Juuseppi huojahteli pihamaalle läpi pimeän verannan ja seisahtui tukka
harillaan ja haalein silmin.
Elokuinen aamuyö oli pehmoisen hämärä. Metsien sahareuna kyläaukean
ympärillä oli kuin hiilellä vetäisty synkkä viiru, pois painuvan kuun
verestävä silmä kurkisteli vielä sen ylitse, ja taivaan haaleasta
ontelosta erotti jonkin tähtisakaran pilkkeen. Hiljaisuus, suuri
hiljaisuus. Ruskeat kuhilaat seisoivat pellolla totisina, ikäänkuin
jotkin leveähameiset kääpiöämmät, erään päälaella sirpin kiiluva käyrä.
Sitten kolahteli tallissa hevonen ja puraista rouskautti rehua terävin
hampain. Hevonen, se oli vielä Juusepin, samoin naudat navetassa
ja lampaat ja kaikki kuolleetkin irtonaiset kappaleet. Mutta tämä
talo kaikkine rakennelmineen, tämä pihamaa, jolla hän seistä hojotti
humalaisin päin, nuo vaimot, jotka olivat tunkeneet esiin nurmea ja
viljaa, ne eivät olleet enää hänen. Vielä äskettäin, iltayöstä, ne
olivat, mutta eivät enää. Juuseppi oli pelannut talonsa. Korttilehtien
punaiset ja mustat silmät olivat sanoneet, ettei Juusepilla ole taloa.
— Hohoh, huokasi Juuseppi, kortti tuo ja kortti vie ja maanviljelys on
onnessa.
Housun liitingistä nousi kirkas putelli, korkki natisi, neste solisi,
suu maiskahti ja mutruili tovin, ja pullo painui jälleen sijoilleen.
Juuseppi nojasi nurkanpäähän ja tuijotteli lauhaan, hämyiseen,
elokuiseen yöhön harmain silmin, alkoholin kieppuhäntäisten molekyylien
pitäessä pääluussa omaa kihinäänsä.
Siitä oli pari kuukautta, kun Juuseppi, Aholan talon ainoa poika,
saatteli hautaan isäukkonsa, ja puolisen vuotta, kun hän seisoskeli
äitinsä haudan reunalla. Juuseppi, parissakymmenissä oleva vohlakka
poika, jäi yksin Aholan talon haltijaksi. Se isäukko, kuiva ja luinen,
oli häntä tautivuoteellaan varoitellut elämään ihmisiksi, antanut
neuvoja ja sanonut: — Lapsen reiässä olet saanut tähän asti olla, eikä
sinusta olisi vielä maailmaa vastaan eikä itsesi elättäjäksi... Mutta on
koetettu sen vainajan kanssa koota sinun varallesi, että tässä kyllä
pärjää, kun vähänkin on niskantakuista...
Niin sanoi hänelle, kolmikyynäräiselle, raavaalle miehelle!
Ymmärtämätön, kuiva, itseviisas ukon saatana... Voi, kuinka se puhe
otti Juuseppia älälle!
Niin, pari kuukautta oli mennyt, kun isäukko sai lopullisen
asuinsijansa sinne siunattuun someroon. Juuseppi oli toimitellut
isännän ja maamiehen töitä ja yritellyt samalla hiljoilleen etsiä
iloa ryypyistä ja muista. Ja nyt hän oli kolmessa tunnissa menettänyt
maansa korttipelissä Mustalle-Samulle, hevoshuijarille ja pelimiehelle.
Kotitalo oli mennyt, tuo tuttu kamara ja tutut seinät, se, jossa oli
ensi kerran muovannut suunsa itkuun tai hymyyn, jossa oli kellistellyt
nurmella pienenä paita päällä, tai vähän isompana yritellyt työn
touhuun...
Pyrkikö Juusepin mieltä painamaan muukin kuin alkoholi, yrittelikö
silmiin laskeutua muutakin kuin viinan sumua? Tunkiko sydämeensä
lapsellisuus ja lauhka haikeus...
