Yrjö Kiimamaan olennossa ja käytöksessä oli hienostuneen köyhälistön
leima. Hänen isänsä oli ollut jo vuosikymmenen tai parikin sumerilaisen
maakylän meijerilaitoksen koneenkäyttäjänä. Työnsä väliaikoina hän luki
sanomalehtiä, työväen julkaisuja ja muutakin kirjallisuutta, toimi
työväenyhdistyksessä, jossa piti puheitakin, luki ja näyttelikin.
Oli sen seudun työväenluokan etevimpiä miehiä, harrasti oppia ja
sai asioista jotakin laajempaa käsitystä, kuten työväen paras osa
yleensäkin, halveksi talonpoikia, jotka vain harrastivat saada
rukiita ja potaatteja, maitoa ja rahaa, omaisuutta. Äitinsä oli myös
lueskellut, toiminut yhdistyksissä. Siksipä lieneekin heidän ainoaan
poikaansa Yrjö Kiimamaahan, luonnon pakosta tullut jotakin liiaksi
hienoa ja herkkää, ikävästi sairasta verta. Taipumus ruumiilliseen
työhön, joka jo isässäänkin oli vähäinen, oli hänestä hävinnyt
kokonaan. Jo pienenä oli isä havaitsevinaan pojassaan taipumusta
oppineeseen elämään, nähdessään sen viihtyvän kirjojen ääressä tai
istua nököttelevän lattialla kuten koiranpentu kuunnellen ihmisten
puheita. Tätä hän ei pannut pahakseen. Paremminkin oli hyvillään. Hän
jaksaisi toki kouluuttaa ainoan lapsensa, ehkä se kovallekin ottaisi,
kasvattaa sen paremmille, helpommille päiville, ainakin pois jäseniä
vaivaavasta työstä.
Poika oli hiljainen ja mietiskeleväinen, toimitteli säännöllisesti
tehtävänsä, pääsi lävitse kansakoulun ja siirtyi sitten kaupungin
lyseoon. Mutta jo parin vuoden kuluttua hän sieltä palasi yrittämättä
enää koulutielle. Hän oli luonnoltaan liian herkkä, arka ivalle ja
naurulle, hänen verensä kuohahti raskaasti, ja silloin hän piankin
teki ällistyttäviä tekoja. Joitakin sellaisia vaikeuksia oli kai
hänelle kaupungissa tullut, ja lisäksi oli käynyt ilmi, että hänen
oli muutenkin vaikea seurata mukana opinkappaleissa, matematiikan
numerovyöryissä ja kielioppien pykälöissä. Isälle tämä oli pettymys.
Hän alkoi uskoa, ettei pojastaan ollut mihinkään, ja painui mieleltään
äreäksi ja nyreäksi.
Poika oleskeli nyt vuoden verran isänsä kotona iältään puolivälissä
toista kymmentään, makaillen, oleskellen, lueskellenkin jotakin,
etupäässä romaaneita. Sitten hän yritti olla puotipoikana,
konttoristinakin, mutta ei menestynyt niissäkään, ja palasi jälleen
isänsä asuntoon. Hänen isänsä puheli hänelle vähän ivallisesti, kuten
toiveissaan pettyneen on tapa, että kyllä kai sinä tässä niin kauan
elät kun minusta aika jättää. Mutta entä sitten? Sitä sietäisi opetella
johonkin käyttämään jäseniään, kun kerran äly on vähäinen, vaikkapa
katkaisemaan puunrunkoa, ottamaan siitä kuorta tai iskemään se halki.
Poika näytti kiusaantuneelta, mietiskelevältä ja synkältäkin, oli
vaitelias ja oleskeli mielellään yksin. Siinä hän kuitenkin pysyi
isänsä kotona. Varoi ryhtymästä mihinkään töihin. Hankki vain jostakin
pyssyn, ampumatarpeita, pienen, pystykorvaisen koiran ja alkoi
kuljeksia metsiä.
Siellä tuulien humina, ikuinen kaihoisa humina tummissa puissa toi
lohtua hänen varhain vanhentuneelle, kiusaantuneelle ja mietiskelevälle
mielelleen. Hän tunsi sulautumansa yhdeksi olennoksi koko luonnon
kanssa, noiden tummien puiden, joiden humina oli niin aavistelevaa,
hämärää, levotonta ja sittenkin niin kevytmielistä, välinpitämätöntä.
Hän tottui katsomaan asioita laajasti, korkealta, mietiskelemään,
että mitäpä merkitsi yksi Yrjö Kiimamaa, ihminen... Ei sen kohtaloa
kannattanut surra, hänen itsensä enempää kuin muittenkaan. Ei
kannattanut pysähtyä tuijottelemaan, kiusaamaan aivojaan sillä, että
miksi minä, Yrjö Kiimamaa, olen tässä, miksi olen tällainen, en halua
töihin, en menesty enkä tule toimeen ihmisten kanssa, en tunne niitä
veljikseni, vaan vihaan niitä, inhoan ja kiroan... Se kaikki oli
pientä, naurettavaa. Kunhan on vain, kuten sammaleinen kivi, kuten
tuo kaarnainen mänty hiljaa, levollisesti. Nälkäkö työn puutteessa?
Yhdentekevää. Ja olipa häntä elänyt tähän asti. Kai edelleenkin.
Maa, tuo iso möhkäle, muhoileva ja kitsas äiti, sehän siitti surutta
lapsia, puitakin ilman määrää, ja kaikkien juuret löysivät vettä,
kohottivat latvaviuhkaansa tuulen siveltäväksi. Vai oliko niin, ettei
tämä maa-äiti pitänyt niin hyvää huolta lapsistaan joilla kuitujen
sijasta oli lihansuonia, kihoilevan pihkan asemesta punaista, juoksevaa
verta... Niin, montahan niistä puistakin myrsky paiskasi maahan, ja
märkyys mädätti ne, monta jäi varjoon, kuivettui, menetti vihannuutensa
ja jäi seisomaan harmaana ja elottomana luurankona. Näinkö kävisi Yrjö
Kiimamaankin ihmisten lihantaimistossa, puutarhassa... Se olisikin
hänestä mieleen: olla eloton, kylmä, kuollut, jäkälä otsallaan.
