Kellertävältä, tummankellertävältä valtatieltä, jossa vallitsi loka
ja jalan alla litkahteleva rapakko, alkoi koivukuja. Vanhat ja väärät
rungot ja syksyinen keltatauti lehdissä; ne kahisivat kosteassa
tuulessa, jonkin lehden kanta jo katkesi, ja se oli piankin löytävä
lopullisen sijansa — sen ruohon juuren, jossa sen oli määrä mädätä.
Kujan päässä oli kartano, korkea ja kaksikerroksinen, puistikon
keskellä, isojen koivujen, haapojen, leppä- ja pihlajapensasten, joiden
sekaan oli juurrutettu jokin kukkapenkki ja johdatettu jokin hiekkainen
käytävä. Edempänä olivat navetat ja läävät, aidat ja luhdit ja niiden
takana vainiot laajat ja multaiset.
Kartano oli vanha, kovin vanha se oli kartano. Monta asuinriviä oli
siinä ohut ennen tätä, ja tämäkin oli vanha. Siihen sivelty väri oli
aikoinaan ollut iloisen heleä, mutta nyt se oli tumma ja murheellinen.
Sade oli hakannut seiniä, saaden aikaan outoja, töhryisiä kuvioita,
ikäänkuin joku olisi yritellyt hahmoitella entisten aikain eläjiä ja
tapahtumia, aurinko oli paistanut ja maali oli kohonnut pinnasta monina
ryppyinä...
Kartanon itäisimmästä päästä pisti lyhyt kylkirakennus esiin, aivan
seinissä ja akkunoissa kiinni oli puita, kaikki lehdet sairaina,
räikeinä, ikäänkuin himokkaan koreina, punaisina ja verestävinä,
kellertävinä ja ruosteisina... Hämärä laskeutui maille kuin savu,
taivaalla vaelsivat kosteat pilvet, viluinen tuuli kahisi puutarhassa.
Mutta sisällä huoneessa paloi pystyvalkea, iloisin räsähtelevin
liekein. Ukko istui sängyssä rennoilla, kahisevilla kaisloilla, imi
piippua ja puhui; minä venyin lavitsalla kirjavan raanun päällä. Ukko
puhui hiljaisella, tasaisella, värittömällä äänellä, joka toi mieleen
pitkän, harmaantuneen hiuskarvan, jonka sisästä on kadonnut ydin, puhui
ja imaisi piippuaan. Hänen haaleat, harmaat silmänsä katsoivat kauas.
Mutta kun ne sitten tovin tuijottivat silmiini, saatoin hätkähtäen
huomata, ettei niissä ollut mitään ilmettä: ne eivät katsoneetkaan
kauas, vaan sisäänpäin. Elämä oli jo valahtanut tämän äijän sivuitse;
se mitä nyt siinä tapahtui, ei ukkoa liioin liikuttanut. Hän eli
muistoissa, niissä asioissa ja puheissa ja tapahtumissa, jotka olivat
iskeytyneet hänen tajuunsa ennen, silloin, kun hän otti oman elämänsä
kiivaasti ja tärkeästi, kun sen monisakarainen hierin hämmensi hänet
maailman suureen sikakaukaloon...
Nyt ei enää hämmentänyt, hauta häämöitti jo lähistöllä. Ainoastaan
muistot menneistä kuljeskelivat ukon pääluun ontelossa, ja niistä hän
puheli vaisulla, hiljaisella äänellä minulle, joka tulin joka ikinen
ilta, kun vallitsi syksyinen hämärä, loka, puita kahisuttava tuuli.
Astuin yli kynnyksen huoneeseen, jonka takassa humisi tuli. Ukko kohosi
istualleen kaisloilta, hamuili tupakkavehkeitä viereltään.
— Onko se poika...
— On.
Ja hän täytti piippunsa, sytytti, imeskeli; piippu kurahti, hehkuvat
tupakat pursuivat korkealle, ennenkuin ukko painoi ne alas pitkällä,
mustalla etusormenaan. Alkoi puhua oudolla, vaisuna äänellä tästä
kartanosta, sen entisistä eläjistä ja tapauksista. Ei koskaan puhunut
muusta. Kertoi jotkut asiat moneen kertaan, mutta kertoi aina uuttakin
ja ennen kuulematonta.
Saatoin toisinaan harhautua omiin mietteisiini ja unhoittaa ukon ja
hänen tarinointinsa. Sitten ikäänkuin heräsin, ja yhä nökötti ukko
sänkynsä laidalla, kelteisillään, oli tovin vaiti, piippu kurisi, ja
jatkoi puhetta vanhoista asioista...
