Näistä puolin alkoi kuulua kylillä kuihke, että Juuseppi kosiskeli
Mustan-Samun leskeä, paksua, karvaleukaista kellivatsaa. Oleili
ikäänkuin renkimiehenä talossa, jossa äskettäin oli ollut isäntänä
ja jossa tuli piammiten jälleen olemaan. Sillä jonakin marraskuisena
kylmän kirkkaana päivänä vihittiin ikäkulu leski ja Aholan Juuseppi,
nuori, vohlokka poika.
Aika rupesi kierimään. Juuseppi oleili vakaana ja vaiteliaana, kuten
ainakin isäntämies. Teki töitä ja katsasteli tarkasti taloutta,
maisteli taidolla viinaa, oli kaikessa kohtuullinen. Muisteli välillä
sitä komean talon komeaa tytärtä, joka oli muuttanut johonkin
etäisempään kylään, jossa sillä poika, pieni poika, Juusepin poika...
Mutta aika kieri yhä. Meni vuosi ja toinen ja kohta kolmaskin. Juuseppi
pitkästyi ja työlästyi oloonsa. Se vanha naisihminen, aviopuolisonsa,
eli yhä edelleen ikäänkuin kiusalla. Oli kuin olisi Jumalakin
uneuttanut koko eläjän ja jättänyt hengen sille, jolle ei siitä ollut
itselle iloa ja muillekin vain haittaa ja vastusta. Juuseppi ihan
synkistyi. Mietti jo sellaisia asioita, joista oli kuullut kansan
taruavan tämänlaatuisissa tapauksissa, kuten myrkynsekoittamista
ruokakuppiin ja muuta.
Näyttipä kuin olisi aika mennyt odotellessa, elämä luiskahtanut läpi
kämmenten kuten limainen, niljakka made.
Mutta sitten vanha vaimo kuitenkin kuoli. Syksyn sateella hän luiskahti
märältä, niljakalta porraspuulta koskeen vaatteita huuhtoessaan ja
hukkui. Juuseppi oli päältä nähden kylmän tyyni, mutta hänen sisällään
oli myrskyä ja iloisuutta. Nytpä hän viimein eläisi, eläisi kuten
muutkin ihmiset, nauttisi vauraan talon pösön elämästä, kuten muutkin,
täysin kahmaloin. Hän oli valmis pitämään häät ja hautajaiset yksin
tulin!
Hän kirjoitti sille kauniin talon kauniille tyttärelle sinne etäiseen
kylään: — Nyt on asiat niin kuin niiden mennä piti. Se tämän talon
emännän kuvatus on nyt vainaja. Uusi tarvitaan. Tule. On häät, ja alkaa
uusi elämä...
Meni pari viikkoa ja Juusepille tuli kirje. Ei se sisältänyt kuin
jonkin lauseen: — En voi vielä tulla. Minäkin rupesin tässä emännäksi,
sinua odotellessani. Talo on iso, mutta isäntä on vanha, vaikka tuskin
se sentään ylen pian kuolee. Varro siis vähän, kuten minäkin olen
odottanut...
Kun Juuseppi sinä iltana hämärissä astui kartanolle talostaan, muisteli
hän kauniin talon kaunista tytärtä, sen poikaa, omaa poikaansa, jota ei
ollut nähnyt ja joka ihmisten edessä ja virallisesti oli erään vanhan
miehen poika... Kylmänä myöhäissyksyn iltana näki hän renkinsä palaavan
työstä, parin piikapalvelijansa askartelevan navetan puolella ja mustan
korpin louhottelevan ylitse talon. Ja Juusepin sydämeen laskeutui
autiuden ja yksinäisyyden tunto. Hän oli yksin maailmassa. Ja äkkiä hän
tunsi itsensä vanhaksi, hän, tuskin viisissäkolmatta oleva mies. Mitä —
suriko hän sitä tyttöä? Paljonhan naisia maailmassa. Kuitenkin: paljon
oli iäksi mennyt...
Ja Juuseppi käveli lysmähtelevin jaloin alas kartanon mäkeä saunalle
kylpeäkseen. Jalka nousi vaivalloisesti, ja takin taskusta pisti esiin
pullon kaula.