Mutta toisenlaisiakin ajatuksia hän ajatteli. Mietti että hän oli
vielä iältään nuori, että hänellä oli vielä elämä edessä, ehkä
merkillinen, kiivas ja kuohuvainen. Paljon voi vielä hänelle sattua,
tulla kokemuksia. Intohimoja voi herätä, olla kaunista, syntistä...
Naisiin hänen täytyy tutustua, valkoisiin ja pehmeisiin, joiden
piti olla suloisia ja nautintoa antavaisia, ja viinaan, kirkkaaseen
viinaan, jonka piti nostaa aivoihin satuista sumua, ihania kuvitelmia,
kuolettaa murheelliset mietteet. Ja vielä oli yksi asia, jota hän
usein ajatteli ja joka tuntui hänestä nautinnoista merkillisimmältä,
syvimmällä: kun sielussaan nousisi synkeä viha jotakuta kohtaan, saisi
tarttua kirkkaaseen puukkoon ja upottaa sen ihmisen lihaan, sydämen
lihaspumppuun, joka rikkoutuisi pursuttaen veren veistä pitkin hänen
vihasta vapiseville käsilleen...
Niin hän kulki mietiskellen, haaveillen metsissä, hiekkaisilla
kankailla, joilla mäntyjen ruskeat pilarit seisoivat, rinnemailla,
missä koivut heloittivat syksyn räikeitä värejä, verenkarvaista ja
keltaista, kulki yli synkeiden, mustien kuusikkokorpien, poikki
aavojen nevojen, kanervien ja vaivaisten varpujen seassa. Hän ei ollut
innostunut metsästykseen. Ampui kuitenkin, kun havaitsi metsänelävän
lähistöllä, oravan tai raskassiipisen kanalinnun. Ja pieni, ruskea
koira kulki hänen kanssaan. Hän taipui luulemaan, että se oli ainoa
hyvä ja vilpitön olento maailmassa. Ihmiset, nehän olivat nostaneet
puheen, että heillä vain oli sielu erotukseksi eläimistä. Jos oli, oli
tällä koiralla suuri sielu, mutta ihmisillä vain pieni jytynen. Tämä
koira oli rehellinen; ei sellainen monioloinen kuvatus kuin ihminen,
joka on tulvillaan suurta, kaukaista viisautta, viekastelua...
Yrjö Kiimamaa oli likimain onnellinen, alakuloisen onnellinen,
kulkiessaan metsissä varhaisesta aamusta iltaan. Mutta hänen isänsä ei
ollut siitä yhtään mielissään. Hän alkoi tuntea syvää vastenmielisyyttä
poikaansa kohtaan, jossa ei huomannut taipumusta muuhun kuin
vetelehtimiseen, jouten oleskeluun. Hän ei lopuksi voinut sietää häntä
näkyvissään, vaan päätti karkoittaa hänet maailmalle, eläköönpä sitten
millä tahansa tahi kuolkoon. Jos hänessä oli kunnon ainesta ollenkaan,
niin kylläpähän karkeneisi mieheksi, kun joutuisi nokka vasten maailman
tuulta. Jos ei, no, se näyttäisi, ettei hänestä ihmistä tullut
leipomallakaan.
Eräänä yönä heräsi Yrjö Kiimamaa siihen, että pyssy pamahti ja koira
ulvahti surkeasti. Hän kiepahti istualleen, sydämessään paha, synkkä
aavistus. Isänsä astui huoneeseen ja heitti pojan pyssyn nurkkaan.
— Te olette tappanut Nopen! sanoi poika.
— Tapettu on. Tässä kaikenlaisia koiraroikaleita elätetään. Ja
joutaisit tästä sinäkin yrittelemään elää omalla opillasi, kun ei
sinusta näytä ihmistä tulevan minun opillani...
— No, ampukaa sitten!
— En ammu. Vaan onhan sinulla jalat. Kävele!
— No, kyllä tästä päästään — perkeleen pesästä...
Yrjö Kiimamaa tunsi nyt sydämeensä laskeutuvan sen mustan, synkeän
vihan, josta hän oli uneksinut. Vaistomaisesti hän silmäsi ympärilleen.
Kirkasta veistä ei kuitenkaan näkynyt. Hän säpsähti ja alkoi kamuilla
vaatteita ylleen.
— Ei tästä kuitenkaan niin kiirettä ole, että yön selkään...
— Tulipa se Nopellekin, ja se oli kuitenkin monta vertaa parempi kuin
minä tahi te...
— Kyllä se sinutkin maailmanranta opettaa.
— Saisi tuo opettaakin vähän paremmin kuin mitä teitä on opettanut,
sanoi poika. Ja sitten hetken kuluttua: — olisitte nyt opillanne
laittanut pois maailmasta, kun ei kerran mieluista tullut. Teidän
opillahan tänne on tultukin.
Isä ei vastannut. Vallitsi tukehduttava, läkähdyttävä äänettömyys.
Sisähuoneen ovella seisoi pojan äiti yöpukimissaan, äänettömänä,
kyyneleisin silmin. Poika meni, läimäytti oven kiinni ja kirosi
ajatellen, ettei koskaan enää sitä aukaise. Pihamaalta hän löysi
koiransa, vielä lämpimänä, verta tihkuvin päin. Hän nosti sen
hartioilleen ja lähti kävelemään läpi pimeyden, itkien, purren hammasta:
— Tappoivat Nopen, perkeleet...
