Suurimman, kirkkaimman valon vallassa oli Pohjola.
Ei ollut pimeänaikaa ollenkaan. Kaiket yöt oli aurinko näkynyt vaarojen
yli, vaikka sen loisto vähän vaimenikin sydänyöllä.
Tämä valo, tämä outo kirkkaus, vaikutti Kaarloon omituisesti. Hän eli
kuin eri elämää. Hänestä tuntui niinkuin hän kevenisi ja puhdistuisi,
nuortuisi, ja niinkuin uusi elämä olisi hänessä alkanut. Pari viikkoa
oli hän vasta ollut Kaiholassa. Hän oli jo ryhtynyt siihen työhön,
jonka hän kesän aikana oli päättänyt täällä valmistaa. Hän oli
nauttinut tästä ihmeellisestä valoisuudesta ja karusta sydänmaan
luonnosta. Öisin, kun oli vähän viileämpää, hän souti poikain kanssa
uistinta ja palasi vasta sitten kun päivä alkoi lämmittää.
Eevakin oli joskus mukana. Tähän aikaan elivät Kaiholan asukkaat
omituista elämää: nukkuivat useinkin päivillä, mutta öisin olivat
liikkeellä.
Öisin kulki Heikkikin kuokkamaalla, ja sinne piti poikainkin joutua
silloin kun Kaarlo ei tarvinnut kalastuskumppania.
Alussa hän oli rauhallinen, nukkui levollisesti ja tunsi saavansa uusia
voimia.
Yksi seikka oli alkanut häntä kiusata, eikä hänen onnistunut karkoittaa
mielikuviaan, vaikka kuinka koettikin. Eeva oli niin hempeä, ja kaunis,
niin luonnollinen ja suora!...
Kuta useammin he olivat yhdessä, sitä somemmaksi tuli Eeva Kaarlon
mielestä. Ja vaikka Eeva ei näyttänyt enempää välittävän Kaarlosta kuin
ennenkään, luuli Kaarlo huomaavansa, että tytön sinisissä silmissä oli
lempeämpi ilme kuin heidän tutustumisensa ensi päivänä...
Ja se oli kumma, että Kaarlon silmät aina osuivat niin, että tuli
nähneeksi aistillista siinä, missä puhtaan mielen ei olisi pitänyt sitä
havaita.
Ja taas hän kirosi itseään.
Eihän tyttö kiemaillut eikä millään osoittanut, että olisi entisestään
muuttunut. Yhtä luonnollinen, iloinen ja ystävällinen oli kuin
alussakin. Puheliaampi hiukan. Ei, Eevassa ei ollut vikaa, Eeva ei
ollut tietensä herättänyt hänen pahoja halujansa. -- Hänen oma syynsä
oli, oman irstaan mielensä ja silmäinsä syy oli, että hänen hiljainen
rauhansa ja tyyni elämänsä oli tullut häirityksi.
Mitä varten hänen tarvitsi eräänä aamuvarhaisena, kun palasi kalasta,
kulkea ohi aitan, jossa tiesi Eevan nukkuvan? Omaa haluaan
tyydyttääkseen. Ovi oli raollaan, ja hänen ilkeään mieleensä iskeysi
heti, että Eeva olikin sen häntä varten jättänyt auki... Hän nousi
kynnykselle ja katsoi sisälle, luullen Eevan olevan valveilla. Mutta
Eeva nukkuikin. Toinen jalka oli puikahtanut peitteen alta ja
solahtanut sängyn laidalle, polvesta asti paljaana... Paljaat
käsivarret olivat koukistettuna niskan taakse, poven kohotessa
avoimena... Hän kysyi hiljaisella äänellä: "Nukutko Eeva?... nukutko
Eeva?..."
Mutta Eeva ei vastannut. Hän tunsi, kuinka kuuma sähkö virtasi hänen
sisässään, ja hillitön halu veti häntä sängyn viereen... Silloin hän
muisti Heikin, hänen kovan työnsä ja kamppailunsa ja koko tämän
ystävällisen talon ihmiset...
Ja kiireesti hän riensi pois.
Silloin hän vannoi, ettei siitäpitäen anna mielijohteilleen valtaa!
