Ei Aholan Juuseppi kävellyt pitkälle. Siinä hän eleli lähikylien
ja pitäjien tutuissa maisemissa metsänkaatomiehenä, ojurina ja
päiväläisenä. Kyllä hän pärjäsi, vahvarunkoinen mies. Juuseppi eli
omien lihastensa ja aivojensa avulla eikä vainajan perinnöllä. Kovin
häntä kiusasi vain se, että tutut ihmiset joka näkemällä kysäisivät:
— Miksi sinä talosi pelasit?
Suuttuneena hän äyskäisi:
— Siksi kun tulen talottakin toimeen!
Ihmiset kuitenkin päättelivät, että sitä se kuitenkin suree talonsa
menetystä, siksi se juo, suruunsa. Sillä tämä ihminen joi. Viikon
hän tehdä jutkisti työtä, mutta lauantai-illasta maanantaiaamuun
huojahteli hän humalaisena kylillä, ja toisinaan meni maanantaipäiväkin
perään. Miksi Juuseppi joi? Etsikö hän jollekin surulle unhoitusta tai
lievitystä, esimerkiksi side, että oli maaltaan hävinnyt... Ei, hän
etsi vain elämästä joitakin iloja ja mehuja, ja sitä hän oli havainnut
löytyvän vain viinapullosta, alussa pinnalta, sitten pohjalta, tai
verevissä piian pullukoissa punaisissa luhdissa voi sitä myöskin
löytyä, ja korttilehtien läiske voi myös saada ajalle vauhdin ja
mielelle virvoituksen...
Niin, Juuseppi siis heräsi joka ainoan maanantaipäivän aamuna tai ehkä
iltapuolellakin kortteeripaikastaan, tai ehkä jostakin vallan vieraasta
paikasta, jopa joskus maantien ojastakin, ja tunsi pääsuonissaan
veren takovan ja koko elämän näyttävän sameriaiselta. Silloin tuntui
taas ylen työläältä tarttua kirveen ja sahan tahi lapion ja kuokan
varteen. Tuli silloin mieleen, että saisi se olla se isänkin Ahola.
Silloin ei ollut kiirettä työhön, vanhan pellon pojalla, vaikka
tulitkin juovuksissa kotiin. Jos oli nälkä, etsit kaapeista voileipää,
sianpintaa, viiliä ja piimää, söit ja olit väkevä. Jos halutti, sait
kiivetä piian viereen.
Siten mennyt kangasteli jo Juusepin mielessä kauniina ja nykyinen
tuntui kolialta ja erämaan tapaiselta.
Sitten seuraavana sunnuntaina saattoi Juuseppi laulaa remseän haikein
äänin:
Kun pienenä pelasin sen pappani talon
Tuli kurjuus mun eteheni, juu...
Eivätkä kylien ihmiset nyt olleet niinkään väärässä kun sanoivat: —
Katuu se tunnossaan, siksi se juo, kun maaltaan hävisi...