Maantien varressa oli sorakuoppia. Sinne hän hautasi koiransa pimeässä,
tuulen puhistessa mäntyjen oksissa, ja makasi sitten haudalla,
kosteassa sorassa, kunnes päivä valkeni. Hänen mielensä oli katkera,
mietteissään syden väri, kun hän ajatteli että kohta ne hänessäkin
madot ovat nokamiehinä...
Niin ei kuitenkaan käynyt. Lienevätkö kohtalon valtaiset sormet tai
sallimus, joka kyyröttelee jossakin kuten harmaja hämähäkki, jonka
seitteihin ihminen takertuu, suunnittelipa hän mielessään mitä hyvänsä,
johtaneet hänet seuraavana päivänä hiukan vanhahtavan, omituisen
maantien vaeltajan pariin. Heistä tuli ystävät. Yrjö Kiimamaa kiintyi
tuohon kulkuriin, kuten oli kiintynyt Noppe-koiraansa, ja hänessä
syntyi omituinen luulo: sen koiran sielu oli siirtynyt tuohon pieneen,
outoon kulkuriin, hänen toverikseen. Se miete syntyi hänessä heti,
kun hän lähti koiransa haudalta ja tapasi tuon miehen tiellä laihoin,
ryppyisin kasvoin, joista silmät katsoivat syvinä, surumielisen
iloisina. Ne olivat Nopen silmät hänen kuolleen koiransa silmät...
Niin he vaelsivat sitten yhdessä vuoden, toistakin. Tältä
vanhahtavalta, omituiselta, ryyppyiseltä mieheltä Yrjö Kiimamaa oppi
paljon, oppi vaeltamisen, elämisen taidon. Oppi elämään huoletonna,
vaikka ei ollut tiedossa ruuan murua, ei sijaa, mihin päänsä kallistaa.
Oppi, että oli joskus ryhdyttävä työhönkin, ellei muun vuoksi, niin
ruumiin terveydeksi. Hänen seurassaan hän oppi tuntemaan maailman
makeuksia, joista oli ennen uneksinut metsiä kulkiessaan, joille
ihmiset yleensä tuntuivat antavan ison arvon ja joita tämä vanha,
rypistynyt kulkurikin vielä himoitsi: maistoi ensimmäiset kerrat
naista ja viinaa. Hänelle ne tuottivat pettymyksen. Ei ollut hänen
mielestään niissä mitään niin suloista, ihanan synnillistä, kuin
sen oli kuvitellut. Tympäsi, äitelöi. Muutakin hän oppi, paljon hän
viisastui tämän vanhan vaeltajan kertoessa retkistään ja muistakin,
satuja, kummallisia tarinoita, jotka ainaiseksi jäivät tummina,
sumuisina hahmoina hänen mielikuvitukseensa. Hän rupesi noudattelemaan
vanhemman ystävänsä oppia, ettei tämä maailma ollut ylen paha eikä
myöskään kaunis, siinä oli molempia. Aika, jota elettiin, oli yleensä
harmaa, kalsea, mutta jos katselit kauas ennen elettyyn aikaan, oli se
satuisen kaunis, kuten kaukana sinisyydessä mäellä kuumoittava kylä.
Samoin saatoit nähdä kauniina tulevaisuudenkin, ja hyvä, jos kykenit
nykyisenkin ajan näkemään. Hyvä, jos sait itsesi uskomaan, että oli
aina pyhä ja aina kesä, aina häitä...
Yrjö Kiimamaa oli taasen likimain onnellinen. Hän odotti aina
mielenkiinnolla uutta päivää ja sen tapauksia, toisteli mielessään
vanhan Vaeltajan lausumia. Ellei mitään tapahtunut: Hyvä, sileää,
liukuvaa. Ei kannattanut surra. Jos tapahtui jotakin, mitä pidit
pahana: turha murehtia, sillä et vielä tiennyt, oliko se onni tai
onnettomuus. Ajan kuluttua saatoit ehkä havaita, että olikin hyväksi
se, minkä tapahtumista itkit. Kaikessa tapauksessa ei voinut tapahtua
mitään kuolemaa pahempaa, ja sekin, oi veljeni, niin vähän me tiedämme
— voi yhtähyvin olla kaikkein suurin onni...
Mutta sitten Yrjö Kiimamaa eksyi tästä vanhasta toveristaan. Se
tapahtui eräässä merenrantakaupungissa, ja hänellä oli syytä uskoa,
että Vaeltaja oli karannut, vasiten jättänyt hänet. Jo eräät ajat hän
oli aavistellut Vaeltajan haluavan olla yksin tai uusien tovereitten
seurassa. Nyt hän oli mennyt. Yrjö Kiimamaa suri, unehuttaen Vaeltajan
opit. Mutta sitten hän taasen taipui luulemaan, että se hänen vanhan,
kuolleen koiransa sielu ei ollutkaan siinä Vaeltajassa. Se oli jossakin
paremmassa paikassa, paratiisissa, missä kukat lemusivat, oli aurinkoa
ja ketään ei ikävä rasittanut. Siellä Yrjö Kiimamaa sen tapaisi
aikanaan...
Nyt hän kulki yksin tai ihmisten kanssa, joista yksikään ei kuitenkaan
ollut niin merkillinen kuin se vanha Vaeltaja, jota hän ei koskaan enää
tavannut. Hän yritti monenkaltaista työtä, mutta ei viihtynyt missään,
kulki toiseen paikkaan heti kun kyllästyi. Hän ajautui lentojätkien
seuraan ja eli heidän elämäänsä. Ryyppi ja oli juovuksissa, ei siksi
että siitä olisi mielestään erinomaista iloa herunut, mutta kuluihan
aika siinäkin. Myöskin hän tiesi, niiltä tuntui kun mieleen tulvahti
kuuma, synkeä viha ja tartuttiin kirkkaaseen puukkorautaan. Hän oli
saanut ruumiiseensa verestävän ja kirvelevän haavan, joka arpeutui
punertavaksi rannuksi. Ja hänenkin puukkonsa oli piirtänyt rikki
ihmisen kudoksia, saanut tumman ja punaisen veren valumaan. Hän
otti osaa varkauksiin henkensä pitimiksi, eikä se hänestä tuntunut
merkilliseltä. Hän tutkiskeli itseään ja havaitsi sen melkein
luonnolliseksi, eikä tajunnut mitään lankeemusta tapahtuneeksi.