Sillä laillako hän palkitsisi näiden köyhien ihmisten ystävyyden, että
veisi ja turmelisi sen, mitä heillä oli parasta...
Mutta kun hän oli laskeutunut levolle, tuli kiusaaja, viettelijä, hänen
mieltänsä häiritsemään. -- Eeva oli kokematon erämaan lapsi, --
kuiskaili se. -- Pian hän sinuun rakastuu, rakastuu silmittömästi...
Mitä ihanaa elämää voisitkaan viettää täällä Eevan kanssa!... Mikä
notkeus ja sirous on hänen varressaan, ja mikä taivaan sulo hänen
silmissään... Elämäsi ihanimmat hetket voisit hänen kanssaan viettää...
Etkä koskaan enää kohtaa niin puhdasta tyttöä... Ei Eeva siitä sen
onnettomammaksi tule... Muistaa vain sinua, suree aikansa ja sitten
lakkaa...
Mutta sellaisina hetkinä hän hypähti pystyyn ja kirosi. Oliko taivas
lähettänyt Eevan tänne erämaahan hänen kiusakseen, hänen viettejään
ärsyttämään?
Ja silloin hän aina muisti, mitä varten oli tullut, mitä varten hakenut
tämän kaukaisen paikan: että oli aikonut karaistua uuteen elämään...
Ja hän puhui kiukkuisena kiusaajalle:
-- Riehu, sydän, ja hyppää rinnassa, -- ja rakenna ihmelinnoja,
saastainen halu, mutta minä olen minä...
Ja kun hän aamuisin näki Eevan iloisen, himottoman ja viisaan katseen,
häpesi hän yöllisiä kuviaan, niin ettei tahtonut Eevaa silmiin katsoa.
Mutta hän ei sittenkään päässyt rauhaan.
Oli kummallista, että hän aina osui sinne, missä tiesi Eevan olevan.
Eräänä iltana, kun Heikki ja pojat olivat kuokkamaalla ja emäntä
pikkutyttöjen kera rannassa, oli Eeva lypsämässä. Kaarlo käveli
navettaan päin, kun tiesi Eevan olevan siellä. Häntä oli alkanut
kyllästyttää kalastaminen, eikä hän suomennostyötäkään jaksanut tehdä.
Eeva istui lypsämässä, pää painettuna lehmän kuvetta vasten ja toinen
jalka oikaistuna suoraksi, niin että lyhyt hame ei ulottunut peittämään
polvea... tuota valkoista, pyöreää, sievää polvea...
Kaarlo jäi ovelle seisomaan. Eeva ei näyttänyt hämmästyvän, ei vetänyt
polveaan hameensa peittoon...
"Pojat ovat varmaan isän kanssa kuokkamaalla?" sanoi hän Eevalle.
"Siellä ne ovat. Aikoiko maisteri järvelle?"
"No, en tiedä. Olisi tässä jo aika ruveta minunkin tosityöhön. Kesä
kuluu."
"Mutta tehän kirjoitatte ihan myötäänsä! Mitä te kirjoitatte?"
"Minä suomennan erästä ranskalaista romaania."
Eeva ei osannut siihen mitään sanoa. Hetken kuluttua virkkoi:
"Mutta jo teillä on paljon kirjoja!"
"Ei niitä täällä ole paljon."
Eeva nousi lypsämästä. Hänen hiuksensa olivat valahtaneet ohimoille ja
posket punoittivat. Kun hän kävi kiulua tyhjentämässä pyttyyn, joka oli
keskellä navetan lattiaa, kumartui hän niin, että Kaarlo näki hänen
pulleat, sirot pohkeensa takaapäin...
"Olisi minulla ollut yksi pyyntö, mutta äiti ei ole luvannut..."
Eeva katsoi häntä suoraan silmiin, loistavin, viisain katsein. Hän tuli
melkein Kaarlon viereen...
"Mikä se olisi? Sano pois vain! Jos voin täyttää pyyntösi, niin teen
sen heti..."
Hän laski kätensä Eevan olkapäälle ja painoi etusormellaan poskeen.
