He työnsivät veneen vesille vasta sitten, kun Heikki oli lähtenyt
takaisin pitkin joenrantaa venevalkamaan, noutamaan sinne jätettyjä
tavaroita.
Aurinko oli jo kohonnut korkeammalle ja paistoi yli vaarain lakien,
koko järveä kullaten.
Eeva istuutui soutamaan ja Kaarlo perään. Ei ollut Kaarlo eläissään
puhutellut erämaassa kasvanutta tyttöä, ei tuntenut heidän
yksinkertaisia tapojaan eikä sitä luonnollisuutta, jonka aina tapaa
sydänmaan asukkaan käytöksessä. Omituinen tunne valtasi hänet, kun hän
katseli soutavaa tyttöä, joka ei näyttänyt häntä ujoavan eikä liioin
häntä herranakaan pitävän. Hänestä tuntui niinkuin hän nyt tässä
venheessä kulkisi johonkin salaperäiseen ihmemaahan, kauas pois
entisestä, uuteen kirkkaaseen elämään. Aamun loiste, erämaanjärven
jylhä ympäristö ja hänen oma haaveksiva mielensä kutoivat hänen eteensä
kuin uuden elämän sarastusta. Ei hän oikein tiennyt, näkikö unta vai
oliko valveilla... Koko maailma tuntui kultahohteessa kylpevän,
rantojen puissa lauloivat linnut, ja käkien kukunnoita kuului
kaukaisista korvista.
Tämä järvi ja tuo talo tuolla ja sen asukkaat... tässä oli nyt se
maailma, jossa hänen tuli parantua, virkistyä, voimistua, uusiintua
kaikin puolin... Tänne eivät voineet seurata maailman pahat eivätkä
suuret synnit... täällä oli niin puhdasta ja valoisaa, niin kirkasta ja
hyvää...
Oli sittenkin ollut onnellinen ajatus, kun päätti lähteä pakoon
suurkaupungin huumaavia humuja ja erota ja lakata surkeasta elämästä,
jossa sielu sairasti hurjien illatsujen jälkeen ja ruumis kutistui
synnissä!... Onni oli ollut, että ymmärsi pahaa paeta...
Oliko mahtanut paha hänestä paeta! Oliko jäänyt vetten ja vaarain ja
taivalten taakse, vai seurasiko aina matkassa, koskaan jättämättä
rauhaan?
"Kuinka vanha Eeva on?"
Hän tahtoi jotakin jutella tytölle, sillä tämä näytti nyt ujoavan
enemmän kuin äsken.
"Jo minä Mikkelinä täytin yhdeksäntoista."
Hänen suunsa oli sievä ja huulet punertavat. Päällimmäisen hameensa oli
hän kohottanut korkealle, niin että lyhyt alushame peitti vain siroja
pohkeita. Takista oli auennut vielä muuan nappi, niin että valkoista
rintaakin pilkisti palanen näkyviin...
Kaarlo tapasi ajatuksensa jostakin riettaasta kuvasta, joka tuntui
viehättävän. Mutta samassa hän osui katsomaan Eevan silmiin, joiden
ilme oli totinen ja viisas. Koko Eevan olennosta näytti viattomuus
sädehtivän -- sopusoinnussa tämän kumman kirkkaan aamun kanssa.
Katkera, vihlova vastenmielisyyden tunne omaa itseään kohtaan tärisytti
Kaarlon sisintä. Hän kirosi itseään, saastaista sisuaan, likaista
mielikuvitustaan.
Näinkö olikin jo langennut! Näin uponnut, näin menettänyt puhtaan
mielikuvituksen maailman! Ettei ollut voimaa vangita liiteleviä
kuviaan! Ettei ollut kykyä ajatella puhtaasti puhtaan vieressä!
Seurasivatko ne sittenkin häntä tänne erämaahankin, nuo villit,
eläimelliset vietit? Eikö koskaan enää paranisi pilaantunut liha, ja
eikö koskaan kirkastuisi himmeä, likainen mieli!...
Hän pusersi melaa kouraansa ja vannoi vieläkin saman valan, jonka oli
vannonut porttolan eteisessä... että hän vangitsee halunsa, hänen
heikon lihansa täytyy nyt totella sielun käskyjä... hänestä on tuleva
uusi mies... Ja tuntien äskeisen pahan puuskan menneen ohi hän
rauhoittui ja alkoi jutella Eevalle.
