa lukeakseni..."
Ja Eeva osoitti nurkassa olevaa avonaista kapsäkkiä, joka oli kirjoja
täynnä.
Kaarlo tunsi omituista pettymystä mielessään ja jonkunlaista
hämmästystä. Ymmärsikö Eeva kirjoista? Osasiko oikein sisältäkään
lukea? Hän ei tiennyt mitä vastata, joten Eeva jatkoi:
"Minä siihen kerran vilkaisin, mutta en ole uskaltanut koskea. Se on
suomalainen kirja, 'Kalevala'... Äiti on kovin vihainen, kun siihen
koskin, että jos te suututte. Mutta minä niin mielelläni tahtoisin
lukea..."
Kaarlo yhä katseli hämmästyksissään Eevaa. Kuinka hänen otsansa oli
sievä ja hyvin muodostunut, hiussuorto niin verrattoman kaunis! Pitkien
silmäripsien alta loistivat suuret, tummansiniset silmät omituisen
arasti ja pehmeästi. Niiden ilme oli viisas ja tarkkaava. Hiukset
olivat valuneet ohimoille, ja palmikko ulottui lanteitten alapuolelle.
"Vai tahtoisi Eeva lukea", sanoi Kaarlo vihdoin, mutta aivan kuin ei
olisi vieläkään oikein ymmärtänyt Eevan tarkoitusta. "Onko Eeva ennen
lukenut kertomuksia?" osasi hän sitten kysyä.
"Olen minä Genoveevan, mutta pojat ovat sen repineet."
Eeva seisoi kuin tuomiotaan odotellen, väliin luoden pitkän silmäyksen
kirjoihin päin.
"Saapihan Eeva mitä tahtoo... Vai 'Kalevalaa'... Annappa sieltä
kapsäkistä..."
Nopeasti kumartui Eeva nurkkaan, jossa kapsäkki kirjoineen oli, ja otti
sukkelaan pinkasta "Kalevalan". Se oli sidottu mustiin kansiin, mutta
Eeva tunsi sen jo päältäkin, vaikkei ollut kuin kerran käyttänyt
kädessään.
Mutta sillä aikaa kun Eeva kumartui "Kalevalaa" ottamaan, ehti Kaarlon
rietas mielikuvitus rynnätä muihin mietteisiin...
-- Tämä oli Eevan omaa keksimää, päästäkseen tänne puheille, kun ei
minussa ollut miestä menemään hänen luokseen... osasipa tyttö oivan
koukun!...
Eeva ojensi Kaarlolle "Kalevalan" ja sanoi:
"Tämä on se kirja, jota halusin..."
Kaarlosta kuului niinkuin Eevan ääni olisi vavissut. Hänen sieraimiinsa
tuoksahti Eevan puvusta hajuheinäin ja lehtien lemua.
"Syksyllä on isä luvannut, kun kesävoi viedään kauppiaaseen, ostaa
minulle kansakoulukirjoja... Tänä kesänä tuleekin paljon enemmän voita
kuin viime kesänä... Minä olen niin hyvin koettanut ruokkia lehmiä...
Eikä ole itse maistettu rieskamaitoa kuin sunnuntai-aamuisin... Nyt on
jo voita melkein niin paljon kuin menneenä kesänä oli Mikkelinä, ja on
vasta Jaakon päivä huomenna..."
Eeva puhui loistavin kasvoin, hyvässä toivossa, että hän syksyn tullen
saisi kansakoulukirjoja... Hän seisoi niin likellä sänkyä, että Kaarlo
olisi ylettänyt kaappaamaan hänen lanteestaan kiinni ja vetämään hänet
sänkynsä laidalle. Käsi jo ojentui, mutta laskeusi hänen kuullessaan
Eevan äänen ja puheen, ja häpeän puna nousi hänen poskilleen.
"Eeva saapi lukea vaikka kaikki kirjat", sanoi hän, painautui maata ja
asetti molemmat kämmenensä niskan taakse.