Eeva ei muuttanut ilmettä kasvoissaan, vaan sanoi päättävästi:
"Huomenna sanon..."
Ja hän asettui toista lehmää lypsämään.
"Miksei nyt?"
Kaarlo meni navettaan ja seisahtui Eevan viereen.
"En minä nyt. Tämä se nyt on se Mansikka, josta teille selitin, kun
järvellä tulimme. Se on nyt poikinut ja antaa toista kiulua maitoa
aamuin, illoin."
"Vai niin." Kaarlon teki mieli laskea kätensä Eevan hiuksille, jotka
olivat niin silkinhienot ja pehmoiset, ja hiuksilta sitten paljaalle
valkoiselle kaulalle. Mutta ei tehnyt kuitenkaan. Äskeinen kosketus jo
häntä kadutti, ja hän ponnisti kaiken kykynsä poistuakseen.
"No, Eeva sanoo sitten huomenna! Minäpä lähden tästä käymään
kuokkamaalla..."
Ja hän poistui navetasta, sydän rinnassa takoen kuin vasaralla...
Mikä siinä oli tuossa tytössä, joka viehätti ja kiihoitti niin...
niin... Äh...! Hänessä oli jotakin sanoin kuvaamatonta suloa, niin
viehättävää, viekoittelevaa hempeyttä, ettei Kaarlo koskaan muistanut
nähneensä...
Hän käveli kuokkamaalle päin ja koetti tyynnyttää herääviä pahoja
halujaan. Ja taas hän tunsi, kuinka saastainen, likainen ja häijy hän
oli... ja kuinka hänen mielensä ja ajatuksensa aina hakivat
ruumiillisia suloja... pyöreitä rintoja, polvia ja pohkeita... Miksei
hän nähnyt tytössä muita piirteitä?
Siksi, ettei hän ollut tahtonutkaan nähdä. Nämä olivat niitä hänen
entisen elämänsä maininkeja, jotka _täytyi_ tyynnyttää, _täytyi_
asettaa... Omantuntonsa nimessä hän ei saanut enää ajatella eikä
kuvitella mitään kohtausta Eevan kanssa... Hänen elämänsä täällä
maanpovessa olisi muutoin turhaa, eikä siitä uudesta elämästä, jota oli
aikonut aloittaa, sitten enää koskaan tulisi mitään... _Jos_ hän nyt
lankeaisi, ei hän milloinkaan enää nousisi!...
Oli ollut jo hyvin vaapperaa tämäkin päätös...
Niin hän mietiskeli kävellessään kuokkamaalle, joka oli korkean vaaran
alla lihavassa kuusikkokorvessa.
Siellä kuokki Heikki. Kuokki suuren kuusen juuret ensin paljaiksi,
hakkasi sitten kirveellään juuret poikki, ja miehissä työnsivät kuusen
pitkälleen. Pojat irroittivat pienempää puuta, koivua, leppää,
männynalkuja ja kuostoja, kantaen ne kaikki läjiin, jotka sytyttivät
nuotioiksi. Oli jo ennen kuokittu monta sarkaa sitä samaa korpea.
Muutamissa saroissa jo rehoitti lihava ohra, joka paikoin jo hiusta
näytti.
Kaarlo ihmetteli. Kun hän tuli tänne pari viikkoa sitten, ei saroilla
ollut kuin lyhyt oras... nyt jo pitkä oljenalku... pian kai olisi
tähkällä.
"Kuudessa viikossa hyvinä kesinä joutuu täällä ohra tynnyristä
tynnyriin", selitti Heikki.
Vaikkei Kaarlo isojakaan tiennyt maanviljelyksestä, ymmärsi hän, ettei
tämmöistä vauhtia voinut kasvullisuudelle antaa mikään muu kuin valo...
tämä ihmeellinen kirkas valo, jota kasvikunta yötä päivää sai nauttia.
Hän istuutui kannon nokkaan, savuisen nuotion viereen, katsellen
poikain töitä. Vankkoja ja sitkeitä olivat jo pojatkin juuria poikki
repimään. Nuorinkin, Akseli, jo touhusi naama nokisena, että pois
tieltä.
"Riskejä poikia te olette!"
