Pekka Älämäki oli saavuttanut jo vuosia sitten sen, mihin oli
pyrkinytkin, tosin vanhana, työn köyristämänä, kasvoilla taisteluiden
ja vaivojen uurteet. Mutta se taistelu ja vaiva, joka oli jo takana,
herätti enää vain muistoja, joissa ajatus mielellään vatvoi, tehden
näiden nykyisten hetkien olon yhäkin mieluisemmaksi. Ja hän oli
vakuuttautunut siitä, että vaivat ja huolet eivät enää uusiintuisi,
että penninkejä liittäisi, että tämä nykyinen olo ei enää muuttuisi
hänen elonpäivinään.
Hänen pieni talonsa oli maalailtu, porraspäihin ja nurkkajuuriin oli
juuritettu kukkia, reheviä ja värikkäitä. Oli rivi marjapensaita,
jokunen käyrä omenapuu, lohko peltomaata, jossa sopi viljellä
juurikasveja ja viljaakin.
Kesäisin puuhaili Pekka Älämäki paljon siellä tarhassaan, kasvatti
kasvejaan, perkkasi maata, nyhti ruohoja ja käveli kastelukannuineen.
Tai istui hän omenapuunsa juurella piippu hampaissa nauttien kesän
kirkkaudesta, rehevyydestä, väreistä ja hajuista. Mutta kun tuli syksy,
pimeänä ja kosteana, ja talven pitkä, valju kylmyys, ei hänellä ollut
juuri muuta tehtävää kuin istua pystyraasunsa ääressä ja kohentaa
tulta, miettiä ja tupakoida. Tosin saattoi hän lukea kirjojakin, joita
hänellä oli eräs hyllyllinen. Sillä Pekka Älämäki on aina rakastanut
kirjoja, joiden valkoisilta sivuilta nuo salaperäiset, rytöiset ketjut
ikäänkuin luikersivat sisään silmän aukoista aivoihin ja siittivät
siellä sen tai tämän tunnelman eli mietteen...
Mutta enimmäkseen hän kuitenkin istui hiljaa, mietteissään, savun
noustessa haaleina kierukoina piipunpesästä, muisteli entistä
elämäänsä, työtä ja pyrkimyksiä, joiden perille hän lopultakin oli
päässyt kutakuinkin: saavuttanut lepoa, huolettomuutta ja rauhaa. Ja
oliko se ylenmääräistä, jos olikin saavuttanut? Sillä runsaasti, yllin
kyllin oli ollut levottomuutta, taistelua ja vaivaa Pekka Älämäen
elämässä.
Hän oli syntynyt köyhänä, mieheksi, jonka oli määrä tehdä hengen
pitimikseen ruumiin töitä.
Jo sangen varhain hän huomasi, että heillä työmiehiä ei ollut mitään
pyrkimyksiä, yrityksiä, toivoa parempaan. Vaivattiin jäseniä,
syötiin mitä saatiin, vähemmän tai enemmän, kunnes ruumis rapistui,
tuli vanhuus ja kurjuus. Vähänpä Pekka Älämäki osasi olla huoletta
huomisesta, kuten enimmät toverinsa, kehaisten mainita, että hänelläkin
oli talo ja maa, vaivaistalo ja hautuumaa. Tämmöistä Pekka Älämäki
huomasi ja kauhistui, että hänenkin elämänsä ja tulevaisuutensa
olisi sellainen. Ainakin oli hänen yritettävä, pyrittävä johonkin,
päästäkseen irti ladulta, jonka lopussa odotti kurjuus, vaivaistalo
ainoana turvapuuna. Sentähden Pekka Älämäki jo silloin, nuorena
pojantorvelona, kun muut toverinsa juoksentelivat joutoaikansa
joutavissa ja turhissa puuhailuissa, istui yksin, luki, opiskeli. Sillä
jotakin hän jo käsitti hämärästi, hamuili niitä rappupuita, joiden oli
määrä kohottaa hänet laumasta ainoalle polulle, jonka lopulla häämöitti
hänen oma rakentamansa turvapaikka, jossa voisi elää rauhassa,
ikäänkuin erillään tämän elämän kuhinasta ja ihmisistä, pyytämättä
keneltäkään mitään tai jotakin toiselle tarjoilematta...