Kekäleet raukesivat kasaan, hiilet hehkuivat, sinersivät, pihahtelivat
ja tummenivat. Huoneessa oli outo valonkajo, samanlainen kuin niiden
entisten aikain ja tapausten yllä, joista ukon hymisevä ääni kertoi...
Nyt, mitä tapahtuukaan tässä kartanossa — ei mitään. Sen eläjät vain
nostattavat maasta leivän ja syövät sen. Minä en heitä ollenkaan
kunnioita.
Oli yö kun astuin taasen puutarhaan, jonka himokkaan koreita
lehtiverhoja rapisuttivat sateenpisarat ja tuuli.
* * * * *
Niin se mies, joka juurrutti nämä puut, se oli ensimmäinen, joka
tämän kartanon haltijoista kohotti hahmonsa esiin ajan hämystä. Ne
entiset isännät, ja niitä oli jo ohut monta, olivat yhtä harmautta,
mykriä, jotka ahersivat maankamarassa ja söivät leipää. He, hiljaiset
ahertajat, livahtivat sivuitse huomaamatta: mitä heistä olisi
kerrottavaa — kaiken kertoo peltomuru, joka on jäänyt jälkeen...
Pienenä se puita juurruttanut mies luuhotti tämän talon ovinurkassa
ruotipoikana. Oliko luonto tehnyt hänelle vääryyttä? Tai miksi oli
katsottava ruma naama, merkillisen soikula kallo ja tavattomasti
längelle painuneet sääret. Toiset ihmiseläjät, tämän talon silloiset
isäntäväetkin, jotka katsoivat ansiosta kantavansa parempimuotoista
ruumiinrakennetta ja muitakin kykyjä, ivailivat ja pilkkasivat häntä —
tekivät elämän alun ylen ryppyiseksi. Ja viha ja katkeruus painuivat
raskaina pisaroina hänen sydämeensä. Poika kasvoi, teki työtä ja oli
vaiti, murjotti, liekö mitä hautonut sisuksissaan. Sitten hän katosi.
Ei sentään kadonnut iättömiin. Eräitten vuosien kuluttua hän palasi
ja oli rikas mies, porho kerrassaan. Osti tämän kartanon, luki markat
pöytään ja istui nyt isäntänä siellä, missä oli ennen ollut kaikkien
ivattavana. Silloinko jo lienee itänyt mielessään se miete, että kerran
hän näyttää, nauttii kostosta; sillä saivatpa nyt entiset pilkkaajat
havaita monin muodoin, että kaikki hän muisti, että väkevä veri oli
hänessä ja että ei ole hyvä elää rikkaan miehen vihoissa... Kovin he
ihmettelivät, että mistä tämä näköjään ylen mitätön mies oli äkisti
kahmaissut omaisuutta: liekö ryövännyt vai varastanut. Hämäräksi
jäikin, millä keinoin sai — pääasia, että sitä oli ja että sillä oli
väkevyyttä. Täytyi kumartaa huolimatta siitä, kenen hyppysissä penni
oli. Herra on se jolla on!
Ja tämä mies eleli aikansa. Availi viljelyksiä, rakensi huoneet,
jotka ovat aikaa lahonneet, ja istutti nämä puut, jotka yhä elävät
ja julistavat hänen nimeään. Oli kyläkunnan napa, valtias, jonka
edessä vapistiin, nautti siitä, että ajanpyörä oli kiepahtanut, että
oli toisten vuoro olla vaiteliaita ja nöyriä, jos oli hänen ollut
aikaisemmin, hopuksi kuoli, mutta muisto elää.
* * * * *
Tässä kartanossa ei ole milloinkaan vallinnut suku, se ei ole siirtynyt
isiltä pojille. Tämä maa on elätellyt pinnallaan aina uutta ja verestä
verta.
Seuraava isäntä oli taaskin sitä työmykrien laatua, mutta jäsenissään
outo sitkeys, kaivukämmenensä tonkivat syvälle ja avaralle. Kaivoi
siis syvälle ja kauan, koko elämänsä ajan, kunnes kaatui vaolleen.
Siinä oli hänen nautintonsa, ja talo siitä hyötyi ja jälkeentulevaiset.
Ja miehelle itselleen tipautettiin kuolema, palkka, jonka luonto
järkkymättömällä naamalla suorittaa jokaiselle, vaelsipa tämä tiensä
kuinka tahansa.
* * * * *
Hyvä oli nyt elää sen miehen, joka astui sijalle. Ei huolehtinut
pelloista. Oli rikas mies, eli joka päivä ilossa herkullisesti.