Noin sitä maata viljeltiin, noin kiskottiin lakittomin päin, hiki
tippuen pitkin nokista naamaa! Mitä saivat palkakseen tästä kovasta,
rasittavasta työstä?
Kaarlo alkoi vähitellen ymmärtää oman kansansa taistelua, ymmärtää,
ettei tätä kansaa syyttä ollut sanottu sitkeäksi ja niukkaan tuloon
tyytyväiseksi.
"Kun nuo pojat tässä jaksaisi miehiksi kasvattaa, niin kyllä me tästä
talon tekisimme", jutteli Heikki Kaarlolle. "Vähältä näyttää tämä
meidän vainiomme vielä... Vaikka töitä tässä olen tehnyt... Tuossa on
vieläkin navetan takana iso mänty, jonka juurelle ensin laukkuni
laskin... Ja siitä aloin... Kahteen kesään en saanut kerätyksi
heiniä kuin yhdelle lehmälle... Niittyä minä sitten ensi vuosina
harrastinkin... raivasin Kuverojan varren ja laitoin tammen. Siitä on
tullut nyt hyvä niitty, on maaheinää aika paljon paikoitellen... Niitty
on pellon äiti, sanotaan. Ja niin minä sitä olen lisännyt ja lisännyt,
latoja kevätahavain aikana salvanut... Mutta mitäpä minä niistä nyt
teille juttelen..."
"Jutelkaahan vain! Hauskaa on kuulla, kuinka tässä olette elämään
alkaneet", kehoitti Kaarlo.
Nyt hän vasta alkoi oikein ymmärtää "kansan elämää".
"Ei sitä yksi mies sentään maailmaa kerkiä", sanoi Heikki.
"Pankaa nyt täältä sikaari ja istahtakaa tähän levähtämään", kehoitti
Kaarlo.
Heikki näyttikin kovin uupuneelta, ja hänen silmäinsä kirkas ilmekin
oli kuin himmennyt.
"Väsymys jo alkaa minussakin tuntua", hän sanoi ja istahti Kaarlon
viereen, poikain ahertaessa nuotion ympärillä. "Olisi pitänyt saada
tämä sarka kuokituksi ennen heinäntekoa, vaan keskiin näyttää jäävän...
huomenna jo pitää alkaa lehtikerppuja lampaille... ja sitten
heinäntekoon... Pojista alkaa jo olla hyvä apu: Aapo tuo käykin
täydestä miehestä, eikä ole kehnokuntoinen Erkkikään, ja Akselikin jo
niittää kampailee toisten jäljessä lakeisensa niinkuin muutkin. Eeva se
olisi hyvä heinäntekijä ja joutuisa haravamies, mutta kun kuivi tuolta
äidiltä käsi, ettei kykene lypsämään, niin ei Eeva pääse kuin
lähiniityille päivänajaksi... Mutta nyt ei enää ole hätää. Ensi alussa
oli, kun kahden vain kahlaten perkasimme veteliä jänkkiä... Ja siinä se
meni äidiltäkin terveys, kun raskaaksi vielä sattui kesänajaksi..."
"Kyllä on ollut hirveää", sanoi Kaarlo, jonka sydän pian lämpeni ja
mieli heltyi.
"Ei sekään niin. Mutta se oli, kun Eeva syntyi. Ei ollut paljon mitään
suuhun panemista ja täytyi yksin jättää vaimo ja vastasyntynyt, lähteä
ensimmäisiin kyliin apua hakemaan..."
Kaarloa ihan hirvitti. Ja Heikki kertoi kaikki tyynesti, tasaisesti,
aivan kuin kaikki olisi ollut ja tapahtunut kuten luonnollisinta ja
selvintä oli. Mutta kuka kuitenkaan tiesi, mitä tuon jäykän miehen
rinnassa oli liikkunut, mitä oli tuntenut ja kärsinyt näinä pitkinä
vuosina nälän ja puutteen ahdistamana, keskellä asumatonta kiveliötä!
Tällä laillako olivat kaikki korvet asutuiksi tulleet? Nälkää ja kipuja
kärsienkö oli Suomi tullut viljellyksi?