"Oikein paljo kiitoksia!"
Ja Eeva pusersi kirjaa käteensä kuin peläten sen putoavan.
"Pojat ovat menneet hilloon... Huomenna saatte hilloja... Ja hyvästi
nyt! Nukkukaa rauhassa!"
Ja Eeva pyörähti kuin varjo ovesta ulos.
Kaarlo näki hänen ovea avatessaan katsovan häneen omituisen viehkeästi
ja lämpimästi.
Oliko ehkä kiitollisuutta, että oli kirjan saanut? Kaarlon ajatukset
tuntuivat olevan kuin sekaisin. Mikä oli tämä Eeva? Tulee yksin
yöpuvussa nuoren miehen huoneeseen... Mutta eihän Eeva ymmärtänyt sitä
sopimattomaksi!
Kuka hänelle sitä olisi neuvonut! Ei, ei! Eeva oli luonnollinen,
viaton, puhdas tyttö, joka ei osannut eikä tiennyt aavistaa, mitä
toisen riettaassa rinnassa liikkui. Olisipa hänen pitänyt jo heti
alussa se nähdä, huomata Eevan koko olemuksesta...
Jumalan kiitos kuitenkin, ettei tullut vedetyksi Eevaa hameesta
sänkyyn...
Häneltä pääsi kuin helpotuksen huokaus, ettei ollut tehnyt, mitä oli
aikonut. Oliko se ollut hänen ansiotaan?
Ei, tuhannen kertaa ei.
Jos olisi Eevan silmissä, liikkeissä, jossakin muussa nähnyt
pienimmänkin viittauksen siihen, ettei Eevalle olisi vastenmielistä
tulla viereen, niin aivan empimättä hän olisi vetänyt Eevan luokseen...
Ja silloin... silloin olisi hänen rauhansa mennyt, ja Eevan ilo ehkä
iäksi kadonnut. Ja mitä olisi tyttö-parka hänestä uskonut!
Hän oli taas erehtynyt, taas ollut tekemäisillään tyhmyyden, jota koko
elinaikansa olisi saanut katua! Ja vaikka oli niin moneen kertaan
vakuuttanut itselleen, ettei enää anna millekään alhaiselle halulle
valtaa, oli hän taaskin tavannut itsensä ruokottomuudesta...
Olihan hän usein mietiskellyt, että vaikka Eeva aina puhui hänelle
hymyssä suin, ja vaikka silmät loistivatkin kirkkaasti, ei hänessä
koskaan ilmaantunut lihallista kevytmielisyyttä, ei notkean varren
liikkeissä, ei silmien ilmeessä, ei missään. Päinvastoin hänen kapeat,
sievät kasvonsa näyttivät joskus hyvin miettiviltä, jolloin silmäin
väliin, nenän yläpäähän, muodostui kaksi pientä ryppyä...
Eevan äskeinen käynti teki Kaarloon kumman vaikutuksen. Ensin hän ei
tahtonut uskoa, että tyttö olisi ainoastaan kirjan takia tullut;
hänellä täytyi muka olla joku muu syy. Mutta kun hän tarkemmin asiaa
mietiskeli, alkoi se hänestä tuntua todelta. Hän muisti nyt, että Eeva
usein oli puhunut kirjoista ja tiedustellut, mitä kirjoja Kaarlolla oli
kapsäkissään. Hän oli luullut sitä vain tavalliseksi maalaisen
uteliaisuudeksi, eikä ollut sen tarkemmin tehnyt selvää
kirjavarastostaan...
Mutta miksi ei Eeva ollut jo ennen pyytänyt lainaksi? Äiti oli
kieltänyt. Niinkö he uskoivat hänet kitsaaksi, vai minkätähden äiti oli
kieltänyt...
Ja kun Kaarlo muisteli yhtä ja toista seikkaa, mitä hän ja Eeva olivat
puhelleet, selvisi hänelle, että Eevalla täytyi olla tavattoman hyvä
muisti. Kerran kun olivat järvellä kalastamassa, oli Kaarlo itsekseen
hyräillyt kappaletta Runebergin "Torpan tytöstä". Seuraavana päivänä
hän kuuli Eevan laulavan samoja säkeitä navetalla...