Sitten oli hän päässyt niin pitkälle, että voi siirtyä valtameren
taakse, maahan, missä oli väljyyttä ja tilaisuutta yrittää hänenkin,
jonka piti koota omaisuutta jäseniensä voimalla. Ja sitten oli
ollut työtä, ankaraa työtä, metsissä, kaivannoissa, tehtaissakin.
Ja dollareita oli kertynyt vähitellen. Mutta välistä oli kaikki
romahtanut kasaan, mielen masentanut musta toivottomuus, etteivät
suuret pyrkimyksensä koskaan toteudu. Pitkällinen tauti oli ollut
vähällä viedä hänet juuri siihen asemaan, mistä hän pyrki itseänsä
iäksi vapauttamaan: ihmisten ja yhteiskunnan armoleipiin. Kuitenkin
hän pelastui, aloitti uudelleen. Pitkiä vuosia, työtä ja työtä. Rahaa
alkoi kertyä ja hän piti huolta, että se pysyi koossa ja kasvoi,
sijoittelemalla sitä taitavasti ja varovasti tuottaviin yrityksiin.
Sitten jonakin päivänä tunsi hän ruumiissaan väsymystä ja
haluttomuutta. Rahan ja pyrkimyksien saavuttamisen miettiminen ei
saanut sitä karkotetuksi. Vanhuus, mietti hän, vanhuus on minut
saavuttanut. Hän valvoi monta yötä, laski ja epäili ja vakuuttautui
lopulta siitä, että hänen ei tarvinnut enää mitään tehdäkään, että hän
voi jo saavuttaa sen, mitä oli tahtonutkin.
Hän kokosi omansa, matkusti yli meren kotimaahansa ja synnyinseutunsa
tanterille, osti tämän pienen talon, vuoraili seinät laudoilla ja
väritti ne, istutteli kukkia, pensaita ja puita ja muokkaili peltoja
puutarhamaata.
Pitikö Pekka Älämäen olla tyytymätön elämäänsä? Vaikka hän olikin
syntynyt köyhänä, kärsinyt kurjuutta ja vaivaa, niin olipa hän
saavuttanut sen, mihin oli pyrkinytkin. Mitään tämän isompaa ei hän
koskaan ollut mielessään haamiloinut eikä havitellut toimeenpannakseen.
Hänellä oli oma talo, kasveja, rauhaa. Kukaan ei pystynyt häntä
komentelemaan. Hän oli kohonnut, oli kieltämättä herra. Hänen ei
ollut pakko tehdä kerrassaan mitään. Jos hän pehnaili ja tonki
puutarhassaan, niin teki hän sen vain huvikseen, lystäillessään; kylän
ihmiset sanoivat, että söisivät ja makaisivat he vain Älämäkenä. Ja
sitähän se etupäässä tekikin. Pekka Älämäki oli kieltämättä herra,
onnellinen mies. Ei ollut sitä voimaa, joka olisi pystynyt hänelle
sanomaan: nouse, liikupas nyt niin tai näin. Vähät siitä, että hän oli
tämän saavuttanut vasta vanhana, kun puolen vuosisadan kesäauringot
olivat lämmittäneet hänen paljastuvaa päälakeaan. Niinpä osasi hän
ollakin tyyni ja viisas, ottaa onnesta sen mikä oli saatavissa, eikä
yritellä mihinkään turhiin pullistuksiin. Sitäpaitsi hän tunsi itsensä
merkillisen nuoreksi jälleen päästyään synnyinseuduilleen, lepoon,
heitettyään työt ja huolet.