Arvattavasti hänen luonnerakennelmassaan ei ollut sellaista kohoumaa,
jolta pudota.
Niinpä oli Yrjö Kiimamaa tiellä, lavealla tiellä, jolta on työläs
palata etsiskelemään toisia polkuja. Olisi kai sattunut ennemmin tai
myöhemmin, että hän olisi joutunut linnan seiniä katsomaan ja sieltä
päästyään, mielessään se Vaeltajan ainainen ohje, ettei koskaan tiedä,
onko sattuva tapaus onneksi vaiko onnettomuudeksi, taasen joutavaan
renttuilemiseen, pieniin rikoksiin ja jälleen linnaan. Mutta sattui
kuitenkin, että hän tuli tekemään poikkeuksen tältä jo viitoitetulta,
aukenevalta tieltä.
Siellä pienessä rantakaupungissa pohjoisessa, samassa missä Vaeltaja
oli hänet eksyttänyt itsestään, ei kovin kaukana kotiseudultaan,
luki hän työväenlehdestä ilmoituksen, jossa hänen isänsä pyysi häntä
tulemaan kotiin, koska äitinsä oli sairas, kuoleman sairas. Yrjö
Kiimamaa ajatteli ja taisteli päivän ja yön, oli kauan kahdella päällä,
mutta sitten hän lähti matkustamaan kotiseudulleen. No, hänet oli
kerran sieltä karkoitettu, ja hän itse oli kerran kiroten luvannut olla
sinne palaamatta, mutta kerrankos ihminen kiivastuu, tulee tehneeksi
tekoja ja päätöksiä, joiden noudatteleminen kävisi työlääksi. Yrjö
Kiimamaasta tuntui vieläkin, että hänen isänsä oli ampuessaan koiran
tehnyt raskaamman rikoksen kuin miesmurhan, mutta jos pojan näkeminen
voi ikäänkuin lievittää vanhan miehen ja vaimon elämänillan kylmyyttä,
niin ei poika tullut heiltä sitä kieltämään. Lisäksi palasivat
mieleen lapsuuden muistot, kauniin sumuisina, kuten Vaeltaja oli
sanonut, ja halu nähdä ne seudut taasenkin kerran. Hän, ikävuosiltaan
parissakymmenissä, tunsi itsensä vanhaksi astuessaan kolmen vuoden
poissaolon jälkeen isänsä asuntoon.
Isä näytti paljon vanhenneen, käyneen ryppyiseksi. Vuodet ja elämän
murheet lienevät häntä sivelleet. Lienee murehtinut tätä poikaansakin,
sitä, että tuli kiivaudessaan hänet pois ajaneeksi, oikeastaan oli
hänellä sittenkin ollut tarkoitus opettaa poikaa, nöyryyttää, luulo,
että hän palaisi takaisin kuten koiranpentu korjattavaksi syyssateista.
Ja sitten hän näyttikin kadonneen ainaiseksi, ainoa poika. Hän tunsi
itsensä yksinäiseksi, oli taipuvainen unhoittamaan poikansa puutteet,
uskomaan, että tämä olisi vähitellen mieltynyt, ryhtynyt työhönkin.
Katumus kaiveli häntä. Sitten oli vaimonsa sairastunut, ja silloin hän
lähetti ne ilmoitukset muutamiin sanomalehtiin vähäisin toivein. Mutta
sitten tuli kirje, tieto, että poika tulee, ja vanha mies oli iloinnut,
uskonut saavansa pojan jälleen. Nyt oli poika tullut, mutta hän huomasi
erehtyneensä. Heidän välillään ei ollut mitään yhteistä, läheistä. Tämä
oli hänelle vieras mies, joku synkkäsilmäinen kulkija, nukkavierussa
takissa. Eikä poikakaan tuntenut mieltymystä, ellei enää vihaakaan,
kuten vielä äskettäin. Hän katseli kylmästi. Ei ajatellut: isä, vaan:
mökinmies, koneenkäyttäjä, vanha työväenaatteen mies...
Ja samalta ventovieraalta tuntui hänestä äitinsäkin, kun näki hänen
makaavan heikkona, iho keltaisena ja läpikuultavana, silmät sameina.
Yrjö Kiimamaa istui hänen vuoteensa vieressä, puheli jonkin sanan,
piteli häntä kädestäkin, ajatteli: tuo vanha vaimo, se oli hänen
äitinsä. Sen verestä oli hän elänyt, imenyt ravintoa, ja nyt se oli
hänelle vallan vieras, kuten joku muukin vanha, rapistuva ihmismöhkäle.
Hän ihmetteli, tunsikohan tuo vanha vaimo hänet pojakseen, rakasti
vieläkin sielussaan, kuten kerran jotakin pientä eläväistä, nimetöntä
lihantainta.
Hänen äitinsä kuoli ja haudattiin.
Paitsi vaimonsa kuolemaa, tuli vanhalle koneenkäyttäjälle nyt muitakin
suruja. Hänen elinaikaiset aatteensa ja ihanteensa näyttivät romahtavan
kasaan. Oli alkanut punainen kapina. Suomen työväki ryhtyi sotaan,
tappoon ja murhaan. Vanha työväen aatteen mies ei tätä hyväksynyt. Itse
päämäärän kyllä sanoi oikeaksi, mutta ei sitä, että siihen ase kourassa
pyrittiin. Hi sanonut väkivallan milloinkaan mitään pysyväistä luovan.