"Kuinka siellä äiti ja muut kotona voivat? Ovatko terveinä?"
Mutta Eeva kysyi vuorostaan:
"Mistä te sinne tiesitte, että täällä on talo Illinginjärven rannalla,
kun tänne arvasitte tulla?"
"No, tiesin minä. Onko Eevan tapana kalastaa uistimella?"
Ei ollut nyt joutanut pariin kesään, kun lehmäin hoito oli yksin hänen
toimenaan. Äidillä oli toinen käsi loukkaantunut, ettei saattanut
lypsää. Mutta pojat uistivat melkein joka yö.
"Montako on lehmää?"
"On nyt yksitoista vasikkain kanssa. Mennä talvena isä myi Mustikin,
joka oli paras maitolehmä..."
"Sepä nyt oli..."
"Kun ei saatu verorahaa ja Aapo sitten loukkasi jalkansa... kirveellä
löi kaksi varvasta poikki... Onko teillä lehmiä?"
Eevasta tuntui luonnolliselta, että Kaarlokin oli talosta, jossa oli
lehmiä.
Kaarloa nauratti.
"Ei ole lehmiä. Minä olen kaupungin lapsia. Eikä Helsingissä monta
lehmää olekaan. Maito tuodaan sinne maalta."
"Ei taida olla peltojakaan?"
Eeva tuli yhä puheliaammaksi. Hän kysyi minkä mitäkin, niinkuin tekee
oppimaton erämaan tyttö, joka ei maailmasta ole paljoa kuullut eikä
nähnyt. Kuta enemmän puhelivat, sitä enemmän Kaarlo tunsi vapautuvansa
äskeisistä likaisista ajatuksistaan, ja hänen hellään sydämeensä levisi
hyväätekevänä, suloisena ja lämpimänä säälin ja rakkauden tunne kaikkia
näitä yksinäisyydessä eläviä hyviä ihmisiä kohtaan. Peto ja perkele oli
äsken hänen sisässään, kun hän näki Eevan paljaan, pyöreän poven... Hän
inhosi vieläkin äskeistä.
"Kyllä täällä on kaunista ja kirkasta, täällä Pohjolassa... Helsingissä
on ainakin kesä pimeä tähän verrattuna."
Siitä alkoi Eeva taas tiedustella. Hän teki niin kummallisia
kysymyksiä, ettei Kaarlo välisti tiennyt mitä vastata. Hän tahtoi
tietää Kaarlon isän ja perheolot. Oliko rikas vai köyhä? Joko oli
nainut? Mitä oli noissa laukuissa ja kapsäkeissä?
"Kirjoja vain ja vähän vaatteita."
"Onko semmoisia satukirjoja?"
"Ei ole satukirjoja. Onko Eeva lukenut satukirjoja?"
"Olen minä yhden. Sen toi isä kirkolta mennä kesänä. Se oli hauska
kirja..."
He olivat jo saapuneet niin likelle talon rantaa, että peltojen
vihannoiva oras välkkyi kuin silkkinen sametti aamuauringon paisteessa.
Asuinrakennuksen takaa lähti kellertävähiekkainen polku alas loivaa
myötälettä järven rantaan päin. Siinä oli suuren kiven vieressä
venevalkama porraspuineen.
Peräti pieniltä näyttivät viljelykset Kaarlon mielestä; oli kuin olisi
nähnyt jonkunlaisen lasten leikkipaikan. Vai tuo louhikkoinen, korkea
vaarako teki, että kaikki sen kupeella näyttivät niin pieniltä ja
avuttomilta!
Kaihola! Surujen ja ikävän koti! Mutta ei näyttänyt talo ikävältä.
Pihamaa oli vankan nurmen peittämä, ja akkunalaudat olivat maalatut
valkoisiksi. Rantaan vievän polun varressa oli matala pienoinen huone,
jonka musta ovi oli järvelle päin.
"Se on sauna, ja tuo toinen, joka on aivan rannassa, on verkkohuone",
selitteli Eeva.
"Onpa siellä uusi, vastatervattu venekin!"