Se isäukko oli sanonut: lapsimies ei maailmaa vastaan, eikä leipänsä
tienaajaa... Saatana! Eikö Juusepilla ollut miehen runko! Mitäs jos
meni maa: maallistahan se oli. Ja vieläpä oli hänellä, maanpäällistä
monen setelin arvosta. Sai sillä vielä... Mutta mitä: kun oli mennyt
maa, niin menköön maanpäällinenkin. Hän aloittaa elämän tyhjin
kämmenin, sille isäukolle kiusaksi, joka ei luullut hänestä miestä
tulevankaan... Isä kokosi, mutta poika pelasi! Mitäs siis muuta kuin
pirttiin takaisin, ja sanoo Mustalle-Samulle, että vastakkain nyt maa
ja maanpäällinen, kerta katkulla, mutta kolmesta poikki... Jos kävi
kortti hyvin ja hän sai talonsa takaisin, niin mitäs, hän yrittelee
elää kuten ihmiset ja isäntämiehet... Jos taas kaikki meni: no, hän
astui ulos talostaan ja lähti kyykkimään jätkämiehenä, jolla ei ole
muuta kuin hartiat ja nyrkit... Tämä oli sellainen hetki, nyt viippui,
viippui, elokuisena yönä... Vainaja luuli, ettei poika pärjää...
Aamutuulen henki narahutti tuuliviiriä. Juuseppi havahtui ja katsahti
siihen samein silmin.
— Hm, sitä peltikukkoa hän oli monesti poikasena viskellyt kivillä ja
ampunut sitten rihlapyssyllä pyrstön poikki... Nyt katsottaisiin, yhäkö
hän eläisi tuon tuulikukon alla, vaiko jossakin muualla...
Pullo nousi liitingistä, korkki natisi, ja sitten Aholan poika
huojahteli pirttiin, joka ei enää ollut hänen.
Kynttilän lepatteleva valo, se sopi yhteen humalaisen Juusepin kanssa,
se oli levoton ja heiluva kuten Juusepin omat mietteetkin. Mustan-Samun
tumma, pitkä muoto, korkein otsin, vilkusilmin ja riippuvin viiksin,
oli toiselle puolella honkaista pöytää ja hän toisella. Viisi lehteä
jaettiin ja peli alkoi.
Ensimmäinen tikki: se oli vängällä Samun. Mitäs Juuseppi toimitti
pienisilmäisillä lapuillaan, joita ei tukenut ainoakaan kuvakortti.
Toinenkin meni Samulle, vaikka Juusepilla oli nyt kortit, joilla piti
jotakin toimittaa. Mutta Samu olikin vanha tekijä, ei siihen tepsinyt
viikatteetkaan.
Yksi voitto enää, ja niinpä olisi Samu täysinäisen talon haltija ja
toinen tyhjä mies. He ottivat välillä ryypyt ja sekoittivat huolella
kortit. Juuseppi ei tuntenut alakuloisuutta eikä levottomuutta. Hän
ajatteli eräänlaisella ylpeydellä: tässä Aholan Juuseppi pelaa maataan.
Hänelle kävi huono kortti, eikä hän enää toivonutkaan mitään; peli oli
Samun, kunhan tiputteli lehdet pöytään. Mutta kas, nyt sai Juuseppi
tikin. Ei Samukaan sentään mikään hevonen ole, että pystöstä veisi
talon täysineen. Seuraavassa pelissä oli Juusepilla jekke, akka ja ukko
ja kaksi ässää, ja silloin oli Samun vaiettava.
Nyt oli molemmilla kaksi tikkiä. Seuraava peli oli ratkaiseva. Saisiko
Aholan Juuseppi takaisin maansa vai ei?
Ei hän saanut. Musta-Samu sai esiin patasumansa, ja mitäpä Juuseppi voi
vieraan maan korkeilla korteillakaan.
Kortti tuo ja kortti vie ja maanviljelys on onnessa, huomautti Samu ja
veti kasaan kortit.
Kun pienenä pelasin sen pappani talon,
Tuli kurjuus mun eteheni juu, laulahteli Juuseppi ja ryyppäsi.
Hän nukkua rötkötti aamupuolen yötä ja pitkälle päivää. Sitten hän
lähti ja huomautti mennessään pihalla piikapalvelijoilleen: — Minä
lähden nyt. Tähän tulee toinen isäntä.