Sanoi, ettei hän voi nostaa asetta ihmistä vastaan...
Yrjö Kiimamaa tunsi ahdistavan harmin nousevan sisässään kuunnellessaan
näitä puheita, eikä hän malttanutkaan mieltään, vaan sanoi:
— Olette te tappanut parempiakin kuin ihmisiä. Ammuitte sen koiran,
joka ei ollut teille mitään tehnyt, joka oli parempi kuin minä tai te,
yleensä ihmiset...
Vanha mies katsoi poikaansa arkaillen, raskaasti hengittäen.
— Yhäkö sinä sitä muistat? Ja koiriako sinä rakastat, et ihmisiä...
— Ne näyttävät sen paremmin ansainneen. Tämä ihminen on
itseviisaudessaan tehnyt sananlaskun: syötä koiraa, juota koiraa,
koirana koira pysyy. Mutta minä sanon, että on hyvä, etteivät ne ala
muuttua ihmisen kaltaisiksi.
Sotarintama, se oli kaukana etelässä. Sieltä kuului vain humu ja
huhut. Ja sitten tuotiin ensimmäiset ruumiit, vapaussankarit, ruudista
mustina, verisinä. Ja heidät saatettiin hautaan suurella komeudella,
puhein ja lauluin, lipun liehunalla, pyssynräiskeellä ja kyynelillä.
He oivat olleet vapauttamassa maata, tätä muhevan kitsesta möhkälettä,
että sen pinnalla voisi kukin rauhassa loikoilla tai ahertaa työtä.
Yrjö Kiimamaakin oli tätä kaikkea katsomassa ja häneen nousi innostus,
kuume. Ennen hän ei ollut paljon väittänyt koko tästä kohinasta, oli
ajatellut, että ihmisten tavallisia vinkeitä: välistä niiden pitää
saada tapella, välistä syödä rauhassa leipäänsä. Työväenaatteetkaan,
ne, jotka synkkinä ja yrmeän kateellisina liikkuivat niissä
köyhälistölaumoissa, joissa hän oli elänyt, eivät häneen tehonneet.
Hän ei uskonut, että kullekin ihmiselle voitiin millään järjestelmällä
tiputtaa tasajakoinen määrä elämän hyvyyksiä.
Mutta nyt heräsivät Yrjö Kiimamaassa muistot entisistä
metsäkuvitelmistaan, joihin oli kuulunut sekin, että kerran hän
on kehittyvä sotasankariksi, taitavaksi tappelun johtajaksi, joka
ällistyttää ihmisiä suurilla veritöillä, ammuttaa, hakkuuttaa,
pistättää... Ja nyt heräsivät ne muistot. Ja nyt oli aika! Ehkä se
hyvinkin oli hänen alansa. Hän päätti lähteä sotaan isänmaan puolesta.
Mutta hänen isänsä, vanha työväenaatteen ja ihanteitten mies, vanheni
ja harmaantui äkisti, tuli sairaaksi. Kaikki oli häneltä mennyt. Tämä
kapina luhisti hänen suuret kuvitelmansa, uskon, että työväki loisi
rauhallisella, tyynellä mahdilla, uuden ja paremman järjestyksen.
Vaimonsa oli kuollut ja ainoa poika lähti sotaan, sotaan, joka oli
jo sinänsä väärä teko, ja lähti väärän asian puolesta. Sillä vanha
koneenkäyttäjä ei nähnyt tässä mitään isänmaan puolesta ponnistamista.
Porvari ja punakaarti siinä iskivät vain yhteen tökerösti vihaan
kiihoitettuina. Ja punaisten asia oli sittenkin oikea, uskoi vanha
aatteen mies, se sortui noin siksi, kun oli tartuttu miekkaan. Hän
tunsi olevansa ylen yksin, tunsi että hänellä ei ollut muuta enää
elämältä odotettavissa kuin kuolema, raskas kuolema.
Mutta Yrjö Kiimamaan sotaura muodostui lyhyeksi. Jo ensimmäisessä
taistelussa sai hän luodin käsivarteensa, makasi nietoksessa taidotonna
ja kohmeisena, korjattiin ambulanssiin ja sairaalaan, missä hänen
käsivartensa täytyi sahata poikki. Ja sitten hän makasi sairaalassa
kuukausikaupalla, hourien, vaappuen elämän ja kuoleman välillä. Hänet
oli vallannut suuri kuolemanpelko, hätä ja läkähdyttävä levottomuus.
Hän ei halunnut nyt muistaa sen Vaeltajan sanoja, ettei ollut tiedossa,
oliko kuolema onni tai onnettomuus. Hän rukoili Jumalaa, rukoili,
että saisi vielä elää tätä maailmaa, elää nyt oikeuden mittanauha
silmäinsä edessä, vakavasti ja kunnollisesti. Hän rukoili, että hänelle
lievitettäisiin vielä elonaikaa, tunnusti katkerasti katuen, ettei
ihminen voi elää hätäpäivän tullen oman itsensä varassa, vaan hänellä
täytyy olla tuki, johon turvautua. Ja tämä tuki oli Jumala. Vain mies,
jota ei ollut koskaan kohdannut pohjaton hätä ja kärsimys, kuten
Vaeltajakin, voivat uskoa järjellään käsittävänsä kaiken, olla viileitä
ja viisaita, luulotella, ettei heitä enää pysty heiluttelemaan pelko
eikä himo. Elämä kangasteli Yrjö Kiimamaan mielessä ihanana. Ihmiset ja
maailma olivat hyvät. Katkerasti katuen rukoili hän anteeksi, että oli
ihmisestä, Jumalan jaloimmasta työstä, omasta kuvasta, ajatellut niin
syntisesti, Jumalaa pilkkaavasti, että koira oli sitä monin verroin
parempi... Hän muisti elämästä vain auringon loisteen ja valon, kesän
ja kukat, linnunlaulun.