Ja Kaarlo alkoi nähdä Eevaa aivan uudessa valossa. Ehkä tuo ikävöivä
ilme, joka hänen silmissään hetkittäin kuvastui, oli tiedon kaipuu,
sielun jano johonkin, jota ei itsekään tiennyt. Kuka osasi arvata,
mitkä voimat, rikkaat hengen aarteet, olivat kätkettyinä tuohon hentoon
varteen!
Kaarlo ei ollut sitä puolta Eevassa ennen huomannut. Ei ollut tullut
sitäkään ajatelleeksi, että Eevalla saattoi olla tunteellisesti
väräjävä sielu ja lämmin sydän, jotka olivat puhdasta kultaa...
Ehkä ei tyttö-parka vielä tiennyt mistään siitä pahasta, mikä hänelle
itselleen oli tuttua ja tunnettua. Missäpä olisikaan Eeva nähnyt,
kuinka syntinen oli se maailma, joka oli tämän yksinäisen järven
ympärillä!
Mutta silloinhan Eeva oli juuri semmoinen tyttö, jota hän oli
ajatellut!
Nytkö vasta hän sen ymmärsi!
Hän tunsi kummallista ahdistusta rinnassaan; mutta samalla tuntui
niinkuin hän nyt vasta olisi saanut silmänsä oikein auki, niinkuin nyt
vasta oikein heräisi todellisuuteen. Kaikki hänen ajatuksensa olivat
tähän asti viipyneet ja viihtyneet vain Eevan ruumiillisia suloja
katsellessa...
Sokko oli hän ollut ja irstaan mielensä halpa orja!
Uni kaikkosi hänen silmistään. Hän nousi ylös, pani tupakaksi ja istui
katselemaan järvelle, jota peitti keveä kesäyön harso. Korkean,
kaljupäisen Mainavaaran takaa näkyi punertava aamurusko...
-- Suuri, sininen erämaan silmä, kolkon kiveliön keskellä... kesäisin
kirkas ja sininen, talvisin hohtavan valkoinen ja häikäisevän puhdas...
-- runoili hän ja tunsi kummallisesti mielensä alakuloiseksi. -- Sen
kirkkaan järven rannalle saapui kerran mieron kulkija ja maailman
matkoista väsynyt mies... ja löysi aarteen, suuren ja kalliin... Se
tyttö oli kaunis kuin Pohjolan kesäinen aamu, jona taivaan ja maan
valot toisiansa syleilevät... Se tyttö oli puhdas pulmunen... sen veri
nuorteaa ja vilkasta, eikä sen silmien sineen ollut kenenkään kuva
uponnut... Oli niinkuin Luojan kädestä lähtenyt...
Semmoista tyttöä hän oli ajatellut, muttei koskaan uskonut löytävänsä.
Mutta ehkä nyt oli kohdannut!
Hän nousi kävelemään, hänen verensä vilkastui, ja hän tunsi sydämensä
kummasti lämpenevän. Eeva ilmausi hänen silmäinsä eteen sellaisena kuin
äsken kamarissa käydessä. Nyt hän teki sen havainnon, että Eevan kädet
olivat herttaisen sievät, käsivarret pyöreät ja iho puhtaan, puhtaan
valkoista... Suunkin näki, josta tasaiset valkoiset hampaat päilyivät
kuin helmet...
Eevan katse oli lähtiessä ollut niin lämpöinen ja herttainen...
-- Täällä elelen onnen elämää. Tulen täällä terveeksi ja opin
rakastamaan. Opin rakastamaan tätä köyhää, kallista maata ja tätä
sitkeää, kärsivää kansaani... Voi, tulkaa tänne erämaahan kaikki
väsyneet ja vaivaiset ja puolihullut ja hermoheikot... paetkaa pois
sumuisesta suurkaupungista keskelle kiveliötä... ja te paranette!