Sitten kesän ollessa kaunis, raukea ja rehevä, pehnaillessaan
kasvimaallaan, poltellessaan piippuaan ja kävellessään kylälläkin
siistinä herrasmiehen asussa, hän tuli tutustuneeksi nuoreen
naisihmiseen, joka seisoskeli puodin tiskin takana, Tämä tyttöihminen
tunsi selvää mielenkiintoa tuohon siistiin, vaikkakin vanhahtavaan,
vierailta mailta saapuneeseen mieheen. Pekka Älämäki mietti asiaa ja
havaitsi, että oikeastaan hänen pyrkimyksiinsä alunperin oli kuulunut,
että siinä maalatussa, kukilla koristetussa talossa asuisi sitten
paitsi häntä joku toinenkin, akka, nainen...
Niinpä sitten suoritettiinkin asianomaiset menot ja nainen siirtyi
kauppapuodista Pekka Älämäen pieneen taloon. Sitä kai oli sitten
kestänyt parisen vuotta, aikaa, jolloin tässä punavalkoisessa talossa
oli emäntä, Pekka Älämäellä vaimo. Lapsia ei tullut. Ja silloin
oli emäntä ehdottanut, että otettaisiin taloon joku vieras lapsi
hoidettavaksi ja kasvatettavaksi. Pekka Älämäki oli miettinyt ja
myöntynyt: no, miksei, kyllä kai ne pennoset riittäisivät, vaikka
heillä ruokkisi ja vaatettaisi jonkun elävän... Niin oli emäntä sitten
tuonut taloon puolenkymmenen ikäisen jonkun sukulaisensa pojan. Mutta
naisihmistä se ei tainnut kauankaan viehättää tai poistaa sitä, mitä
hän tahtoi pois hädistää. Sillä hänellä oli ikävä. Hän oli nuori,
ja punavalkoisessa talossa oli hänen mielestään liian rauhallista,
yksitoikkoista ja siistiä. Hän ei osannut ottaa onnesta sitä, mikä oli
saatavissa. Mutta eipä hänellä ollut myöskään, kuten Pekka Älämäellä,
muistoja taistelusta ja vaivasta, ei hän nähnyt tässä elämässä mitään
suurien pyrkimyksien toteutumista.
Lopuksi tapahtui, että hän lähti Pekka Älämäen talosta erään
paikkakunnalla hetkisen asuneen nuoren herrasmiehen mukana. Kylän
ihmiset luulivat, että korean talon herralle oli tämä isohko
onnettomuus, että hän oli suutuksissaan, harmissaan, tai suruissaan,
varsinkin kun luulivat, että vaimon mukana oli myös mennyt joku erä
rahoja. Mutta he erehtyivät. Kuinka olisi Pekka Älämäki, joka monta
vuosikymmentä oli koonnut pientä omaisuuttaan suurella, vieraalla
mantereella, monien kiusojen ja vastusten läpi, antanut nyt jonkun
naisihmisen kähveltää sitä mukaansa. Todellisesti tämä tapaus sai
Pekka Älämäen veriä liikkeelle vallan vähän. Hän mietti tätä asiaa ja
havaitsi, että hän voi kestää sen, sekä vaimon menetyksen, että hänen
mukanaan menneitten varojen, jokseenkin samalla helppoudella kuin sen,
että puutarhassa kyykkiessään joku nappi pirahti hänen housuistaan ja
hukkaantui multaan.
Siitä oli nyt monta vuotta ja hän saattoi muistella sitäkin tapausta,
vaimoaan, kuin jotakin hyvin kaukaista aikaa, istuessaan pystyraasunsa
ääressä ja polttaessaan piippuaan. Se vaimonsa ottama ottopoika hänellä
oli yhä talossaan, vaikka Pekka Älämäki oli hänet melkein unhoittanut,
eikä tullut kiinnittäneeksi siihen minkäänlaista huomiota. Se oli jo
kymmenissä iältään ja kävi kansakoulussa, tuli ja meni laukku selässä,
söi, lienee katsellut kirjaakin, ja kadonnut sitten pelehtimään kylän
kujille. Pekka Älämäki ei liioin tiennyt, mitä poika puuhaili.
