Hän heräsi siihen, että kuuli puhelua jostakin pihasalta ja pääskysten
liverryksiä ilmasta. Hän oli nukkunut niin, ettei ensin muistanut missä
olikaan.
Mutta kun hän pääsi oikein valveille, palasivat kuluneen yön muistot
mieleen. Päivä oli kai jo hyvin lännellä. Hän ei nähnyt aurinkoa, mutta
hänestä tuntui, että hän oli nukkunut kauan ja hyvin. Tunsi mielensä
virkeäksi, vaikka jalkapohjat olivat arkoina eilisen kävelyn jälkeen.
Hän nousi ylös ja päätti lähteä uimaan. Ei pannut kenkiäkään jalkaansa.
Täytyi nyt aloittaa oikeaa metsäelämää kaikin voimin! Karaista
ruumistansa, puhdistaa sieluansa! Ja viheltäen käveli hän tuvan poikki
ja meni pirttiin.
Heikkikin oli juurikään saapunut tuliaisineen. Koko perhe oli
kokoontunut pöydän ympärille, jolle Heikki lappoi laukustaan minkä
mitäkin tuomista. Siinä olivat kaikki pojatkin, Aapo, Erkki ja Akseli,
joita Kaarlo ei ollut vielä nähnyt. Siinä seisoivat pikku tytötkin
Laila ja Maria äitinsä vieressä, uteliaina katsellen isän tuomisia.
Heikki komensi pojat kättelemään Kaarloa ja sanoi:
"Kiittäkää myöskin! Tämä herra se antoi rahaa tuliaisiin ja maksoi
vielä jauhotkin kauppiaaseen!"
Pojat tulivat kättelemään. Olivat vankkoja poikia, Aapo jo pitempi
isäänsä, avojaloin, mutta puhtaat paidat kaikilla. Emäntä oli pitkähkö,
laiha nainen leppeine sinisine silmineen, joiden ilme oli samanlainen
kuin Eevankin.
"Missä Eeva on?" kysyi Kaarlo.
"Se tulee heti... meni teille lypsämään maitoa."
Aapolle isä oli tuonut uuden, kiiltävän uistimen, pikkupojille onget ja
jokaiselle sitäpaitsi kirveen omiin nimiinsä, Eevalle ja pikkutytöille
huivit ja emännälle pakan liinakangasta.
Kaikki olivat niin hyvillään, että Kaarloa huvitti. Heikki oli itsekin
hyvällä tuulella, laski leikkiä ja kertoi:
"Kun rovasti minulle esitti, että 'ottakaa sinne teille kesäksi asumaan
eräs Helsingin herra, hän tahtoo rauhalliseen paikkaan', niin minä
sanoin, että meillä on niin talonpoikainen ja metsäinen elämä, että ei
taida tyytyä... Rovasti siihen, että semmoiseen elämään se juuri
tahtookin... Niin minä sanoin, että tulkoon vain... ja niin on nyt
tullut..."
"Tänne kiveliöön!..." virkkoi emäntä. "Ei täällä ole vieraalle mitään
antamista..."
"Onpa järvessä kaloja ja metsissä riistaa, ja särvintä saadaan
myöskin... ei hätää... Tämä tyytyykin, kun saapi maitoa kyllikseen...
Mutta, pojat, menkääpä hoputtamaan Eevaa, että tuopi verestä maitoa,
että maisteri on jo valveilla", tuumaili Heikki, eikä häntä vieläkään
näyttänyt väsymys vaivaavan.
Pojat rynnistivät kaikin ulos semmoisella voimalla, että pirtin jykevä
ja paksu ovi paukahti auki, jotta eteisen seinät helisivät.
Kaarlokin istuutui Heikin viereen penkille ja kysyi:
"Eikö Heikkiä väsytä hyvin? Minun jalkapohjani ovat niin kipeät,
että..."
"Kuinkas sitä on nukuttu? Minkälainen oli vuode?" kysyi Heikki vastaan.
"Hyvin olen nukkunut; niin makeasti, etten herättyäni ensin muistanut,
missä olinkaan!"
"Niin, että oli joutunut tänne keskelle kiveliötä", virkkoi emäntä.
"Täällähän on suuri järvi ja hyvä uimaranta", nauroi Kaarlo. "Mikä on
hätänä!"
"Ei täällä käy kaikkina kesinä yhtään ihmistä, eikä talvellakaan kuin
joku poromies", tenäsi emäntä yhä; hänen tuntui käyvän sääliksi
Kaarloa, että oli tänne hautautunut.
"Kyllähän minä jo ihmisiä olen nähnyt", puolusteli Kaarlo. "En minä
täällä mitään kaipaa."
Heikki sanoi siihen:
"Ja jos ikävä tulee, niin pääseehän täältä pois milloin hyvänsä...
Vaikka huomenna jo..."
"Ei toki... en minä mitään ikävöi..."
Kaarlo käveli pihalle, jota peitti vankka nurmikko. Pääskyset
lentelivät pesistään, joita oli vieri vieressä koko pirtin räystäs
täynnä, lensivät yli uuden navetan järvelle päin. Toisia palasi
pesiinsä, ja yhtenä viserryksenä oli koko piha. Päivä paistoi korkean,
louhikkoisen vaaran takaa; ilma tuntui vähän nuoskeammalta kuin
tullessa aamuvarhaisella.
Navetasta kuului lehmän kello kalkahtavan, ja vaaran alla kukkui käki.