Aurinko alkoi kohota Mainavaaran takaa. Kiillahti ensin kaari sen
ylälaitaa kirkkaan tummanpunaisena, mutta samassa se paljastui koko
loistossaan... Oli kummaa nähdä, kuinka keveät, häikäisevät valot
silmänräpäyksessä kultasivat kaikkien korkeimpien kukkulain lakia,
tummien laaksojen ollessa hämärässä varjossa... Kaarlo aukaisi ikkunan
ja katseli kaukaiseen, ihanaan erämaahan... Ei olisi saanut nukkua
yhtenäkään yönä... ei päästää tätä salaa ohitseen...
Hän kuuli lintujen rupeavan laulamaan vainioiden takana ja rannan
koivuissa, näki pääskysten pyrähtävän pesistään ja nuolena kiitävän
järvelle...
Oliko hän koskaan vieraalla maalla ollessa tämmöistä tuntenut? Oliko
mieli tuntunut koskaan näin levolliselta? Oliko sydän näin tyynesti,
hiljaisesti riemuinnut?
Ei muistanut hän tällaista.
Kun hän aamulla käveli avojaloin pirttiin, näki hän porstuan ja portaat
katajahavuilla ripotelluiksi.
Raitis katajanhavun lemu levisi ympärille, ja jonkunlainen
juhlatunnelma valtasi hänet.
Pirtin lattia oli lehditettynä, ja Heikki istui pöydän päässä raamattua
lukien. Emäntä istui toisessa päässä ja näytti kuuntelevan Heikin
lukua.
Nyt oli sunnuntai, oli Jaakonpäivän sunnuntai.
Heikki luki kappaleen loppuun, luki hartaalla, veisaavalla äänellä,
mutta selvään. Lopetettuaan lukunsa, hän siirsi raskaan raamattunsa
vähän syrjään ja alkoi tuumailla Kaarlon kanssa.
Minkätähden oli porstua ja portaat havutettu ja pirtin lattia
lehditetty?
"No isä tahtoo sillä lailla, kun hänellä on toisena nimenä Jaakko",
sanoi emäntä.
"On siinä muukin syy, ja se on suurempi. Ohra on jo maitojyvällä",
sanoi Heikki. "Jos näin lämmintä riittää, niin Laurin päivän tienoissa
saapi leikata ensimmäiset kylvöt."
"Milloin se on Laurin päivä?" kysäisi Kaarlo.
"Elokuun kymmenes päivä."
Hän sai tietää muutakin. Tänään syötiin ensi kerran uusia perunoita. Ja
kaikki lapset olivat menneet marjaan, hilloja poimimaan, joita tänä
kesänä oli verrattoman paljon. Hyvä kesä oli kaikin puolin. Heiniäkin
tuli runsaasti.
"Mutta muistan minä erään poutakesän, siitä on nyt tämä kymmenes, kun
ensimmäiset kylvöt leikattiin näin Jaakonpäivän viikolla... Semmoista
kesää ei minun eläissäni ole ollut..."
"Silloin saimme uusia perunoita jo ennen Jaakonpäivää", muisteli
emäntäkin.
Kaarlo ihmetteli.
Ja he läksivät Heikin kanssa katselemaan peltoja. Heikki oli ajanut
parransängen poskiltaan. Hänellä oli eheät housut ja puhdas valkoinen
paita. Näytti nuoremmaltakin nyt ja oli oikein mainiolla tuulella.
Päivä paistoi lämpimästi, taivas oli aivan pilvetön, ja lämmin
tuulenhenki huokui järveltä päin. Pihan nurmi tuntui paljaaseen
jalkapohjaan lämpöiseltä, ja hiekkapoluilla melkein poltti.
He kävelivät navetan taitse pellon pientaretta pitkin. Kauniina tasona
siinä ohranpäät nyökkyivät. Heikki taittoi yhden pään, puristi jyvää,
josta roiskahti pisara valkoista nestettä, ja näytti Kaarlolle.
