Siitä oli jo kauan, monta vuotta. Lääkäri oli koputellut, kuunnellut
ja kurkistellut torveensa Hesen hengittäessä röhisevin rinnoin. Sitten
tohtori oli pudistellut isoa päätään, joka oli puhdas ja sileä kuin
kananmuna, ja kysäissyt, että kuinka runsaasti, kuinka runsaasti on
isännällä sitä maallista tavaraa.
Hese oli ajatellut harmaata taloaan, peltoja, kymmenkuntaa lehmää,
paria juhtaa ja sitäkin, että ne kylillä puhuivat, kuinka se
Alatalon Hese pärjää hyvästi, on vöyräs eläjä. Mutta hän karautti
kurkkuaan, silmäsi tohtoriin huuli törrössä, niin että tupakkapurujen
kellastuttamat hammaspiikit näkyivät, ja sanoi, että pirustako sitä
olisi niin pulskasti. Hyvä, että saa suurusmurun rintaan, jopa sitten
märkiviä keuhkoja ruveta parantelemaan rahan voimalla...
— Jaha, jaha, oli tohtori hokenut, se puhdas ja sileä pää nyökähdellen,
ja sitten se oli kirjoittanut reseptin, jolla Hese sai apteekista
pullon, jonka kupeeseen oli liimattu pitkä paperinen pyrstö. Hän
maksoi, mitä oli menevää, otti hevosensa, tempasi suitsista ja karautti
pois kaupungista äkein mielin. Hän oli nyt varma, että ne pienet,
kavalat vihamiehet istuivat hänen rinnassaan, nakersivat ja valmistivat
hänelle tuhoa. Eikä niitä vastaan voinut mitään, ei muuta kuin istu ja
odota kunnes ne ovat työnsä tehneet. Lääkäri, no, se oli sitä varten,
että nylkisi liiat pennit pois sairailta ja hautaan meneviltä. Hese
luotti sangen vähän siihen karvasnesteiseen pulloon, jonka kaula
törrötti hänen sarkatakkinsa taskusta.
Hän lausui kirosanan, tempoi suitsia ja laski niin, että somero pirisi
kolisevien rattaiden alla. Hän kirosi vielä toistamiseen ja mietti,
että kaikki tämä oli saanut alkunsa siitä, että oli silloin ottanut
akakseen sen Mäkelän Salmen, hentoluisen naisen, josta ei ollut
mihinkään, jossa oli rintatauti, joka teki rintatautisen lapsen ja
kuoli kohta sen jälkeen lapsineen kaikkineen. Niistä kai se taudin itu
oli jäänyt Heseenkin, kuten hän oli viime aikoina luissaan tuntenut ja
nyt saanut vahvistuksen puhdaspäälakiselta tohtorilta.
Hän kirosi vielä ja löi hevostaan kovempaan juoksuun. Näin nyt piti
käydä, kun hän jonkin lehmän ja tuhatlappusen persolla otti sen
Mäkelän Salmen. No, nyt sait vaikka raakata partasi ja ruveta laudalle
valmiiksi odottelemaan hautaa. Eipä silti, mietti hän edelleen,
etteikö tästä maailmasta hennoisi erota. Ei tämä niin makea paikka
ole. Kuolema, se oli niin jokapäiväinen juttu. Eikä hän pelännyt
sitä tulevaistakaan elämää, eikä sitä liioin ajatellutkaan. Hän oli
kyllä kuullut mainittavan siedä olevan kaksi majapaikkaa, paremman
ja pahemman. Mutta Hesestä tuntui melkeinpä yhdentekevältä, kumpaan
hän joutuisi. Ihmisiä vartenhan ne olivat rakennetut molemmat, ja
tottapahan siinä yksi pärjää missä toinenkin.... Ja sitäpaitsi tämä
ruumishan mätäni maassa nuuskaksi, keuhkojen jo nyt alettua mädätä.
Sen täytyi siis olla Hesen henki, joka joutui toisiin tai toisiin
olosuhteisiin siellä kaukana. Ja hänestä tuntui, että se sormin
koskettelematon henki, sielu jos sitä nyt hänessä oli — oli kokonaan
toinen elävä kuin hän, Alatalon Hese. Tottapahan pitää huolta
itsestään. Ei Hese ainakaan rupea sen puolesta suremaan...
Tällaiset työläät mietteet valuskelivat Hesen tajun läpi, kun hän
istuskeli ajopeliensä tärisevällä istuimella ja läheni kotiaan,
Alataloa, missä hänen, isännän, lisäksi asui ainoastaan pari piikaa
ja renki. Aluksikin oli hän jo unohtaa koko tautinsa taittuessaan
talon töihin; ryki rykimisensä, korjasi mäihä poskessaan ja touhusi
töissään. Sitten hän kuuli renkinsä puhuvan, mitä naapurin isäntä
oli sanonut, että jokohan se Hese nyt uskoo, että tauti on, kun
kävi tohtorissa. Parasta, että nakkaisi loput keuhkot kissalle ja
jättäisi talon terveiden miesten hoitoon, ennenkuin maahankin tulee
keuhkotauti. Tämä naapurin mies oli Hesen nuorempi veli, Yläpellon
isäntä. Veljekset olivat perineet isältään maan, jakaneet sen kahtia
ja asuneet eripuraisina, riidellä nahisten niityistä, laidunmaista ja
raja-aidoista. Nytpä selvisi Heselle, että siinäpä velimies kopolla
kourin odottaa hänen kuolemaansa. Kuta kiivaammin tauti söisi hänen
keuhkojaan, sitä enemmän se hykertäisi kämmeniään, himoitsisi. Sillä se
oli perivä kaiken, mitä Heseltä jäisi.