Hän toipui ja pääsi sairaalasta, mieli sovinnollisena, lempeänä, täynnä
kiitollisuutta ja nöyryyttä korkeutta kohtaan, joka oli sallinut hänen
elää. Entiset synkänviileät ajatukset olivat poissa. Hän ajatteli
ihmisistä hyväntahtoisesti, tuntien olevansa yksi heistä, horjuvainen
ja heikko, mutta tästä lähtien pyhästi luvaten tarkoittaa vain hyvää.
Mutta hänen toinen käsivartensa oli poissa. Hiha hamoitti tyhjänä,
suu takin taskuun pistettynä. Yrjö Kiimamaan mieli meni haikeaksi ja
hän ajatteli runollisia ajatuksia siitä, kuinka Jumalan myrskyn oli
pitänyt häntä riuhtoa, karsia pois yksi elinvoimainen, synnillinen
oksa, ennenkuin hän huomasi kirveen olevan valmiina myös koko runkoa
varten. Nytpä hän eläisi nöyrästi. Ei pyrkisi pröystäilemään, hihkumaan
maailman tiellä ja lyömään kahta kämmentä...
Hän meni kotiseudulleen. Isänsä, vanha koneenkäyttäjä, aatteen mies,
oli kuollut ja haudattukin pojan maatessa sairaalassa. Vanhempainsa
haudalla hän mietti, muisteli, vuodatti kyyneleitä ja sai niistä
lievitystä. Sitten hän meni ottamaan haltuunsa vanhemmiltaan jääneen
pienen omaisuuden, pienen mökin ja palan peltoa. Mutta kauan hän ei
siinä viihtynyt. Mieltä ahdistavalta tuntui siinä asua. Hän möi sen ja
osti toisen torpan kylän laidasta, jossa sitten eleli tehden töitäkin,
joihin kykeni ja saaden valtiolta, vapaussodassa kätensä menettäneenä,
pienen eläkkeen.
Ryhtyi lueskelemaan kirjoja, mihin hänellä olikin ollut synnynnäistä
halua ja taipumusta, vaikka olikin vaellusvuosillaan siitä
vieraantunut. Luki etupäässä uskonnollisia, työläästi tajuttavien
ajattelijain kirjoituksia ja raamattua. Se vaikutti häneen
ihmeellisesti. Se oli hänestä kuin suunnaton metsä, jossa ryhmyiset
rungot seisovat ja tuuli humisee korkealla lehvissä ja päivänvalo
läikkyy lehtien lomitse himmeänä ja lanketellen valojen ja varjojen
ihmeellisen kudelman. Se oli kuin lammikko, kirkasvetinen ja
kimmeltävä, tai taasen himmeä ja samea, johon hän sukelsi näkemään
pohjakivien kummallisia muotoja, heiluvia kaisloja virvoittavan
vihreinä, lumpeen leveitä lehtiä, liekoja, outoja vesikasvien
lonkerolta, limaisia ja ilkeitä...
Niin vaikutti häneen raamattu, kun hän luki sitä, soutaen, kiikkasten
keinutuolissaan. Hän mietiskeli paljon, ja aika kului. Elämisen ilo
alkoi taasen kadota, kiitollisuuskin siitä, että elon päiviä riitti.
Jopa päivien paljous alkoi tuntua raskaalta, tyhjältä ja harmaalta.
Vaistomaisesti alkoi taasen tarkastella, mikä tässä elämässä tarjoaisi
iloa ja ajan kulua. Hän huomasi tarvitsevansa ottaa emännän. Se kai
toisi viihtyisyyttä, rauhaa. Mutta hän havaitsi, että ei käynyt
ottaminen ketä hyvänsä naisenpuolta; se kai olisi lihanhimoa,
synnillistä. Hänelle pitäisi olla sellainen, joka muistuttaisi kedon
kukkaa lauhkeudessa ja koreudessa, tuoretta marjaa, jossa ei olisi
karvasta jälkimakua, repiviä okaita. Hän katseli ympärilleen ja
näkikin naisia, mutta kun ei heidän okaisuudestaan voinut muuten
saada selvää, luuli hän viisaimmaksi, ettei rupea sitä kokemuksenkaan
kautta selville ottamaan. Sitten hän tuli viinaan. Mutta hän muisteli
entisestä kokemuksestaan, että sen tarjoamat ilot olivat vähäiset.
Oli kuin vyöryttäisit aivoihisi painostavan, sumuisen möhkäleen, joka
teki sinut kömpelöksi, nuorasta hoideltavaksi leikkiukoksi. Laulatti
ja nauratti ilman pätevää syytä. Ja sitten tuntui elämä viheliäiseltä
ja sameriaiselta. No, sellainen ihminenhän oli papeille mieluinen ja
kai Jumalallekin. Tuli synnintuntoon, tunnusti surkeilematta: minä
vaivainen, syntinen...
Yrjö Kiimamaa etsi raamatustaan sanat: Nautitse vähän viinaa sydämesi
tähden... Ja hän katsoi sydämensä nyt sitä tarvitsevan, katsoi,
että sielulleen oli tarpeellista, että siellä vietettäisiin vuoroin
peijaisia ja häitä... Silloin se kypsyisi ja muokkaantuisi Herralle
otolliseksi. Maassa oli kieltolaki, mutta Yrjö Kiimamaa muisti raamatun
sanat, että enemmän on kuultava Jumalaa kuin ihmistä. Ja sydämessään
hän luuli kuulevansa Jumalan puheen. Hän keitteli viinaa, pontikkaa.
