Kaksi miestä kävelee kapeaa, mutkittelevaa polkua pitkin asutuilta
mailta kiveliöön päin. Edellä astuvalla on kannannainen taakka
selässään, mutta jälkimäisellä vain pieni kainalolaukku, joka riippuu
olan yli nahkakantimessa. Polku on kapea, paikoitellen kivikkorovaa ja
pounikkoa. Väliin se nousee sileälle vaaran kyljelle ja toisin ajoin,
kuin kulkijalle huviksi, viepi hietaista männikkökangasta pitkin.
Soiden poikki ei vie eikä halkaise jänkkiä, vaan kiertää niiden
rantoja, metsän peitossa pysyen.
On valoisa ja lämmin Pohjolan kesäyö.
Vanhemmalle miehelle, joka astuu edellä taakkoineen, tuntuu tulevan
lämmin ja palava. Hiki tippuu hänen kasvojaan pitkin, joita hän tuon
tuostakin pyyhkäisee puseronsa hihalla. Mutta reippaasti hän astuu,
tottuneesti kiertää polulla olevat kivet, ja varmasti nousee jalka
polun poikki kaatuneen lahon yli. Voimaa on vielä jänteissä ja
tukevassa varressa, joustavuutta koko olennossa. Eivät ole hartiat
kumarassa, sillä hän on lyhyenläntä ja tanakkaa tekoa kuin petäjän
tyvi.
Paras miehuuden aika on sentään jo ollutta; harmahtavat hiukset
ohimolla ja rypyt silmäin ympärillä tietävät vanhuuden päivien
alkaneen. Mutta hän on tottunut kantamaan taakkoja selässään, oppinut
polkuja astumaan ja kiveliöitä kulkemaan. Koko ikänsä on kiveliössä
asunut ja monasti sinne selässään kuljettanut perheelleen elatuksen.
Hänen jäljessään kävelevä mies on nuori vielä, hoikka ja
heikonnäköinen. Vaatteet ja kengät ovat herrasmiehen, ja keppi, jota
hän levottomasti heiluttelee, on hienon maailmanmiehen. Tukka on
mustankiiltävä, silmät suuret ja siniset, mutta niiden ilme on väsynyt
ja arka, samoin kuin koko olemuksessa on jotakin pelonsekaista ja
pehmeää. Mutta vaikka häntä ei paino rasita, näyttää hän paljoa
väsyneemmältä kuin hänen vanhempi kumppaninsa. Sillä hän on tottumaton
kulkemaan kivikkopolkuja eikä näytä karaistuneelta kestämään erämaan
vaivoja ja elämää. Vähän väliä hänen jalkansa töksähtää polun kiviin
tai tarttuu risuihin. Vari on hänelläkin, vielä varimpi kuin toverilla.
Lakkaamatta hän pyyhkii hikeä kasvoiltaan ja huitoo nenäliinallaan
sääskiä ympäriltään.
Vanhemman miehen nimi on Heikki Kotarova, Illinginjärven uudistalon
kovaa kokenut isäntä. Nuorempi on Kaarlo Savio, eteläsuomalainen
kirjailija.
Kaksi päivää he ovat jo olleet matkalla. Suoraan itää kohden ovat
taivaltaneet, ensin koskista jokea pitkin veneen varassa, sitten
jalkapatikassa. Nyt on viimeinen, mutta myöskin pisin ja raskain taival
kuljettavana, ennenkuin pääsisivät perille suuren, saivovedestään
kuuluisan Illinginjärven rannalle, missä oli yksi ainoa asukas ja talo.
Outoa ja omituista oli taival ollut Savion mielestä, outoa ja omituista
koko tämä pohjoinen maailma, josta ei ollut kuullut muuta kuin satuja
kerrottavan. Kun he kirkonkylästä veneellä lähtivät painamaan
vastavirtaan synkistä kiveliöistä juoksevaa jokea pitkin, tuntui
hänestä, että se oli viimeisiä ponnistuksia siihen uuteen elämään, jota
hän oli hakemassa. Jyrkkien koskien alla hän oli noussut maihin ja
kävellyt polkua pitkin sen niskalle, sillä aikaa kun Heikki
kumppaneineen kiskoi venettä ylös koskea. Yön aikoina oli kuljettu ja
kuumimman päivän ollessa noustu maihin johonkin koskenrannalla olevaan
taloon, jossa levähdettiin.
