Aholan Juuseppi aikoi hirttää itsensä. Hän solmeili narua vajan
kattoon, katseli, että silmukka oli luja ja juokseva, sytytti tupakan
ja istahti pölkyn tyvelle. Epäilikö Juuseppi?
Oli elokuun yö, kuutamon viehkeä valo, varjot kuin mustia pitsirimsuja.
Kaikki kaunista, ikäänkuin eivät tuska ja murhe asuisikaan maailmassa.
— Niin, tällaisena elokuun yönä vuosi sitten oli Juuseppi pelannut
talonsa. Ja nyt hän aikoi hirttää itsensä. Tai eikö hän ehkä
hirttäisikään, vai miksi hän istui mietteissään ja poltteli savuketta...
Kuinka Juusepin mietteet olivat ajautuneet sille tolalle, että hän
oli solmeillut narun vajan kattoon ja tarkastanut, että silmukka oli
luja ja juokseva... Hänellähän oli riittävästi työtä ja työ toi ruokaa
ja viinaakin sen kuin Juuseppia haluttikin. Mutta tällainenko siis
olisikin Juusepin elämän radan puiseva kaava: työtä, ruokaa ja viinaa...
Kaikki oli Juusepista ruvennut näyttämään yksitoikkoiselta ja
hämärältä, jolla ei ollut väliä, missä se pisteeseen päättyisi.
Ja tänä elokuisena yönä oli Juuseppi saapunut koreaan ja maalattuun
taloon, kamariin, pitsiverhoisten akkunaruutujen taa, vaalean ja
kauniin tyttöihmisen luo. Monesti ennenkin oli Juuseppi siellä jo
käynyt, komea poika, tuuhein, kiharaisin otsatukin, tummin silmin,
komeassa kartanossa, valkokukkaisten pihlajapuiden suojassa, valkoisten
ikkunaverhojen takana, vaaleanverevän tyttönsä ääressä... Ah, silloin
oli veren ja viinan hehkua, kesän ja kukkien lemua, sadunomaista ja
kaunista, jotakin epätavallista, kuumeista ja suurta...
Ja nyt oli tuo valkoisenverevä tyttöihminen samojen vaaleiden verhojen
takana sanonut hänelle, että Juuseppi oli isä, että oli tulossa
maailman valoon joku uusi elävä lapsi, joka olisi valkoverisen tytön
ja Aholan Juusepin. Akkunaruudun takana oli syksyinen tummuus, ja
pihlajapensaiden tertut olivat punaisia ja lehdet verestäviä ja
kellertäviä.
Juuseppi istui hetken äänettömänä, hieman humalassa ja hänestä lemahti
somaan ja koreaan kamariin viinan ja tupakan haju. Sitten hän huomautti
ikäänkuin välinpitämättömästi:
— Mikäpä sen niin tarkkaan tietää, että minä olen syypää...
Sitten oli tullut valkoisenverevän tytön kyyneleitä ja huudahduksia ja
kiivastuneita syyttelyjä:
— Kyllä niitä on todistajiakin sattunut. Saat sen maksaa lapsellesi
eläkkeen, vaikka lakituvassakin, kun niin olet... Ei se ole kaunista
sinultakaan, eikä halpaa...
Juusepin sydämeen oli ensin tulvahtanut sääli nähdessään naisen
kyyneleet ja sitten tukahduttavana ja raskaana käsitys koko elämän
yksitoikkoisuudesta, harmaudesta ja turhuudesta. Hän oli huomauttanut
ivanväännös äänessään:
— Ensin rakastakaamme ja sitten riidelkäämme! Mitäpäs siinä. Sehän on
tapa maailmassa.
Juuseppi oli haparoinut lakkinsa ja kävellyt ulos yöhön. Sitten hän oli
seisoskellut hetken, huokaissut, ottanut puukkonsa ja katkaissut palan
pyykkinarua ja mennyt vajaan.
Savuke sammui. Nyt Juuseppi nousi, asetti narun kaulaansa ja ajatteli,
että hetken kuluttua ei enää olisi Aholan Juuseppia, vaan ainoastaan
ruma ruumis, mustan puhuvin kasvoin, silmät pullistuneina, kieli
venähtäneenä, sinisenä möhkäleenä... Juuseppi kurkotteli tyhjyyttä,
naru piukkeni, ruumis roikkui, värisevin säärin, kurkku korahti.
Silloin veitsi välähti, naru katkesi ja Juuseppi pudota rysähti kasaan,
ärisi ja puistalehti, konkoili sitten nelinkontin kuin joku elukka,
kääntyi istualleen ja tuijotteli mulkoilevin, älyttömin silmin.
— Enkeli, oliko se enkeli. Mitä oli tapahtunut? Oliko Juuseppi kuollut?
Ei, hän eli, ja tuo tuossa oli tämän maalaillun talon komea tytär,
joka aikoi saada Juusepin maksamaan housuveroa viisin, kuusinkymmenin
tuhansin. Siksi se oli katkaissut narun.
Vaaleaverinen nainen seisoi ohuissa pukineissa, hiukset levällään ja
väänteli käsiään: — Juuseppi poloinen! Itsensä se aikoi menettää...
Mutta Juuseppi kysäisi heti, kun hänen kangistunut kielensä kääntyi:
— No, mitäs sinä minusta vielä?
— Oi, Juuseppi, miten sinä noin... Emmekö voisi vielä elää yhdessä. Me
olimme niin onnellisia.
— Yhdessä edelleen. Miksei: mökkirähjä, lauma mukuloita, orjuus ja
kurjuus... Siinä tulevaisuus! Varoja, varoja sellaiseen yhdyselämään
tarvitaan, jos mieli sen olla otollista.
Nyt huokaisi maalaillun talon vaalea tyttö, hajallisin hiuksin: —
Juuseppi, miksi sinä talosi pelasit?
Niin miksi! Mikäpä sen tiesi. Täytyi pelata. Ja nyt taasen täytyisi
saada talo takaisin, välttämättömästi täytyisi. Ja Juuseppi innostui ja
selitti aikeensa tytölle, puolihöperönä, kiihkeästi:
Se Aholan Juusepin kotitalon isäntä Musta-Samu on kuollut
tapaturmaisesti ja talon haltijaksi on jäänyt leski, vanha,
karvaleukainen, pöhölihainen möhkäle. Hänet aikoo Juuseppi saada
pauloihinsa, naida ja päästä jälleen syntymäkotinsa isännäksi. Sitten
se vanha vaimoihminen pian kuitenkin kuolisi ja Juuseppi olisi vapaa
ottamaan emännäksi maalaillun talon tyttären, elää lihan ja luonnon
jälkeen ja saattaa vapaasti maailmaan pieniä ihmisasukkaita... Niin,
täksi epämieluiseksi odotusajaksi olisi naisen parasta muuttaa johonkin
edemmä, outoihin seutuihin, että välttyisi kaikki häly ja tyhjä puhe...
Ja katso, maalaillun talon komea tytär seisoi valjuin, ihmettelevin
kasvoin ja suostui; kyyneleisenä, hieman ivallisena ja kylmänä ojensi
hän kätensä: selvä. Kääntyi ja käveli ylitse pihan, lanteet soutivat,
vartalo keinui, hiekka narisi anturan alla.
Juuseppi istua läsötti vajan lattialla kirvelevin kauloin, kädessään
nuoranpätkä, jaloissaan välkkyvä veitsi.