Kyläkunta aukeni epätasaisena; notkelmia ja kumpuja, joilla talot
seisoivat, ympärillään jokin tuuhea puu tahi kasvi- ja kukkamaakin.
Viljapellot ja nurmet hohtelivat ilta-auringon paisteessa, kylän
laidassa välkkyi hämäränä järven lahti. Kesää ja kauneutta. Siitä
sopi kääntyä taloon kovapintaiselta maantieltä, taloon, jonka katolta
voit lukea neljä savupiippua ja jonka kivinavetta oli leveä ja pitkä.
Portailla istui mies piippua imeskellen, paitahihasillaan. Heti huomasi
hänet isännäksi.
* * * * *
Iltaa, iltaa. Kesänhän se on ilma. Mistäs kaukaa se vieras?
* * * * *
Jaa, Rasnakaisesta, Rasnakaisesta... Jaa, no, ethän sinä vain... Jo
minä nyt! Heti tulikin mieleen, kun kartanolle astuit, että kovin on
tutun näköinen mies. Sehän sinä olet Marnan poika? Muistathan sinä?
Niitähän sitä minäkin olen Rasnakaisen tuotteita, Jussi, sen Naperon
poika... Mitä sinä nyt patikoitset?
* * * * *
Jaa, että patikoitset vain. Tien päällä. Onhan sekin, näin kesäisin.
Näkee aina uutta, verestä. Se kun luonto aina vaihtuu. Ei ole maanpinta
eikä puutkaan aina samanlaiset. Vaikka saattaisihan tuon senkin
toisekseen ajatella, että maa kuin maa ja puu kuin puu. No, kunhan aika
kuluu. Milloin sinä olet viimeksi Rasnakaisessa käynyt? Mitäs siellä
päin tapahtuu? Vieläkö Naperossa on entiset asukkaat, vanhempani?
* * * * *
Jaa, että siinä vain elää kituuttelevat mökissä. Ja vanha muori on
kuollut ja se kitulias Ville veli ja Antti on jo iso, työssä käypä
tolikka. Niinhän se muuttuu, mutta onhan siitä jo aikaakin kun
Rasnakaisesta läksin.
* * * * *
Että miten minä tulin Rasnakaisesta lähteneeksi? Silloinhan minä
lähdin, kun sattui se Päätalon isännän kahaus. Muistathan sinä? Jaa,
mutta se pitäisi kertoa laajemmalti, juurta jaksain, että siitä
pääsisi känninkiin tästä minunkin elämäkerrastani. — Istukan ja pistä
tuosta rouheita piippuusi.
* * * * *
No, jaa, nehän olivat ne minunkin vanhempani, niin, ja lienevät
vieläkin, uskovaisia ihmisiä. Kasvattivat meitä lapsiakin kurituksessa
ja Herran nuhteessa, ohjeitten mukaan. He olivat lukeneet kirjasta,
että joka piiskaa säästää, se vihaa lastansa. He eivät vihanneet:
sitkeitä varpuja oli aina oven päällä seinän raossa. Mutta kun
Antti oli pieni ja Ville kivuloinen, niin sain minä niitä vitsoja
maistaa useimmiten, tekipä ylitsekäymisen kuka tahansa. Näin tulin
minä saaneeksi kolminkertaisen kurin, eli kasvatuksen. Housut vain
nilkkoihin ja tuoreilla varvuilla takapuoliin, että se asusti aina
hellänä, oli makkaroillakin.
* * * * *
Joo, en minä sitä pahalla sano, enkä muista. Epäilemättä se oli
minulle hyväksi, onneksi. Ja saattoipa olla, että olin useimmiten
syyllinenkin. Ja jos olisi ollut syytä toisissakin, niin mitenkä niitä
nyt pieksit: kovin pientä ja kovin kivulloista... Sekin sopi antaa
minulle, joka olin jo iso mukula, terve, purin hammasta enkä hevillä
parkunut. Tyhmyyksissäni, kuten olen nyt jäljestä päin huomannut, sillä
jos olisin päästänyt ison äläkän, olisin päässyt vähemmällä. Mutta
toisinaan ne lyönnit olivat terveelliset, onneksi...
* * * * *
Sinä muistat. Jaa, olihan siinä se muorikin. Se oli jo vanha, mutta
ymmärsi vielä sen, että kasvatusta sikiö tarvitsee, että siitä ihminen
kasvaisi. Sanoi toisinaan, että puistan niin tukastasi, että joka
nurkan näet. No, se oli vanha, sen käsissä ei ollut jänniä, eikä
se pystynyt puistamaan, mutta se yllytti äidin ja isäukon ja nepä
pystyivät. Joo, kyllä minä kasvatuksen sain, mutta tarpeellista se
olikin. Kerrankin — jäi mieleen. — Antti se nuorempi veli, kyykötteli
jonkin matkan päässä ja huusi, että et osaa minuun kivellä. Minä en
heittänyt. Se sanoi, ettet uskalla. En vieläkään heittänyt. Sitten se
sanoi, ettet osaa, etkä uskalla. Silloin minä paiskasin nupukiven: se
kävi kulmaan, ja poika nosti ison itkun ja äläkän. Tietenkin siitä oli
tiedossa hyvä löyly. Mutta silloin minä kirrasin tuppivyön niin lujalle
ja pitelin päästä kiinni niin lujasti, etteivät pystyneet housuja
laskemaankaan. Sen teinkin aina niistäpuolin, joten saivat isontaa
vitsoja ja ronsia vaatteitten päälle miten taisivat. Sitä ei pahasena
ymmärrä omaa parastaan.