Alajuoksultaan olivatkin joen molemmanpuoliset rannat olleet taajaan
asuttuja, mutta kuta ylemmäs he ehtivät, sitä mukaa harveni asutus,
pienenivät viljelykset. Synkkä kiveliö alkoi heti joen rannasta ja
näytti ulottuvan maailman ääriin. Sinne tänne joenrannalle, etelään
viettävälle rinteelle, oli vielä joku uskaltanut mökkinsä salvaa ja
kuokkia peltoa sen ympärille. Mutta joen latvoilla, suurten järvien
rannoilla, kuului olevan vankkoja asutuksia ja varakkaita kyliä, joiden
asukkaat viillättivät näitäkin vesiä alas valtaväylän varsille, mutta
kulkivat toisaalle päinkin erämaiden poikki leikkaavia jokiloita pitkin
toisen suuren valtaväylän rannoille ja kirkonkylään.
Tämä polku, joka vei Illinginjärvelle, oli alkanut joen lompalolta
korkean vaaran alta. Siinä oli jokitörmän päällä, kuusikon suojassa,
Heikillä vakituinen venehuoneensa, jossa sitä säilytti talvisin ja
johon sen kesäisinkin veti suojaan aina kun kirkolta palasi. Siinä oli
hänen varastohuoneensakin, johon veneestä tuomisensa kokosi, ne sitten
selässään kantaakseen vähissä erin kotiaan. Neljä säkkiä jauhoja oli
sinne nytkin jätetty ja säkki suoloja. Kesän evääksi ne oli tuotu, kun
oman pellon vilja oli aikoja loppunut.
Ihmetellen ja kuin unta nähden oli Kaarlo tarkkaillut Heikin ja hänen
kumppaniensa raskaita ponnistuksia, kun he kiivasta virtaa ylös
sauvoivat jauholastissa olevaa raskasta venettä. Kuntoa ja miehuutta
siinä kysyttiin.
Vähitellen hän oli alkanut herätä unestaan ja herännytkin oikeaan
todellisuuteen. Mitäpä olikaan hän tiennyt erämaan asukkaiden elämästä
ja niistä ponnistuksista ja vaivoista, joita he saivat kokea
jokapäiväisen leivän hankinnassa! Ei mitään hän niistä tiennyt, ei
koskaan omin silmin ollut nähnyt. Tosin oli joskus pääkaupungista
maaseudulla käynyt, mutta mitäpä se oli sekään kansan elämä muuta kuin
näennäistä hyvinvointia hyvien kulkureittien varsilla... Mutta tämä!
Tämä oli sitä todellista, tervettä elämää, Suomen kansan elämää, josta
oli kuullut puhuttavan ja lukenut kirjallisuudessakin... Tämän sitkeän,
kovaa kokeneen kansan raskasta elämää, karua maata ja kylmää ilmanalaa
vastaan...
Kun hän silmäsi edellään kävelevää Heikkiä, jonka hartioita painoivat
hänen matkakapineensa ja jonka harmenevia hiuksia pitkin hiki tippui,
tuli hänen niin sääli Heikkiä, että esitteli levähdettäväksi...
"Ei ole enää pitkä matka järvelle", vastasi Heikki eikä katsonutkaan
taakseen, toisen ollessa vähän väliä kompastua kiviin.
Kaarloa ihmetytti miehen sitkeys. Monta vuorokautta oli raskasta lastia
sauvonut vastavirtaan... nyt tuommoinen taakka selässä... ja kuitenkin
astui kuin levännyt, nuori mies... Ei taakseen joutanut silmäämään, ei
taakkaansa mättäälle laskemaan.
"Tästä alkavat heti... tuo jänkkäpilkka kun on kierretty... hyvät maat
ja paremmat polut", puheli Heikki hetken kuluttua.
"Joko olemme puolivälissä?" kysyi Kaarlo nyt. Oli aikaa jo aikonut
kysyä, mutta peläten, ettei vielä oltaisi, oli hän koettanut säästää
kysymystään niin kauan kuin mahdollista.
"Jo toki!" kuului Heikin rauhoittava vastaus. "Eihän tätä väliä vedestä
veteen pitäisi olla kuin kolme neljännestä... vaan liekö tuota kukaan
oikein mitannut."
"Sanoittehan olevan tuolta joen rannalta kotia toista penikulmaa",
muisteli Kaarlo.
"Niinpä niin. Mutta siinäpä onkin järvi välissä, toista neljännestä
leveä..."