Niin oli. Kaarlo ymmärsi sen nyt. Eikä mitään ollut hän ennen nähnyt
eikä tiennyt!
-- Jospa ne tietäisivät siellä kotona Helsingissä, mitä minä täällä
näen ja tutkin, tuntisivat korven asukkaan elämää!
"Ei sitä silloin kukaan uskonut, kun minä tähän tulin, että tästä taloa
koskaan tulee, mutta nyt uskovat. Meillä nyt jo sentään elättää
kaksitoistakin nautaeläintä ja hevosen... Kun nyt vain jaksaa saada
peltoa lisää, niin... Ja olen minä ajatellut, että kun tämän
perintömaaksi saapi, niin on tässä lapsilla toista aloittaa elämäänsä
kuin meillä... Peltoa vain tarvitsee saada lisää... Tämä on melkoisen
hyvää peltomaata... Nuo sarat tuossa... Eikö ole kaunis laiho, vaikka
ei niihin liiennyt lantaakaan kuin liimaksi..."
Sitä Kaarlo jo oli tässä ihmetellytkin.
Hyvillä mielin jatkoi Heikki:
"Kun nyt vain kesä pysyisi tämmöisenä, niin Laurin päivänä joutuisi
leikattavaksi... Ja jos täyteen jyvään pääsee, niin kyllä tulee leipää
koko talveksi..."
Hyvissä toiveissa näytti Heikki olevan, ja hänen kasvonsa loistivat
ilosta, kun hän katseli peltojaan.
"Mutta merkillistä on sittenkin, että olette tässä näinkin hyvään
elämänalkuun päässeet!" kummasteli Kaarlo.
"On tässä nähty monenlaista huonoakin päivää, mutta niinpähän on Jumala
huolen pitänyt... Tänä kesänä ei tarvinnut ottaa velkaakaan... Mitä nyt
teille tulee, kun jauhoihinkin rahan annoitte... Mutta ei ole nyt
kauppiaaseen mitään..."
"Niistä minun anneistani emme puhu mitään, kunnon Heikki", sanoi
Kaarlo, ja hän tunsi, että hän yhä enemmän ja enemmän alkoi ymmärtää ja
kunnioittaa tätä hiljaista, vaivojaan valittamatonta miestä.
He istuivat hetkisen ääneti, omissa mietteissään kumpikin. Ilta oli
kaunis ja kirkas, aurinko oli kukkulain lakien tasalla melkein suoraan
pohjoisessa. Suuri, äänetön erämaan rauha vallitsi ympäristössä.
"Näin se lyhyt kesä kuluu hupaisesti", alkoi Heikki puhua. "Aurinkokin
on jo öisin piilossa tuolla vaarain takana... nyt jo laskee tuon
Mainavaaran huipun taakse... Siitä minä aina pidän merkkiä, jotta
milloin heinän teon aloitan... Ja on se tuokin, että kun ohra hiusta
näyttää, niin varta silloin viikatteesi... Nyt jo on ensimmäinen kylvö
hiuksella..."
"Onpa Heikillä varmat merkit", hymähti Kaarlo. -- Luonnon lapsia
opettaa luonto, -- ajatteli hän. Mitä oli hän oppinut luonnosta?
Ei muistanut mitään oppineensa.
"Menkääpä, pojat, panemaan sauna lämpiämään", käski Heikki poikia.
"Jopa tässä nyt on täksi päiväksi revittykin juuria... pitää tässä
hautoa jäseniään..."
Mieleen olikin pojille, että saivat heittää kuokkimisen. Heillä olikin
ollut verrattain helppoa siitä asti, kun Kaarlo tuli. Saivat vain
kalastella järvellä maisterin kanssa; se oli paljon hauskempaa kuin
repiä kivoja juuria ja polttaa rutoläjiä.
"Lähdemmekö uistille, kun saunasta tullaan?" huusi Akseli saunalle
mennessään.
"Pankaa te kovasti puita, että tulee hyvää löylyä", varoitti Heikki.
"Varmaan maisterikin taas saunaan..."
"No, johan toki! Minäkö laiminlöisin hyvät kylvyt! En vain!"