Siksipä hän ikäänkuin hätkähti hereille, hölmistyi, kun koulunopettaja
tuli hänen luokseen puhumaan Älämäen ottopojasta, Ansusta. Mitä?
Eikö hän ollutkaan pyrkimystensä perillä? Oliko hän erehtynyt? Hän
ei ollutkaan kenestäkään riippumaton herra. Sillä näillä ihmisillä
oli jotakin muistuttamista hänelle, he tahtoivat huomauttaa hänelle
velvollisuuksista. Hän oli siis sekaantunut ihmiseläjien vyyhteen,
kanssakäymiseen. Hän, Pekka Älämäki, joka oli edistynyt ja hankkinut
älyä vuosikymmenien kuluessa vieraalla mantereella, hän oli sittenkin
huomaamattaan iskenyt kouransa mäihään... Mitä? Se poikako ei
menestynyt koulussa? Oli laiska, huolimaton, harjoitti ilkeyttä,
tappeli toisten kanssa, oli rikkonut ikkunoitakin. Oliko kasvattaja
tätä huomannut, ja mitä tehoisia toimenpiteitä hän harkitsi, että
pojasta kehittyisi kunnon ihminen...
Pekka Älämäki ei tähän osannut vastata juuri mitään. Mutisihan vain
jotakin, että tuli annetuksi sen akan hommata tähän se mukula...
Ansu, ottopoika, haettiin esiin, sillä opettaja tahtoi hänelle puhua,
varoittaa holhoojan kuullen, ja Pekka Älämäki katsoi asiakseen sanoa
pojalle, että esiintyköön ihmisiksi, ellei halua selkäänsä kirjavaksi,
ruvelle...
Sitten hän rupesi miettimään, miten päästä eroon tuosta pojasta, jonka
oma varomattomuutensa ja aina onnettomuuksia siittävä kohtalo näytti
heittäneen hänen vanhojen päiviensä vaivaksi ja huoleksi. Hän tuumi
antaa hänet takaisin sinne, mistä se oli otettukin, mutta kävi ilmi,
että pojalle ei ollut ketään omaisia enää löydettävissä. Hän mietti
antaa hänet yhteiskunnan haltuun, mutta hänelle selitettiin, että kun
kerran oli ottopojaksi otettu, niin siinä pysyikin. Koreaksi maalailtu
talo oli pojan koti ja Pekka Älämäki ikäänkuin hänen isänsä. Älköön
siis Älämäki turhaan yritelkö irtaantua velvollisuuksistaan, vaan
holhotkoon ja huolehtikoon pojasta kuten isä ainakin...
Huolehtikoon! Niin oli siis käynyt, että ihmiseläjät vieläkin pystyivät
sanomaan Pekka Älämäelle: Tee tämä. Hän oli luullut olevansa rauhassa,
saavansa muistella vain menneitä huolia ja vaivoja, uskomatta uusia
enää tulevankaan. Mitäs jos antoikin eräälle lapsimukulalle ruuan ja
suojan, eihän se mitään, jos se olisi ollut kuten tavallinen ihmisen
lapsi, mutta tämä pojan tolikka oli raisuverinen, räntäpäinen sikiö.
Se laiskotteli ja keksi konnanjuonia koulussa, varasteli puutarhoista
ja linkoili tiilikiven siruja. Pekka Älämäki huomasi huolettomuutensa
häirityksi, hän oli saanut vieraan mätimunan rauhanpesäänsä. Turhaan
hän yritti ohjailla poikaa ihmistavoille, ensin hyvällä, sitten jo
kiroillen. Hän aikoi antaa pojalle selkään, mutta siitä ei tullut
mitään, kun poika äyskäsi:
— Mikä pieksäjä te olette. Ette te ole minun isäni!
— No, luuletko, äityi Pekka Älämäki, luuletko, että tämä on sitten
kotisi, että tässä saat koiruutta harjoittaa?
— Ajakaa sitten pois, neuvoi poika.