"Teidän talonne on siis tuolla puolella järveä?"
"Niin on -- ei sinne tietämättä kulkija kostu... Ja kyllä siellä saapi
olla rauhassa se, joka ei muita ihmisiä ikävöi... Kun kuulutte
semmoiseen paikkaan haluavan... On sekin!..."
Kaarlo pani merkille, että kuta likemmäksi he saapuivat Illinginjärveä,
ja kuta synkempi ja lyömättömämpi erämaa heitä ympäröitsi, sitä
puheliaammaksi kävi Heikki. Kirkonkylässä, jossa yhteen tulivat, ei
Heikki ollut monta sanaa virkkanut, ja tullessakin haasteli hyvin
vähän. Joskus vain jonkun sanan lausui, kun osui vastuspaikka.
Silloinkin tyynesti ja rauhallisella äänellä. Mutta nyt vasta näytti
kuin kotiutuvan, kun oli loitottu asutuilta mailta. Täällä se olikin
Heikin kehto, täällä kovan kiveliön keskellä, täällä hänen elämänsä,
ilonsa ja onnensa.
Ei ollut Heikki Kaarlolle kertonut juuri mitään kotioloistaan. Lyhyeen
oli vastannut ja siihen lopettanut keskustelun. Sen oli Kaarlo saanut
tietää, että nuorena, naimattomana miehenä Heikki oli tänne
Illinginjärven rannalle hakenut kruununtorpan paikan ja siihen alkanut
rakentaa mökkiä. Toisen sydänmaanjärven rannalta oli kotoisin, suuren
lapsilauman nuorin poika.
"Kauanko Heikki on jo täällä asunut?"
"Kolmaskymmenesviides kesä on kulumassa."
Taas näytti Heikki tiukentavan kulkuaan. Ainakin Kaarlosta tuntui niin,
sillä hänen ja Heikin väli pyrki pitenemään.
"Tässä on juuri heti, kun pääsemme tuon Hiirimaanvaaran pohjukalle,
minun tavallinen lepokiveni... Jospa siinä levähtäisimme!" kuuli Kaarlo
Heikin edestäpäin puhuvan kuin kehoittavalla äänellä.
He olivatkin jo rannanneet äskeisen jänkän ja nousseet
männikköharjulle, jota pitkin polku näytti nousevan korkeammalle.
"Tästä se alkaa Hiirimaanvaara... Kun pääsemme tuonne paljukalle, niin
siintää sinne jo kappale järven lahtea", selitteli Heikki taas.
Kaarlo koetti joutua perässä, mutta sittenkin ehti Heikki äkkimutkassa
kadota näkyvistä. Ei ollut hänestä, helsinkiläisestä elostelijasta,
erämaan polkuja kulkemaan! tuumaili hän mielessään.
Polku nousi nousemistaan ja näytti kiipeävän vaaran laelle. Harvenevan
mäntymetsän läpi siinsi kaukaa puuttomia, harmaita vaarojen lakia,
näkyi tummia korpia ja lehtoja loivien nousujen rinteiltä. Mutta
yhtäkkiä aukeni eteen puuton vaarankylki, paljukka, jossa kulovalkea
oli aikoinaan tehnyt tuhoa. Nousevan taimiston seassa loikoi siellä
honkia ristikkäin, sikin sokin.
Paljukan laidassa oli iso, tasainen paasi, se Heikin lepokivi. Heikki
oli ehtinyt laskea taakkansa maahan ja istahtaa kivelle ennenkuin
Kaarlo saapui. Pyyhkien hikeä kasvoiltaan hän istahti väsyneesti Heikin
viereen ja arveli:
"Kyllä te olette vallan hurja kävelijä, vaikka tuommoinen taakka on
selässä."
"On tätä täytynyt kulkea raskaammankin painon alla... neljäkymmentä
vuotta jo..."
Hän tarjosi Heikille sikaarin, mutta sytytti itse paperossin.
"Tuosta kun katsotte tuon kelohongan oikealta puolelta... tuon pitkän
kuusen latvaa kohden, joka näkyy tuolta laaksosta alempaa, niin
vilahtelee vettä metsän välistä... Siinä on muudan Illinginjärven
lahti", neuvoi Heikki ja osoitteli kädellään.
