Järven rannalla oli rakennus, jonka ympärillä nukluvaiset ja
kaikenlaiset rikkaruohot kasvoivat merkillisen rehevästi, yrittelipä
niiden seassa jokin kitulias, hoitamaton kukka tai marjapensaskin
kasvaa ja kantaa hedelmää. Toiset niistä olivat jo kuolleita, mustia
ja harmaita karankoja. Tätä tarhaa kiersi harmaa, sortunut, maahan
kukistunut kiviaita.
Tätä rakennusta sanoivat kylän asukkaat Paratiisiksi ja sen isäntää
mainittiin Eedenin Pojaksi. Tämä Eedenin Poika oli asukas, jota
ihmisten mielestä erinomaisesti sopi nimittää hupsuksi. He kertoivat
mielihalulla hänen tarinansa, josta hän oli saanut nimensä ja jolle
heidän mielestään hyvin sopi nauraa röhäyttää tai vääntää suutaan
vinoon — tarinan siitä, kuinka tämä Eedenin Poika oli saanut päähänsä
rakentaa ilon ja autuuden tarhan, kuten Jumala joskus, kasvattaa maasta
kaiken kukkia ja hedelmäpuita, kauniita nähdä ja hyviä syödä.
Mutta mitäpä naurettavaa siinä oikein lienee, jos Eedenin Pojalla
olikin pyrkimys saada aikaan onnen ja rauhan paikka. Sellaisia haaveita
istunee itsekunkin sydämessä.
Moni saattaa odottaa, että ilontarha annettaisiin hänelle valmiina,
palkkana vaikkapa hurskaudesta ja hyvistä töistä, niin ettei muuta
kuin astuit sisään ja lymyilit kukkien ja hedelmien ja Eevojen sekaan.
Näin ei odotellut Eedenin Poika. Hän tahtoi rakentaa ilontarhan
itse. Vaikka hänellä olisi ollut varoja teettää sitä päiväläisillä
ja palkkatyömiehillä ja katsoa päältä, niin hän oli itse heilunut
siellä kuokka kädessä paahtavan auringon tai räiskävän sateen alla.
Hän oli kärrännyt siihen raskailla kärryillä suota jos sakeampaakin,
pyllistellyt siellä kontallaan monet pitkät päivät nenä ja kynnet
maassa, tahraten käsiään ja vetäen sisäänsä pahaa hajua, huolellisessa
sekoitustyössä. Hän oli sanonut itselleen: vedä vain honoosi! Siinä
ei ole luita! Ja lohduttanut itseään sillä, että sellaisesta luonto
kasvatti aikanaan korean ja tuoksuvaisen kukan tahi makean hedelmän.
Hän oli väännellyt raskaita laakoja ja koonnut pieniä kivennupuloita
rakentaessaan kiviaitaa, korkeata ja suoraa, tarhansa ympärille
suojaksi pahaa maailmaa vastaan. Ja vihdoinkin oli maa ollut hänen
mielestään kylliksi hedelmällinen, pehmeä ja kuohkea, jotta siihen
voitiin karistella siemenet ja istuttaa pensaat ja puut. Sittenkin
vielä hän oli saanut töytätä epälukuisat kerrat ulos asumuksestaan,
juosten ja ärjyen, heilutellen käsiään, karkoittaakseen pois varikset
ja muut räähkälinnut, jotka mielivät varastaa ja syödä sisäänsä
siemenet.
Lopuksikin eräänä kesänä olivat sitten tarhassa rehoittaneet
värikkäät kukat, sinisinä ja punaisina, tuoksuen, vihreät pensaat
valmistelleet marjannuppuja, mehiläiset lennelleet höristen, kauniit
perhoset lepatelleet värisevin siivin. Aurinko oli paistanut hehkuen,
taivaan sinisessä vahvuudessa uinut jokin poutapilvi kuin suunnaton
pumpulinen möhkäle. Eedenin Poika oli astunut tarhaansa alastomana
punainen silkkiriepu lantioilla, iloitakseen, nauttiakseen elämästään,
ajan huolettomasta kulusta. Oikeastaan oli hänen suunnitelmiinsa
kuulunut, että hänen seuranaan tässä ihanassa, vaivalla rakennetussa
tarhassa, puiden siimeksessä ja järven hiekkaisella rannalla, tulisi
olla Eeva. Nyt sitä ei vielä ollut. Hän oli kyllä ilmaissut tämän
aikeensa taloudenhoitajattarelleen, Loviisalle, mutta tämä ei suinkaan
suostunut tulemaan tarhaan, ei ainakaan silkkinen riepu lantioilla.