Pojat riensivät juoksujalassa saunalle, jonka ikkunoista ja mustasta
ovesta alkoi hetken kuluttua nousta sakea sauhu, paksuna pilvenä
hajaantuen järvelle päin.
"Mikäpä alkaa tuntua tämä kiveliön elämä?" kysyi Heikki.
"Hauskaa on ollut. Ei ole kuultu kahteen viikkoon maailmalta mitään!"
vastasi Kaarlo.
"Eipä tänne näin kesän aikana, kun ei satu kulkijoita... Ja menee
talvisinkin kuukausia, ettei ketään näy, mutta siihen tottuu..."
Heikki meni pirttiin ja Kaarlo käveli tuvan läpi kamariinsa. Pöydällä
ikkunan luona olivat hänen kirjansa ja kirjoitusvehkeensä levällään.
Hän istahti tuolilleen ja katseli rantaan päin, saunalle, josta musta
sauhu pakkasi ulos rei'istä ja ikkunoista.
Hän tunsi kummallista apeutta mielessään. Oliko ikävä vai mitä? Olihan
hän täällä nyt löytänyt, mitä oli halunnutkin: rauhaa ja yksinäisyyttä,
lepoa, jota oli ikävöinyt, tervettä erämaan elämää ja kirkasta Pohjolan
ilmaa. Parantuakseen hän oli tänne tullut, unhoittaakseen entisyytensä
ja aloittaakseen uutta elämää.
Sillä eihän se ollut oikeaa elämää, jota hän oli viettänyt! Kun hän oli
päässyt ylioppilaaksi, oli hänelle auennut vapaus. Upeassa
kauppiaskodissa kasvaneena, mutta kovan kurin alaisena, ei hän
pääkaupungissa ollut saanut kouluajalla minkäänlaista vapautta. Mutta
kun ankara isä kuoli juuri hänen ylioppilaaksi tultuaan ja hän sai
perinnön käsiinsä, päätti hän tutkia elämää. Ulkomailla hän oli
matkustellut näiden viiden vuoden aikana -- tuskin mitään saaden
aikaan. Kieliä oli tosin vähän opiskellut ja tutustunut kirjallisuuteen
ja tuhlannut rahoja. Maailman elämä ja suurkaupungin viettelykset
olivat olleet liian houkuttelevia. Hän ei ollut jaksanut vastustaa
niitä... tuskin oli oikein tahtonutkaan...
Mutta sitten tuli äkkiä ikävä ja kaipuu kotimaahan, äitelä mieli ja
kyllästyminen kaikkeen siihen, mitä näki vieraassa maassa. Hän oli
uskonut kehittävänsä kirjailijalahjojansa ja oppivansa taitavaksi
suomentajaksi. Mutta vähiin olivat suomennostyöt supistuneet.
Kotimaahan oli tosin silloin tällöin lähettänyt pienen
novellisuomennoksen, mutta ei mitään muuta. Alkuperäistä tekelettä hän
ei ollut luonut, vaikka monesti oli miettinyt aiheita. Mutta kesän
aikana hän oli aikonut suomentaa erään Emile Zolan laajimmista
romaaneista...
Työ oli tuossa vasta alulla!
Nyt hänen täytyy käydä tosityöhön, päätteli hän. Hän oli nuori! Hän
paranisi nyt täällä kaikesta entisestä: ruumis saisi uutta verta, mieli
erämaan surumielisyyttä. Hän uisi ja kylpisi, kävelisi maita ja
vaaroja, joisi kirkkaitten lähteitten vesiä...
Ja salaperäisintä oli juuri se, ettei kukaan tietänyt, missä hän oli.
"Mihin sinä oikeastaan aiot?" kysyivät toverit ja tuttavat.
"Menenpähän levähtämään jonnekin."
He uskoivat varmaan, että hän oli matkustanut Savoon tai Karjalan
maille. Kukaan ei arvannut, että hän oli saapunut tänne kauas
Pohjolaan... Lapin raukoille rajoille...
Mutta mikä häntä nyt oikeastaan vaivasi tänään?
Ei mikään muu kuin hänen entinen elämänsä, joka vieläkin vilisi
sydämessä kuin vetten viri...