Kaarlo katsoi sinnepäin, mihin Heikki viittasi. Sieltä näkyi, kaukana
vielä, välkkyvän vesiä. "Mutta taloa ei vielä näy", sanoi hän. "Ei näy
juuri tälle kivelle, vaan jos kehtaisi nousta tämän vaaran lakeen, niin
näkyisi koko järvi ympäristöineen ja muitakin järviä edempänä. Mutta
pianhan tästä nyt olemme tämänpuolisessa venevalkamassa... Ja mitäpä
siinä liioin on sydänmaan järvessä katselemista!... Lihavammat ovat
maat siellä etelässä..."
"Lienevätkö lihavammat... kaunista metsäähän täälläkin kasvaa. Olenkin
muuten hyvin vähän oleskellut maaseudulla. Kesillä saaristossa,
sydänmaalla en koskaan..."
"No mikä pani tänne lähtemään näin kauas?"
"Ajattelinpa, että pitää mennä, kun kerran lähtee, niin kauas, että
Helsingin humu lakkaa kuulumasta."
Heikkiä nauratti.
"No, jo te parhaan paikan löysittekin! Ei tämän meidän järvemme kautta
kesän aikana kulje kukaan ihminen. Tämä on vähän syrjässä kulkuteistä
kesällä, mutta talvella pitävät poromiehet jälkeä auki kevätpuoleen
asti..."
"En minä ketään kaipaakaan. Sitä hauskempi, kun ei näe ketään
vierasta."
"No, on se kummaa. Mutta mitäpä siitä on hyvää ihmisten
näkemisestäkään. En minä vain ole ikävöinyt enkä kauppoja katunut, kun
aloin katsella paikkaa tänne Illinginjärven rannalle. Ei kukaan tänne
silloin halunnut, kun tämä oli niin syrjässä eikä vesiä pitkin päässyt
kulkemaan. Mutta nyt kyllä jo monet kadehtivatkin. Kun poikasena täällä
kuljin otusta hakemassa, yövyin usein tähän järven rantaan... juuri
tuonne, johon kartanoa sitten aloin rakentaa. Minua miellytti järvi...
se on saivovetinen ja kalarikas... ja miellyttivät maatkin ja
järvenrannan lihava multa. Kun muualla ensimäiset syyshallat panivat
mustikat, säilyivät ne siinä syyspakkasiin asti. Siitä ymmärsin, ettei
paikka ollut hallanarka, ja se minua innostutti."
Heikki vetäisi sikaaristaan vahvan sauhun ja sanoi sitten:
"Enkä saata moittia, että halla olisi viljaani hätyytellyt..."
Kaarlo seurasi Heikin puhetta mielenkiinnolla. Kummallinen mies tämä
Heikki! Juro oli ollut kirkolla, vähäpuheinen välillä, mutta kun oli
tultu tänne kiveliöön ja päästy kahden kesken, oli muuttunut
puheliaaksi. Ja käynyt muutenkin miellyttävämmäksi. Kaarlo huomasi
vasta nyt, että Heikillä oli kauniit, tuntehikkaat silmät ja
säännölliset, miehekkäät kasvot, vaikka ne nyt olivat harvan
parransängen peitossa. Epäilemättä oli Heikki nuorena ollut komea,
miellyttävä mies. Eikä tainnut olla niin lahjatonkaan kuin Kaarlo oli
luullut. Häntä alkoi Heikki yhä enemmän ja enemmän miellyttää, ja hän
havaitsi alinomaa uusia puolia Heikissä.
Kun he olivat tuokion tupakoineet äänettöminä, nousi Heikki ja arveli:
"Jospa sitten katkaisemme tämän lopunkin taivalta."
Ja kun olivat jo lähteneet sinnepäin, missä vesiä näkyi vilkkuvan,
sanoi Heikki:
"Menkää sitten sinne meille, niin kyllä siellä toimitetaan vuode
vieraalle... Minä käyn vielä venevalkamassa..."
"Ettäkö palaatte sinne, johon jätitte jauhosäkit ja muut tuomiset?"
kysyi Kaarlo hämmästyen.
"Olen minä tämän taipaleen kulkenut välistä kolmeenkin kertaan yössä."
Kaarloa kadutti, että hän oli pyytänyt kapineitaan nyt matkaansa.
Olisihan ne ehtinyt jäljestäpäin tuoda! Mutta eihän hän ymmärtänyt
erämaan asukkaan elämää! Kuka sen tiesi, kuinka suuri köyhyys siellä
oli kotona, kuinka suuri puute... ehkä leipäkin lopussa.