Samassa hän näki Eevan tulevan maitokellarista, joka oli matala,
puoleksi maahan kaivettu huone päärakennuksen pohjoispäässä. Hänellä
oli maitoa iso kippo kädessään. Kaarlon silmät seurasivat Eevaa
mielihyvin. Tyttö oli kuin muuttunut. Hänellä oli erilainen huivi, joka
oli solmittu niskaan. Hänen kasvonsa olivat punakat ja niiden ilme
iloinen ja ystävällinen. Kaikin puolin näytti Eeva somemmalta ja
miellyttävämmältä kuin yöllä järveltä tullessa. Silmien sini oli kuin
tummempi, ja Kaarlo huomasi nyt, kun Eeva hymyili, että hänen hymynsä
oli hurmaavaa.
Pojatkin joutuivat siihen.
"Lähtekää tekin, maisteri, uimaan!" sanoi Eevan takaa nuorin, Akseli.
"Eeva sanoi, että te olette hyvä uimaan."
"Olet nyt", varoitti Eeva ja nipisti poikaa hiuksista.
"Me lähdemme miehissä tästä", sanoi Kaarlo ja laski huulilleen
maitoastian. "Ja sitten kalastamaan!"
"Minullakin on onki!" huomautti Akseli taas toimessaan.
Hetken kuluttua olivat kaikin menossa järven rantaan kellervähiekkaista
polkua pitkin, joka lähti maitokellarin päästä. Kaarlo oli avojaloin,
lakitta ja paitahihasillaan.
Sillä välin meni Eeva kamariin vieraan huonetta siistimään. Ikkunasta
hän näki, miten Kaarlo ja pojat riisuutuivat. Pojat joutuivat ensiksi
veteen, kahlasivat niin pitkälle, että vesi ulottui kaulaan, ja
heittäysivät sitten uimaan. Kaarlo seisoi kauan kiven päällä
venevalkamassa ja lämmitteli jäseniään, laskeusi sitten veteen, kasteli
päänsä ja rintansa ja juoksi, veden pärskyessä hänen ympärillään,
järveen. Pojat huusivat ja nauroivat, ja kuului Kaarlokin nauravan.
Kaarlo oli Eevan mielestä komea mies. Hänen silmänsä olivat kauniit, ja
hän puheli niin kovin ystävällisesti. Miten lieneekin ollut oppinut,
kun oli näin paljon kirjojakin.
Kaarlo oli avannut kapsäkkinsä ja jättänyt sen selälleen lattialle,
otettuaan siitä pyyheliinan. Toinenkin kapsäkki oli auki. Siinä oli
vain kirjoja. Eeva ei tohtinut niitä liikuttaa. Mutta kun hän näki
niitä niin paljon, ei hän malttanut olla koskettamatta päällimmäistä.
Hän avasi kannen ja luki "Kalevala".
Mikä lienee? Ja kiireesti asetti Eeva kirjan paikoilleen.
Äitikin tuli kamariin.
"Rikas se taitaa olla. Isällekin oli antanut jauhoihin rahaa, sanoen,
että kyllä sitten sovitaan, ja rovastikin oli maininnut, että kyllä se
olostansa maksaa, kun vain saapi olla rauhassa", selitteli emäntä
Eevalle.
"Paljon sillä näkyy olevan kirjoja ja vaatteita tuossa toisessa",
näytteli Eeva ja kehuskeli.
"Mutta ei se ollut virastaan mitään selvää tehnyt, vaikka isä oli
välillä kysynytkin", tiesi emäntä. "Saattaa olla isokin virka. Kuinka
lienee vanha? Nuorelta näyttää, mutta on sillä semmoista somaa
alamielisyyttä silmissään."
"Sanoi viisikolmatta täyttäneensä."
Eeva havaitsi nyt ikkunalaudalla kultakellon ja sormuksen, jotka Kaarlo
oli siihen jättänyt.
Yhdessä he niitä emännän kanssa kävivät tunnustelemaan ja tutkimaan.
"Antaisipa noita kirjoja luettavaksi!" toivoi Eeva.
"Ne ovat varmaan vieraskielisiä kaikki."
"Tämä tässä on suomalainen..."
Ja Eeva otti "Kalevalan" uudestaan kapsäkistä.
"Elä missään nimessä koske!" varoitti äiti, vaikka itsekin olisi ollut
utelias näkemään.
"Kyllä minä vielä jolloinkin pyydän lainaksi", arveli Eeva.
"Et saa pyytää. Voipi suuttua."
"Ei suinkaan suutu... niinpä on lempeäsilmäinen."
Ja Eeva katseli vieläkin "Kalevalaa".
"Se on silmistään vähän vorstmestari-vainajan näköinen... liekö sitten
niin siivo ja hyväsydäminen", tunnusteli emäntä. Häntäkin oli vieras
miellyttänyt.
"Mistä meille tiesi tulla?" kysyi Eeva.
"Rovasti oli neuvonut. Pappilaan oli isä käsketty. Siinä olivat yhteen
tulleet."
"Hyvä tämä on ja ystävällinen. Tiedusteli lehmistäkin. Katsokaa, äiti,
kuinka se on hyvä uimaankin... noin vain... nyt keljottaa selällään
kuin hauki..."
"Niin näkyy. Siisti nyt huone, ja laitamme ruokaa sille."
Emäntä meni, mutta Eeva jäi siistimään huonetta ja panemaan vuodetta
kokoon.
Herttainen mies oli, siivonnäköinen ja soma. Ei ollut naimisissa, mutta
varmaan oli ystävä jossakin kaukana...
Ja ajatuksissaan tarttui Eeva uudelleen "Kalevalaan" ja luki muutamia
rivejä.