Hän oli äkäisesti keikauttanut ruumistaan ja tiuskaissut: Hm tolvana!
Eikä Eedenin Poika tarkemmin mietittyään sitä liioin surrutkaan. Tämä
Loviisa taisi olla liian pyöreä perältään ja punainen poskiltaan
Eedenin Eevaksi, ympyriäinen, laaja möhkäle. Hän taisi liiaksi, Eedenin
Pojalle keitellessään, maistella kermaa ja tirisevää läskiä pannuista...
* * * * *
Siispä Eedenin Poika sai nyt oleilla tarhassaan yksin. Pistäytyä
järvessäkin, loikoilla hiekalla tai puiden siimeksessä, haistella kesän
tuoksuja tai kuunnella lintujen kirkkaita ääniä. Ehkä hän tunsikin
jonkin hetken olevansa Paratiisin yrttitarhassa, olevansa onnen poika.
Mutta sitten kävi kuitenkin ilmi, ettei ihmisen ole kauan hyvä olla,
ettei Eedenin Poika ollut saanut pysyväisempää ilotarhaa kuin vanhan
testamentin Jumala ennen.
Hän oli nukkunut hiekkaiselle rannalle, nukkunut raskaasti ja sikeästi,
ja helteinen aurinko oli polttanut hänen iholihojaan, paahtanut sen
karvasteleville rakkuloille, vasten kuumaa, hautovaa hiekkaa. Viimein
oli Eedenin Poika herännyt, huomannut kauhistuen, mitä oli tapahtunut,
ja lähtenyt juosta hölkkäämään asunnolleen, mutta matkalla olivat
orjanruusupensaan piikit raapineet rakkuloita, sen juurella piilleet
nukluvaiset tarranneet jalkoihin, ja lopuksi hän oli langennut
asuntonsa nurkkajuurissa kasvavaan viholaispensaaseen.
Loviisa oli sanonut, että se oli rangaistus syntisistä elkeistä. Mutta
Eedenin Poika oli synkistynyt, myrtynyt ja käynyt vihaiseksi.
Eikö hän ollut nähnyt paljon vaivaa tämän tarhan tähden, maata
pehnatessaan, höystellessään, rakentaessaan kivistä aitaa,
karkoitellessaan taivaan lintuja, riiputtaessaan vettä järvestä näihin
kukkiin ja pensaisiin... Ja nyt taivaan aurinko paahtoi hänen ihonsa
rikki, maan kasvut vahingoittivat ja polttivat häntä... Senkö vuoksi
hän oli itseään vaivannut? Eedenin Poika avasi suunsa ja kirosi sen
tarhan. Hän ei siitä enempää välittäisi: se saisi kuivettua, tulla
täyteen rumia ruohoja, kaikenlaiset raiskaeläimet saisivat siellä
mielin määrin pelehtiä. Hän kävi vyöryttelemässä vaivalla rakentamansa
kiviaidan maahan ja ajoi tarhaansa kylän vasikoita ja sikoja ja kanoja,
ja istui itse asunnossaan voitelemassa ruumistaan öljyllä.
Mutta siitä pitäen nimitettiin häntä Eedenin Pojaksi, ja ihmiset olivat
saaneet uuden ja pätevän todistuksen hänen hulluudestaan. He sanoivat,
että oli hyvä, kun se oli varakas mies. Raha se holhoo ja hoitaa
hullujakin. Muuten kai Eedenin Pojallekin olisi tullut yhteiskunnan
kustantaa köysiä jos koppejakin, kylmiä kääreitä ja vartioita. Oli
siis hyvä, että Eedenin Pojan vanhat sukulaiset olivat ahertaneet
toimeliaasti yhteiskunnassa, saaneet kokoon tavaraa ja osanneet lähteä
aikanaan näistä katoovista. Siispä oli Eedenin Pojallakin varaa olla
hullu, rakennella iloisia yrttitarhoja jos muitakin ja jälleen niitä
kukistaa.
Järven hiekkaisella rannalla seisoo Eedenin Pojan asunto, ympärillään
ihmeellinen rehevyys nukluvaisia ja rikkaruohoja ja niiden keskellä
jokin kuollut puu tai pensas paljain ja mustin oksin.