Mutta Pekka Älämäki ei uskaltanut häntä poiskaan karkoittaa, peläten
siten joutuvansa ihmisten kanssa yhä pahempiin ja kiusallisempiin
kanssakäymisiin. Hän koetti jo houkutella poikaa, luvaten lahjoittaa
tälle talonsa ja omaisuutensa, jos poika käytöksellään osoittaisi sen
ansainneensa.
Mutta poika osoitti paatumustaan ja röyhkeyttään kysäisemällä, että
luuletteko rahalla sieluja ostavanne...
Niinpä meni vuosia ja Pekka Älämäki toivoi niitä menevän vielä nopeasti
muutamia, jotta ottopoikansa olisi varttunut ja ollut valmis elämään
oman jalkansa juuresta. Olisihan hänellä sitten taasen vielä eräitä
vanhan miehen päiviä, vaisuja ja harmaita, elettävänä levossa ja
rauhassa ennenkuin tulisi retki mustaan ja outoon Tuonen maahan.
No, aika rähmii kulkuaan, kello naputtelee välittämättä siitä,
halutaanko hetket viipyviksi vai poistuviksi. Ansu, Pekka Älämäen
ottopoika, kulki lävitse kansakoulun alituiseen joutuen pikkurötöksiin,
niihin sen pahemmin sotkeutumatta, kävipä vielä rippikoulunkin ja
sivuutti viidennentoista ikävuotensa. Vanheneva, kutistuva, yhä enemmän
kalkinvalkoiseksi väriltään raukeneva ukko luuli jo hänestä piankin
pääsevänsä ja toimitteli häntä yrittelemään sitä tai tätä työtä. Mutta
poika ei näyttänyt olevan halukas eikä pystyvä mihinkään. Pekka Älämäki
kauhistui ja kirosi, että luuletko, että sinua elätän kaiken ikäni...
Sinulla on jo järki päässä ja miehen jäsenet...
— Saatanpa tästä lähteäkin, arveli ottopoika, mokomasta pesästä...
− No, mene, mene! Juokse jalkoihisi. Minä annan vielä matkarahaakin,
ison setelin, kun et sitten täällä näytä nenääsi...
Pekka Älämäki ei uskonut hänen lähtevän, ei luullut hänestä koskaan
enää pääsevänsä. Mutta poika lähti pitkin hiekkaista tietä Pekka
Älämäen seteli taskussaan. Se oli elokuinen ilta, aurinko painui metsän
taa ja kuun alkoi erottaa taivaan sinestä, valkoisena, ohuena ja
kuluneena ikäänkuin imeskelty pastilli. Ja vaisu, kalkin valkoiseksi
rauennut ukko seisoi portillaan ja näki hänen poistuvan. Mutta ei hän
tuntenut iloa laskeutuvan sydämeensä, kuten oli luullut, lopultakin
päästessään tuosta kiusanhengestään. Hän huomasi jonkin merkillisen
haikeuden ja kaipauksen, jopa iloitsikin siitä, että hänellä oli
tuo poika ollut, että hän oli kasvattanut sen täysirunkoiseksi
eläjäksi. Hän tunsi, kuten ei koskaan ennen, itsensä vanhaksi ja ylen
yksinäiseksi. Oli kuin avaruuden suuri tyhjyys olisi ammahtanut hänen
ympärilleen oneana ja kalsakkana. Muistot menneistä, nekin olivat
siellä vaisut ja haalistuneet, ikäänkuin imeskellyt ja hioutuneet,
melkein huomaamatta jääneet, kuten tuo valkea kuu iltataivaalla...
Mutta ilta yhä viileni, ja jopa sai väriä, vaskenkarvaa ja punerrusta,
kuun kalvas naama, ja taivaan sinimanttelista välähtelivät tähtien
kirkkaat sakarat, maasta nousi kylmänkostea huuru, ja rehevät kukat
talon seinustoilla tuoksuivat viimeisillä hetkillään ennen tautista ja
tappavaa syksyä.