"On näin yön aikana vähän viileämpää", kuuli hän Heikin vielä
arvelevan.
Polku laskeusi nyt sakeaan kuusikkokorpeen, jossa ilma tuntui tuoreelta
ja viileältä. Polullakin kenkä upposi kosteaan sammaleeseen, ja
paikoitellen näkyi pienoisia puroja, joiden vesi juoksi joistakin
lähteistä edempää.
Tuntui oikein herttaiselta kävellä viileän kuusikon keskellä. Ei nähnyt
mihinkään muualle kuin suoraan taivaalle, joka näytti pyörryttävän
korkealta ja kalpean sinertävältä. Outo, omituinen hyvänmielen tunne
täytti Kaarlon sydämen. Tänne oli menossa, pakoon maailmaa ja suuria
syntejä, tänne erämaiden ja vauhkojen vaarojen taakse, kauas... niin
kauas... niin kauas kuin pois kokonaan maailmasta! Tänne aloittamaan
uutta elämää, tervettä ja voimakasta, puhdasta ja himotonta suuren
luonnon koskemattomassa helmassa! Välistä vihlaisi kyllä mieltä
jonkunlainen arkuuden tunne, ja toisinaan taas tuntui kuin pelko olisi
ahdistellut sydäntä... Ellei enää koskaan pääsisi täältä pois! Kun hän
näki puuttomien vaarojen huippujen köyhännäköisinä, alastomina ja
harmaina kohoavan vasten vaaleata taivaanrantaa, tuntui hänestä, kuin
ne olisivat kauan sitten kuolleiden jättiläisten hautakumpuja... Jos
sinne eksyisi elämästä!
Mutta toisaalta viehätti häntä ympäristön jykevä, hiljainen rauha.
Kaikki oli hänelle outoa ja ihmeellistä. Kesäyön kummallinen kirkkaus,
karun luonnon koskematon kiveliö ja metsäisten maitten puhdas, keveä
ilma...
Hän oli alkanut tuntea, että täällä hän paranee, täällä hän kokoaa
entiset voimansa takaisin, täällä henki saa rauhoittua ja sydän
tyyntyä. Täällä kasvaa uusi veri ruumiiseen, ja saasta ja lika
hälvenevät höyrynä ilmaan! Entinen elämä on oleva kuin pahaa unta, ja
tästä alkaisi hänen uusi, voimakas ja toimellinen elämänsä.
Reippaasti vain! Tuosta Heikistä piti ottaa esimerkkiä! Heikin elämä
oli oikeata, vaikka se oli raskasta ja köyhää! Jahka hän oikein pääsee
käsittämään sydänmaan miehen elämää...
Kuusikkokorpi oli harvennut, ja he tulivat männikkökankaalle, joka
näytti viettävän järveen päin. Hetken kuluttua alkoikin järveä näkyä,
ensin pieninä lampina metsän läpi, mutta sitten yhä suurempina. Ja
aivan äkkiä he saapuivat järven rantaan, kun aurinko alkoi kohota
heidän takanaan, paistaen kahden suuren vaaran välistä. -- "Nyt ollaan
perillä", sanoi Heikki ja laski taakkansa rannalle. Hän alkoi hommata
tulta rantahiekalle, missä näkyi entisiä nokisia hongantyviä ja
pikkurisuja.
Kaarlo katseli mielihyvin järvenselälle, jota nouseva päivä kultasi.
Toiselta rannalta pohotti korkealta törmältä talo, jossa näkyi joku
vastaveistettykin rakennus. Talon takaa kohosi korkea, louhikkoinen
vaara, jonka kupeella kasvoi metsää, mutta tasainen laki oli kalju ja
paljas. Se näytti niin rauhalliselta pienten peltojensa keskellä.
"Tämä on siis Illinginjärvi?"
"Tämäpä, tämä. Ja tuolla se on talo... Se uusi rakennus on navetta,
menneenä talvena vasta salvettu..."
"Mutta eikö talolla ole erityistä nimeä?..."
Heikki oli saanut tulen syttymään ja kantoi siihen märän turpeen,
saadakseen sauhun mustemmaksi. Hän naurahti.
"On sillä nimikin, vorstmestari-vainajan antama."
"Mikä se on?" Ja Kaarlo koetti mielessään miettiä, mikä nimi sopisi
tälle yksinäiselle uudistalolle, kaukana naapureista, kiveliön
keskellä, kirkkaan järven rannalla.