"Se on Aapon kalavene. Nyt tänä kevännä hän on sen lumen lähtiessä
tehnyt. Ensimmäinen Aapon tekemä vene, ja isä sanoi, että se on hyvin
tehty."
Ei ollut rantaan enää monta syltä matkaa. Eeva kääntyi katsomaan, eikö
ketään näkynyt rantaan tulevaksi, ja arveli:
"Eipä tainnut äitikään arvata, että täältä vieras tulee, koska ei näy.
Taisi nukkua. Enkä minäkään vielä isää odottanut ennenkuin tulevan yön
seutuna."
"Eikö Eeva ollut nukkumassa?"
"Mansikka kohta poikii, niin nousin navetassa käymään, ja silloin näin,
että isä oli jo Raakonrannalla, kun savu nousi."
Kaarloa huvittivat Eevan puheet, jotka käsittelivät sellaista, mikä oli
likinnä hänen sydäntään. Kaarlo alkoi vähitellen ymmärtää häntä.
"Vai poikii Mansikka pian", sanoi hän, kuin asia häntä hyvinkin
huvittaisi. Ei ymmärtänyt silloin, että lehmän poikiminen köyhässä
erämaanperheessä oli merkkitapaus, mutta jäljestäpäin se kyllä selvisi
hänelle.
"Siitä tulee yhtä hyvä lehmä kuin Mustikistakin, joka myytiin."
"No, sepä on hauskaa!"
Järven pohjasta pohotti kellertävä hiekka kuin kulta saivoveden läpi.
Pohja näytti olevan tasainen kuin lattia ja madaltui hienosti kuin
hyvin loivana myötäleenä venevalkamaa kohden.
"Mutta jopa on kerrassaan hyvä uimaranta tässä", puhkesi Kaarlo
ihmettelemään.
"On se. Eikä ole liekoja eikä kiviä. Saunasta tultua minäkin juoksen
järveen. Mutta pojat käyvät päivilläkin."
"Tässä minä käyn joka päivä, ja saunassa myöskin."
Ja Kaarlo antoi toisen kämmenensä rentona uiskennella vedessä.
Samassa kolahti vene porraspuihin.
Kaarlolle oli tehty vuode tupakamariin, joka oli järven puolella
rakennusta. Sinne tultiin tuvan läpi, jossa ei talvisin asuttu ja jossa
ei ollut uunia eikä vasituisia parsia. Viereinen kamari oli myöskin
keskentekoinen, mutta siitä ei puuttunut muuta kuin uuni. Toisessa
päässä oli perheen huone, kookas valoisa pirtti, jossa oli neljä
ikkunaa.
Päivä oli jo korkealla, kun Kaarlo alkoi riisuutua. Hitaasti otti hän
vaatekappaleen kerrallaan päältään ja katseli järvelle. Sieltä ei
näkynyt muuta kuin sileä, päiväpaisteinen selkä ja suuri, synkkä
sydänmaa sen takana... kauas silmän kantamattomiin... leivättömään
Lappiin, tunturien maahan. Korkeita paljaspäisiä kukkuloita siellä
kohosikin kiveliön keskeltä, muutamat kuin kiinni taivaanrannassa. Ei
mikään osoittanut, että siellä olisi asuttua maailmaa... Oliko kukaan
ihminen koskaan kulkenutkaan!
Hänen väsynyt mielensä kietoi ajatukset kuin harson sisään. Hän
kuvitteli siirtyneensä pois entisestä maailmasta, muuttaneensa toiseen,
outoon maailmaan, jossa ei ollut muita ihmisiä kuin tämän talon väki
eikä muita asumuksia kuin tämä Kaihola...
Mitä varten hän oli tänne tullut?
Oli kuin hän itsekään ei sitä enää tietäisi taikka niinkuin nyt vasta
havahtuisi, että ainakin oli tänne tullut...
Oliko todella lähtenyt pakoon pahaa maailmaa? Oliko todella väsähtänyt
ja tahtonut lepoa, uusia voimia ja uutta mieltä?
Oli. Niin oli.
Hän oli niin väsynyt kaikkeen siihen, mitä maailma iloineen tarjosi,
ettei hän enää mistään tuntenut iloa eikä rauhaa. Senkö tähden, että
hän ei ollut osannut elää säästävämmin ja säännöllisemmin, vaan oli
kuluttanut nuoren elämänsä iloissa ja nautinnoissa? Vai oliko syynä se,
että elämän ikivoima oli hänestä jo loppuun kulunut, ja alkaisi
kuihtumus ja jäykistyminen...