Hapatti rukiita ja istui patojensa ja pilliensä ääressä, kirkkaan
nesteen liristen tippuessa kannuun. Sitten hän istui raamattunsa
ääressä, kumosi ryyppyjä, luki, ja aika vieri, iloisen hartaat mietteet
tunkivat merkillisinä ja sameina hänen päälakeensa. Sitten tuli
kohmelo, synnintunto, katumus ja harras rukous.
Kun viina loppui, keitti hän uutta, ryyppi, luki ja vatvoi
ajatuksissaan loppumattomasti uskon, iäisyyden ja sielun asioita.
Lopuksi hän kutsui joitakin kylänmiehiä luokseen. Ryypittiin ja
puheltiin. Yrjö Kiimamaa ilmoitti silloin, että hän on paljon
ajatellut ja taistellut iäisyysasioissa, että hän on ikäänkuin jo
pappi, pyhä mies, vaikkakin vaatimattomasti. Herra on jo valaissut
hänelle tien, antanut valon langeta niin, että hän on jo voinut lukea
kirjoitukset maailman suuresta tienviitasta... Hän on huomannut, että
yksi on maailmassa tarpeellinen, nimittäin piru, saatana. Ellei sitä
olisi, niin eipä olisi hyvyyttäkään, valoa. Pimeys tarvitaan, että
valkeus huomattaisiin. Piru ja pahuus ne ovat ne, jotka muokkaavat ja
höystävät maan, että siinä voi hyvyys ja hurskaus kasvaa rehoittaa ja
kantaa hedelmää... Kuinka olisi hänkään, jos hän nyt otti esimerkin
itsestään, tullut pyrkineeksi hurskauden ja valon, hyvyyden polulle,
ellei hänen sielunsa olisi ensin ollut synnin vallassa, nuhraantunut,
joutunut kärsimyksiin ja hätään... Älköön siis pirua, vanhaa uskollista
kyntömiestä moitittako. Hän ehkä tekee kaiken pahaa tarkoittaen,
mutta tyhmyyksissään tuleekin tehneeksi kaikkein kiitettävimmät työt
maailmassa. Hän valmistaa ihmiselle tilaisuuden mennä itseensä, palata
ja tehdä parannusta...
Vieraat kuuntelivat, ryyppäsivät, tuijottivat Yrjö Kiimamaahan silmät
pyöreinä kuin suitsirenkaat. Ja lopuksi nauraa rähähtivät. Eräs heistä
sanoi:
— Sinä saarnaat uutta oppia, mutta minä en sitä usko. Saat inttää ensin
kiinni kirveen silmänkin, ennenkuin siihen uskon.
— Et usko! äityi Yrjö Kiimamaa. Niin! Et usko!
Ja hän lyödä mäjäytti puhujaa ainoalla kädellään kasvoihin, niin että
tämä kierähti loukkoon kuten kinnas, veri valui ja kaksi hammasta oli
murtunut poikki.
Hän oli jo perin juovuksissa, kiihtynyt ja täynnä pyhää innostusta ja
veisasi: Voi iäisyys, minä pelkään sinun pituuttasi...
Mutta tästä Yrjö Kiimamaan uskon julistuksesta tuli käräjäasia.
Hän sai maksaa sakkoja ja kipurahoja, vieläpä tulivat ilmi hänen
viinankeittonsa ja juopumuksensa. Mutta hän ei surrut. Hän näki tien,
jolle Jumalansa langetti ihmeellisen valon hohteen, näytti hänelle
iäisyysasioitten tummat ja kosteat ruokamullat. Hän oli pyhä mies,
profeetta, hän pitäisi voimallisen saarnan. Ei sanoilla, mikä oli
samaa kuin sivellä linnun siivellä ihmisten syntisiä päitä, mutta
teoilla. Hän toimittaisi heille vointinsa mukaan sitä, mitä he sanoivat
onnettomuuksiksi, kärsimyksiksi. Vasta onnettomuuksien, kovien kiusojen
ahdistamina he lähestyisivät Jumalaansa, huomaisivat rähmivänsä kuten
kärpänen aineellisuuden tervassa, pörisevänsä kuten mehiläinen vasten
synnin lävitsekuultavaa lasia... Niin heidän sielunsa kirkastuisi ja
puhdistuisi kärsimyksissä ja kiusoissa ja pääsisi Herransa iloon...
Mutta hänen kotikylänsä asukkaat, joilla oli tieto näistä hänen
ajatuksistaan, nauraa hohottivat ja puhuivat: Kuulkaas Kiimamaan Yrjöä!
Se on tutkinut Jumalan sanaa monta vuotta ja huomannut, että perkele
on Herran suurin palvelija ja profeetta. Nyt se tahtoo tietenkin itse
olla tällä korkeuden ja kunnian paikalla, hiipiä saatanan karvaisiin
housuihin. Joutuneeko se entinen Vanha Erkki viralta, vai sulaneeko nuo
yhteen tämän uuden kanssa...
Kohta he eivät kuitenkaan ainoastaan nauraneet, eivät ainakaan
kaikki. Yrjö Kiimamaa ryhtyi todellakin saamaan aikaan kiusoja ja
koettelemuksia ihmisille. Ja kyllä se niitä saikin siksi, että ei
niitä, joita ne kulloinkin kohtasivat, juuri naurattanut, pikemminkin
kiroilutti. Hän pisti itsensä kaikkiin asioihin, jotka eivät vähääkään
hänelle kuuluneet, kaivoi valoon vanhoja ja salattuja erheitä ja
syntejä, vei oikeuteen ja tuskastutti peräti asiaan osalliset. Hän
tarttui kiinni jokaiseen tilaisuuteen, millä voi ahdistaa toisen
joko häpeään tai jonkinlaiseen ahdistukseen ja hätään. Heidän
sielunsa pelastukseksi, sanoi hän. Jos hän kuuli itsestään tehdyksi
pieniäkin huomautuksia, vei hän käräjiin kunnianloukkauksesta.