"Kaiholaksi tämän vorstmestari-vainaja on nimittänyt, ja se tuo kuuluu
olevan kirjoissakin. Kaiholan uudistalo Illinginjärven rannalla, kuului
rovastikin papereistaan lukevan."
"Vai Kaihola!"
Ja Kaarlo jäi hetkeksi mietteisiinsä. Heikki kantoi kaatunutta puuta
lisää nuotioon ja tähysteli järven poikki. Kaarlo ei ollut
havainnutkaan, ettei venettä ollut rannassa. Nyt hän sen vasta huomasi
ja kysäisi:
"Mutta millä me soudamme järven yli? Eihän näy venettä tällä
rannalla..."
"Tällä sauhulla me veneen saamme, jahka huomaavat", sanoi Heikki.
Kaarlo ymmärsi nyt vasta, mitä varten Heikki oli sytyttänyt tulen.
"Tämä on siis jonkunlaista langatonta sähköttämistä", nauroi hän, sillä
ensi kertaa eläissään hän näki, miten erämaan asukas ilmoittaa järven
yli tahtovansa.
Mitäpä hän olikaan nähnyt kansan elämästä!
"Mutta ellei siellä kukaan ole valveilla?" hän epäili.
"Kyllä sen aina joku huomaa. Eivät ne näin tähän aikaan kesästä nuku
öisin täällä päin... Jopahan näkyy Eeva kävelevän venevalkamaan."
Ottaen kiikarin käsilaukustaan katseli Kaarlokin taloon päin.
"Eeva", virkkoi hän. "Onko hän teidän tyttärenne?"
Oli. Eeva oli nyt vanhin lapsista; kaksi vanhempaa, poikia kumpikin,
oli nuorena hukkunut järveen, heikkoon jäähän. Nuorempia oli vielä
kolme poikaa ja kaksi tytärtä.
"Lienevät pojat menneet Kallijärveen kylästelemään, koska Eeva tulee
noutamaan", aprikoi Heikki.
Hetken kuluttua, kun vene jo näytti olevan puolijärvellä, sanoi Kaarlo:
"Vai on se Kaihola! Minusta se näyttää, tämä teidän talonne, sangen
rauhalliselta ja hauskalta. Mistä forstmestari-vainaja mahtoi arvata
semmoisen nimen!"
"Mikäpä tiennee! Hän täällä kulki kalassa kesäisin ja linnustamassa
syksyisin. Oli semmoinen vähäpuheinen ja yksin elelevä mies. Mutta
minua kohtaan oli kovin hyvä, aina auttoi ja neuvoi... Ja viipyi
välisti meillä viikkomääriä. Ei hänellä ollutkaan vaimoa eikä lapsia.
Ja kuoli sitten... mikä sydämenvika lie ollut..."
Ja Heikki kertoi minkä mitäkin forstmestari-vainajan elämästä.
Vene oli jo saapunut likelle rantaa, ja Kaarlo näki, että soutaja tuon
tuostakin kääntyi teljolla katsomaan rannalla olijoihin. Soutaja näkyi
olevan nuori vaaleaverinen tyttö. Pitkä ja paksu palmikko oli joutunut
olkapäälle, huivin valuessa teljolle. Juuri ennenkuin vene rantaantui,
loi tyttö pitkän, kysyvän katseen Kaarloon eikä näyttänyt isäänsä
huomaavankaan. Hänellä oli suuret, siniset silmät ja kalpeat, pienehköt
kasvot. Ja kun hän nousi veneeseen seisomaan, huomasi Kaarlo, että hän
oli pitkä ja solakka, ja että vartalo oli kaunis ja sopusuhtainen.
"Tämä on eräs herra Helsingistä, tullut tänne kalastelemaan meille
kesäksi. Sano äidille, että toimittaa vieraan tupakamariin ja laittaa
ruokaa. Ottakaa niitä poronpaisteja... eikä tämä muuta kuulu
tahtovankaan, kun vain saa maitoa kyllikseen", esitteli Heikki Kaarloa
tyttärelleen.
Kaarlo kävi antamaan Eevalle kättä. Tyttö ei osannut hänelle mitään
sanoa, katseli vain totisin kasvoin ikäänkuin ei koskaan ennen olisi
nähnyt vierasta miestä. Mutta Kaarlo näki, että tytöllä oli
miellyttävät punaiset posket ja valkoinen kaula, joka hohti auenneen
röijyn alta.