Ei voinut olla niin. Hänhän tunsi vielä veren pulppuavan lämpöisenä ja
nuorteana, hänhän rakasti elämää ja koko kärsivää ihmiskuntaa! Hänen
henkensä tuli ei ollut vielä loppuun palanut, eikä mielensä joustavuus
kangistunut...
Hän rakasti elämää, mutta ei sairasta eikä synnillistä elämää, vaan
tervettä ja voimakasta. Ei semmoista elämää, jota oli viettänyt ja
jossa ei koskaan ollut onnea tuntenut.
Silloin hän äkkiä teki päätöksensä, samana yönä, jona hän toveriensa
kanssa, tuliaismaljoja maistellen, vietti kekkereitä ulkomaanmatkalta
palattuaan. Rikkaan isän poikana hän oli saanut kaikkia halujansa
tyydyttää. Ja nyt viimeksi tehdä sen onnettoman ulkomaanmatkan, joka
oli ollut hänen suurin erehdyksensä!
Mitä hän teki ulkomailla, hän, joka ei vielä tuntenut omaa maatansa
muualta kuin kartasta eikä kansaansa muutoin kuin kirjoista...
Ja synkkänä katumuksen hetkenä, jona mieli on musta kuin sysi, sielu ja
ruumis sairaana eikä maailma enää huvita, lensi hänen uupuneeseen
mieleensä vilkas ja veres ajatus. Se sai veret liikkeelle ja uudet
toiveet syttymään.
Pois täältä, pois synkän saloseudun sydämeen, missä luonto on
koskematon; sinne eivät maailman viestit kuulu, eivätkä siellä himot
huumaa... Sinne hän pakenee, niin kauas kuin oman maan mannerta on;
siellä hän kykenee työhön ja parantaa särkyneen mielensä... Nyt hän oli
saapunut tänne!
Oli oikein huvittavaa ajatella, ettei kukaan, ei edes hänen lähimmistä
sukulaisistaan, tiennyt minne hän oli mennyt.
"Menenpähän katselemaan omaakin maatani, jota en tunne kuin pienen
palasen."
Ei hän matkastaan muuta selittänyt.
Elämä tuntui nyt niin oudon viehkeältä. Oliko erämaa jo upottanut
rauhansa hänen sydämeensä? Oliko Pohjolan kirkas kesäinen yö jo
valaissut hänen pimeää mieltänsä?
Hänestä tuntui siltä. Suloinen raukeus valtasi mielen, leppeä väsymys
ruumiin.
Hänen ympärillään oli hiljaista, ei kuulunut mitään liikettä, ei tuulen
tohinaa. Totinen ja uhkaava oli tuo erämaa tuolla järven takana, yhtä
ääretön joka suunnalle. Ja tuo vankka louhinen vaara melkein päälle
kaatumassa... Ei ollut täältä polkuja pahan maailman markkinoille,
eivät päässeet viestit tuomaan eivätkä viemään...
Erämaan rauhassa... Erämaan rauhassa...
Hän katsoi vuoteeseensa, joka valkoisine pieluksineen oli häntä varten
valmistettu. Peite oli aivan uusi ja lakanat hohtavan valkoiset.
Mistä oli heillä täällä synkässä sydänmaassa näin?... Köyhiä, kovaa
kokeneita ihmisiä he olivat, puutetta kärsineitä, kovaa työtä
tehneitä... Parhaansa olivat hänelle, maailman elostelijalle tuoneet...
Häntä melkein hävetti, ja sanomaton säälin tunne pulppusi hänen
sydämessään.
Miten voisi hän osoittaa kiitollisuutta, miten olla hyvien ihmisten
mieliksi!
Hän heittäysi vuoteeseen ja painoi päänsä pehmeään pielukseen. Samassa
hän muisti Eevan, muisti Eevan solakan varren, pyöreät käsivarret ja
kauniit silmät ja tuuhean tukan... Tyttö-raukka! Hän ei tiennyt vielä
mitään syntisestä maailmasta!...
Kun hänen ei koskaan tarvitsisikaan tietää! Ja hän nukkui raskaaseen
uneen.