— Saatana, mietti Hese itsekseen, luuletko, että niin äkkiä kuolen, eli
että minulta paljonkin jää? Saattaapa sattua, että saat odotella niin
kauan, että kääpä otsaan kasvaa...
Miettipä hän jo sitäkin, että muuttaa kaiken omansa rahaksi ja
yrittää sitten rahan ja lääkärien ja lääkkeiden väkevyydellä parantua
taudistaan. Mutta mikä tiesi, paraniko sittenkään, ja hän olisi siis
vain rikastuttanut puhdaspäisiä tohtorimiehiä. Ja sitäpä ei Hese tee,
ei pennin ymmyrkäistä anna hän heille. Eikä hän heittäisi rahtuakaan
omaisuudestaan muillekaan, ei ainakaan velimiehelleen. Mutta myöskin
kaikenlainen tuhlaus, remuinen ja humuinen elämä, kuten juonti
tai peli, ei tule hänen mieleensäkään. Hänellä ei ole sellaiseen
hituistakaan harinetta, vaan karttaa hän sitä luontojaan. Hän tuumi
ottavansa vielä akan, siittävänsä lapsia. Mutta eipä tullut siihenkään
ryhtyneeksi. Siitäkin olisi niin paljon vaivaa ja puuhaa ja koko
aviohomma oli alkanut häntä jollakin lailla peloittaa, tympäistä. Kuka
ties mitä silloinkin tapahtuisi...
Mutta yksi asia ei haihtunut hänen mielestään: kuinka estää rikkautta
persova velimiehensä perimästä hänen omaisuuttaan, varsinkaan
runsaasti. Hän istui vain huoneessaan, puri tupakkaa, sylki ja söi.
Hän hävitti vähitellen lehmänsä ja hevosensa. Asui yksin, ottaen kyllä
välistä jonkun työmiesperheen hyyryläiseksi huoneisiinsa. Vuokrasi
peltonsa ja heinämaansa; möi puita ja jopa jonkin maapalstankin ja eli
yhä edelleen. Hänen keuhkonsa näyttivät riittävän loppumattomiin.
Todellakin, jos hän halusi tehdä kiusaa velimiehelleen, niin eipä olisi
löytynyt parempaa keinoa. Kitsaan, rikkautta persovan, penninkejä
venyttävän miehen kävi ylen älälle, kun hän näki omaisuuden, jota oli
pitänyt jo melkein kuin omanaan, hyödyttömästi kuluvan ja hupenevan,
mureitten peltojen hoidon puutteessa pelehtyvän. Ja taudin hivuttama
mies ei muuta kuin istui ja söi ja sai kaiken tämän aikaan. Epäilemättä
oli asia unehtunut Jumalaltakin, koska hän salli tällaisen syntisen
seikan jatkua. Harmi ei tahtonut mahtua hänen kuivien nahkojensa sisään.
Ja joka päivä hänen täytyi nähdä velimiehensä astuvan talonsa sivuitse
hontelona ja laiskana, läkkinen kannu heiluen kädessä. Hän haki kylän
taloista maidon, jota hän juoda siemaisi päivässä litroittain, koska
uskoi sen kasvattavan keuhkoja sijaan sen mukaan kuin tauti niitä
kulutti. Olisi sitä maitoa Ylipellossakin, mutta eivät veljekset
sopineet niin paljon, että Hese olisi voinut sitä sieltä ostaa.
— No, sanoi velimies kerran kyntäessään aidan takana, kun Hese käveli
maitomatkoillaan — no, se tauti se vain pelailee sinun kanssasi. Ei
parane eikä pahene, ei heitä eikä vapahda...
— Joo, vastailee Hese, mitäpä tässä, kun Jumala ei huoli eikä piru pidä
kiirettä. Eikähän tässä ole hoppua minullakaan, kun on vielä noita
maallisia keinoja saada leipää ja leivän särvintä. Kuolee häntä sitten,
kun ei ole jäljellä hintin tinttiä, ei ristuksen killinkiä...
Hän astui kohti rapistuvaa taloaan hontelona, laiskasti, läkkinen
maitokannu heilahdellen, poikki sonnan ja hoidon puutteessa pelehtyvien
peltojensa. Velimies jatkoi työtään tuntien sisuksissaan pohjattoman
harmin ja tyytymättömyyden elämään, jossa mikään ei tapahdu kuten
oikeus ja kohtuus olisi.