* * * * *
Joo, joo ne vuodet kuluivat ja kasvettiin melko tolikoiksi. Minussakin,
vaikka kasvoinkin hyvässä kurissa ja nuhteessa, pysyi synnin elkeitä
— vanhemmiltani salassa. Alettiin etsiä mukavaa, lystinpitoa kylältä
öisinkin ja etupäässä öisin. Mehän oltiin silloinkin mukana toisten
poikain kanssa, kun Päätalon isäntä pönkittiin vahvoilla hirsillä
naapurinsa piian äären aittaan. Se isäntä oli jo iäkäs ja akallinen
mies, mutta einepäivissä se sieltä aitasta laskettiin. No, tuli
vanhempien korviin, että minä olin ollut osallinen tässä tempussa,
ollut kylän jätkäjoukossa, vieläpä yöllä ja harjoittanut suurta
koiruutta Päätalon isäntää kohtaan, jonka maalla mökiämme seisoi. No,
tietysti oli piiskat tiedossa. Mutta ihmisluonnossa on synti lujilla
juurilla. Minä olin saanut kolminkertaisen kasvatuksen, mutta luulenpa,
että se olisi pitänyt olla nelin-, viisinkertainen oikein tehotakseen.
Minussa oli vielä syntistä sitkeyttä, ylpeyttä: tuntui, että olin liian
iso ja vanha ja hyväkin könöttämään kyyryssä piiskattavana, kuin jokin
sahapukki, renkku, purren hammasta ja pidellen kaikin voimin tuppivyön
päästä kiinni. Niinpä minä lähdinkin sitten Rasnakaisesta astumaan sinä
iltana.
* * * * *
Joo, että mitenkä sitten? No, minä astua taputtelin. Onhan tätä tästä
matkaa Rasnakaiseen. Vähemmällä minä olen päässyt sen kulkukonstin
sivu, kuin miltä sinustakin näyttää. Tämän välin, tästä Raskanaiseen
olin kulussa, ilman muuta turvaa kuin tie, ja sitten osuin tähän taloon
renkipoikaseksi.
* * * * *
Niin, että miten minua on onnistanut, että nyt oleskelen isäntänä?
Saattaapa se näyttää sinusta kummalta, että entinen Naperon poika on
öhynlaisen talon isäntänä. He, he... Mutta ei se niin kummaa ole, kun
sitä lähempää katsot. Minä, kuten olen tässä koko ajan selvitellyt,
sain hyvän kasvatuksen, kolminkertaisen, ja niinpä palvelinkin renkinä
nöyrästi, kunnollisesti, enkä hanastanut mitään huonoja tapoja. Tässä
oli isäntänä vanha mies ja sillä nuori tytär. Muuta talon väkeä ei
ollutkaan. Emäntä oli jo kuollut. Niinpä minä viimein väännyin tässä
kotivävyksi.
* * * * *
Niin, niinhän sitä sanotaan, että kesä kaikilla, vaan onni yksillä.
Jaa, no, appiukko kuoli, ja tässä viime kesänä jo kuoli eukkokin ja
poika. Minulla oli jo kyynärpuun mittainen poikakin.
* * * * *
Joo, niinhän se on luonnon kulku. Kuolema haluaa niittää viljansa,
hänkin aikanaan. Sanovatpa joskus, että ennen oikeaa aikaakin. Tässä
kylässä puhuivat, että minä muka olisin pieksämällä tappanut sen
kyynärpuun mittaisen poikani. Se oli neli- tai viisivuotias, mutta
siinä alkoi näkyä jo synnin elkeitä: juonitteli ja maurusi. Silloin
minä ajattelin, että mikä oli ollut hyväksi ja onneksi minulle,
ei tekisi pahaa hänellekään ja läiskäyttelin sitä vähän tuppivyön
latvalla. No, tästä akat kylällä puhumaan, että se sen vuoksi kuoli.
Mutta minä uskon, että muuten se kuoli, omaa huonouttaan, tautiin. Enkä
minä kadu sitä, että löin, enkä tunne tunnonvaivoja. En niinä sitä
pahalla tehnyt, vaan vilpittömässä mielessä, hyvää tarkoittaen.
* * * * *
Jaa, että mitäkö edespäin? No, mitäpä tässä asuessa ja viljellessä
maata. Ja pitäisihän se katsella taloon emäntäkin, kun tässä tulisi
toimeksi.
* * * * *
Niin, että ruokaako sinun piti saada? Painu sinne keittiön puolelle.
Puhu piioille. Kai sieltä jotakin löytyy puuta pehmeämpää.