"Tuommoistako sitä maitojyväksi sanotaan?"
"Tämmöistä... viikon päästä se jo on kova ja kahden viikon kuluttua
valmis..."
Peltoja kierrettyään he saapuivat kuokkamaalle, josta polku lähti
niitylle, Kuverojalle päin.
Kaarlo oli jostakin kaukaa laaksosta kuulevinaan ääniä.
"Mihin päin ne ovat menneet marjaan?" hän kysyi.
"Kivijankalle he aikoivat, mutta luultavasti ovat käyneet muillakin
jänkillä ja saajoissa."
"Tuolta kuuluu ääniä!"
He pysähtyivät kuuntelemaan ja tunsivat Eevan ja Aapon äänet. Ne
tulivat yhä likemmäksi, ja Kaarlo kuuli selvään Eevan äänen, vaikkei
tulijoita vielä näkynyt kuusikon peitosta. Ulkomuististaanko vaiko
kirjasta lienee Eeva ladellut runoa. Kaarlo erotti selvään sanat:
Tuuli neittä tuuitteli,
aalto impeä ajeli
ympäri selän sinisen,
lakkapäisen lainehisen.
Vuotta seitsemän satoa,
yheksän yrön ikeä
vieri impi veen emona;
uipi idät, uipi lännet,
uipi luotehet, etelät,
uipi kaikki ilmanrannat --
itkeä hyryttelevi,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Voi, poloinen päiviäni,
lapsi kurja kulkuani!
Jo olen joutunut johonkin,
iäkseni ilman alle,
tuulten tuuiteltavaksi,
aaltojen ajeltavaksi."
Mutta kun tulijat metsän peitosta ilmestyivät kuokkamaa-aukealle ja
näkivät Kaarlon ja Heikin seisovan pientareella, lakkasi tyttö runoa
lukemasta. Heillä oli kaikilla suuret tuohiropposet täynnä kauniita,
punaisen kellertäviä hilloja. Eevalla oli kaikkein isoin, mutta
pikkutytöilläkin oli näppärät tuohiset täpö täynnä.
"Nyt on hilloja jänkät aivan keltaisena!" huusi Akseli ja lisäsi: "Eeva
taitaa niin soman runon; minäkin jo sen osaan."
Eeva oli niin herttaisen miellyttävän näköinen, kun hänen poskensa
punottivat, ja huivi oli solmittu niskan taakse kiinni. Se somisti
häntä. Hän riensi Kaarlon luo ja tarjosi tuohisestaan, silmät ilosta
loistaen. Kaikki muutkin tulivat ja tarjosivat.
"Onpa nyt... onpa nyt!" riemuitsi Kaarlo. "Kovin ovatkin kauniita ja
suuria!"
He lähtivät kaikki pihaan päin.
"Ja nyt minä annan kaikille, mitä olen luvannut. Aapolle rahaa uusiin
pieksuihin, Erkille ja Akselille uusiin talvilakkeihin ja pikkutytöille
Lailalle ja Marille kenkiin ja hameisiin ja röijyihin."
Kaikin kuuntelivat suu hymyssä.
"Mitä te Eevalle annatte?" muisti Akseli kysyä.
Kaarlo silmäsi Eevaan. Ensi kerran Eeva loi katseensa alaspäin ja
punastui.
"Voi, antakaa se runokirja, se Väinämöisen runokirja Eevalle", esitteli
Akseli.
"No, Eeva saa kirjan."
Kun tyttö nosti katseensa Kaarloon päin, näki tämä siinä saman ilmeen
kuin eilen illallakin, kun Eeva lähtiessään häntä silmäsi.
Hän tunsi lämpöisen laineen loiskahtavan sydämessään.
Merkillinen... merkillinen tyttö, mietti hän. Eikä hänelle selvinnyt,
mitä Eevan lempeä katse oikeastaan tarkoitti.