Hänellä oli kymmeniä käräjäjuttuja vireillä, jotka hävittyään hän
vetosi hovioikeuteen ja jälleen korkeimpaan oikeuteen. Paikkakunnan
ihmiset alkoivat piankin pelätä häntä ja vihata synkeästi. Häntä
koetettiin saada pois paikkakunnalta uhkauksin ja houkutuksin. Hänen
torpastaan tarjottiin satumainen hinta, mutta hän ei siitä luopunut
sittenkään. Lopuksi liittoutui pieni joukko miehiä antaakseen
hänelle hirmuisesti selkään, mutta Yrjö Kiimamaa ampui heihin pahoja
haavoja haulipyssyllään ja selitti oikeudessa tehneensä sen hyvästä
sydämestä, heidän terveydekseen, niin kuin isä kurittaa lapsiaan...
Kaikesta huolimatta jatkoi hän voimallista saamavirkaansa saattaakseen
ihmisiä oikealle tielle. Eikä kukaan tuntenut olevansa turvassa hänen
tunnetulta uhkaukseltaan: — Minä vien oikeuteen, vaikka eihän Suomessa
juuri oikeutta löydy...
Viimein kuitenkin tuli tästäkin loppu. Yrjö Kiimamaa menetti käräjän
käynnissä koko sievoisen omaisuutensa, jota viime vuosina oli
kartuttanut saamansa perintö. Monet ihmiset etäämpänä, joilta hän oli
keinotellut velkaa, huomasivat menettäneensä rahansa, ja Yrjö Kiimamaa
iloitsi lähtiessään karkuun, että oli heille tehokkaasti osoittanut,
kuinka katoavaista maallinen tavara on...
Ja hän osoitti sen vielä monilla paikkakunnilla, joihin hän
tuli tuntemattomana, esiintyen milloin milläkin nimellä, ollen
puuhailevinaan jos joissakin hommissa. Aina hän toi ilmi
uskonnollisuutensa, pyrkimyksensä hyville teille, vaikka katsoikin
olevan asioilleen eduksi, ettei heti ilmaissut, mitä luuli tuon
uskon itseltään syvästi vaativan. Hänen esiintymisessään oli jotakin
suurenmoista, kiehtovaa. Taitavasti hän pujottautui mitä erilaisimpien
ihmisten suosioon, sai heiltä rahoja lainaksi ja pani ne menemään sen
tien. Hän paijasi ihmisiä monin tavoin, kuten katsoi profeetan virkansa
vaativan ja kuten ruumis vaati tarpeitaan. Hän oli ottanut myöskin
tavakseen pitää voimallisia saarnoja naisille, nuorille ja vereville,
joiden suosion hän voitti ja sitten taasen yhtä helposti heitti.
Saarna, jonka tuli heille osoittaa, kuinka mitätöntä oli riippua
kiinni maailmassa ja ihmisissä ja niiden koreuksissa ja makeuksissa,
palauttaa heidät Jumalan ja katoomattomien iäisyystoiveitten turviin.
Mutta sitten, kuten profeettojen kohtalo on, kun hänen päälleen alkoi
kasaantua sama synkeä viha, samat lain mustiin varjoihin turvaantumiset
kuin aikoinaan kotiseudullaankin, hän nopeasti matkusti toisiin
seutuihin. Sitä ennen hän kuitenkin, jos suinkin kävi laatuun, ilmoitti
kysymyksessä olevalle seurakunnalleen, mitä hänen opetuksensa oli
sisältänyt, ja kehoitti kulkemaan tietä, jonne hänen profeetansormensa
oli viitannut.
Näin Yrjö Kiimamaa saarnasi ja opetti useat vuodet.
* * * * *
Yrjö Kiimamaa istuu vankina. Vaino on kohdannut voimallista
saarnamiestä, tien viittaajaa, lain synkeät varjot ovat langenneet
hänen polulleen. Hän istuu siis tyrmässä ja lukee raamattuaan, pientä
ja pehmytkansista, hakien lohdutusta, lukee vangista tornissa,
vanhurskasten vainosta, vihatuista profeetoista: ketä profeetoista
eivät teidän isänne vainonneet, kivittäneet ja pilkanneet... Hän tuntee
itsensä suloisesti liikutetuksi, kyyneleiseksi, että ties kuinka monta
sielua hän on pelastanut säikyttäessään ne irti maallisista ja lihan
haluista, että saisivat ojentaa tyhjät, anovat mielensä kohti ylhäistä
korkeutta... Ja sitten hänet pistetään linnaan, lukkojen taakse,
nimitettynä petkuttajaksi, huijariksi, ikäänkuin rosvo, synnintekijä.
Pahat ihmiset eivät ymmärrä hänen tekevän käännytystyötä, puhuvan
voimallisesti oikeuden kieltä. Yrjö Kiimamaan mieli painuu synkeäksi
ja hän miettii, tokko kannattaa tehdä mitään ihmisten hyväksi, tuskin
mikään vaikuttaa heidän pimeihin sydämiinsä.
Mutta sitten hän jälleen muistaa, että niin on aina käynyt
profeetoille, että hän on yksi heistä, pyhien miesten vertainen, jolle
Jumala ylhäisyydessä osaa antaa arvoa, vaikka hän on ihmisten edessä
syntinen, lyötävä ja vainottava. Hän tuntee itseensä tulvivan lauhkean
ilon, rauhallisuuden, tuntee voivansa istua vankina kauan, kauan, kuten
entisten aikain vanhurskas ja vainottu mies tornissaan.
Ja kerran on hän, koneenkäyttäjän poika, näyttävä ihmisille, ketä he
ovat pistäneet, ja saava kirkkaan kruunun.