Jaoitteli maahan vanhat rakennukset ja rakennutti uudet uhkeammat.
Maa kasvoi, ja oli miehellä muitakin tuloja. Elämänsä kului ainaisena
sumuna ja humuna. Pimeinä öinä hehkuivat valorivit alas muuhun
tuhruiseen ja harmaaseen kylään, saleissa helisi soitto, oli naisia,
kirkasta viinaa, joka kimmelsi hienoissa, hauraissa laseissa...
Ei ollut surua, ei ajan yksitoikkoista jonoa; oli naurua, mieltä
riemastuttavana kohosi alkoholin höyry, suruttomina lentelivät puheet...
Sitten kuoleman mustat sakset leikkasivat elämänlangan. Vaolleen
kaatui isäntä, kuten edellinenkin. Ryntäillään nökötti hän pöytää
vasten, missä törrötti laseja, toisia kumollaan, pöydällä lammikko
ryyppyainetta, savukkeitten tuhkaa, himmeleissä hehkui punainen tuli...
* * * * *
Nytpä asui kartanossa ylen omituinen mies, merkillinen kuvatus. Oli
elossa, hengitti, mutta oli kuitenkin kuollut tälle maailmalle. Lie
joskus syönyt, enimmäkseen kuitenkin nukkui, venyi herpaisevassa
lämpimässä uunin päällä. Haikuroi joskus pihamailla, avopäin,
oudonkalvain naamoin. Mutta useimmiten ei kuitenkaan lähtenyt
liikkeelle mistään syystä; pyllisti — ruskeat juovat ja räiskeet
valuivat alas pitkin uunin rintakiviä...
Maa alkoi jo laihtua, pelehtyä ja rappeutua, mutta aina se kuitenkin
yhden miehen elätti. Luoja ties, miten pysyi vähäkin järjestys, miten
palvelusväet olivat, elivät ja toimittelivat töitään.
Meni sekin isäntä ja tuli toinen.
* * * * *
Tämä isäntä oli taasen niitä, joille luonto oli määrännyt uran
täynnä touhua ja toimeliaisuutta, Hätisteli pajupehkot pientareilta,
pehnasi maata, oli ruumiinvoimiltaan kuulu: käsitteli täysinäisiä
tervatynnyreitä kuin muut miehet piimätuoppia.
Oli aikansa väkevä, kunnes tauti hänet nujersi yhtenä syksyisenä yönä.
* * * * *
Sen jälkeen asuskeli kartanossa iholtaan mustanpuhuva, synkkäsilmäinen,
umpimielinen mies. Toimitteli töitä, huolehti tarkasti eduistaan, oli
arka arvostaan, viisas ja kiivas. Joutui riitaan naapuriensa kanssa,
riita kiihtyi, meni kamppaukseen, ja kartanon isäntämies humautti kiven
riitaveljensä kalloon.
Oikeuden koura on ankara ja väkevä. Tuolla kirkon luona, kaakinpetäjän
kupeella lyötiin miestä raipoilla. Sisu siinä miehessä oli voimallinen;
hän pilkkaili, uhmasi: — Syökää nyt minun lihani, juokaa nyt minun
vereni... Päärhälli, se paha vallesmanni, heilautteli vain keppiään
piiskurille: jatka. Ja piiskuri löi, kunnes oli miehen heltyminen
— pyörtyi. Luuturesuja tukittiin hänen kylkiluittensa rakoihin,
kun suoletkin pyrkivät näkymään — ja mies lähetettiin Siperian
vankitielle...
* * * * *
Nyt tapahtui, että kartano kerrankin kulki perintönä. Siperiaan
lähetetyllä miehellä oli poika. Isien perintöä lienee ollut outo hehku
ja levottomuus veressään. Joi ja resusi, hurrasi kylillä ja pistipä
viimein elokuun haavemielisessä kuutamossa tuohikäiverön talonsa
nurkkaan. Liekki horsusi, humusi tuhansin urkuäänin, söi ja kukisti
kekäleiksi uhkean kartanon, puutarhan puista tippuivat kärventyneet
lehdet... Mutta talonisäntä asteli pitkin hiekkaista valtatietä ja
katosi.
Monet, monet pitkät vuosien ympyrät oli kartano autio. Puutarhan
puissa vain soitteli tuuli, rehevissä lehvissä ja jossakin nokisessa,
hankautuneessa, kummitusmaisessa karankassa. Mökkiläiset ja resutalojen
isännät korjasivat pelloilta heinän.
Sitten talon omistaja tuli takaisin, tuli muuttuneena, hillittynä ja
hiljaisena, kasvoillaan leuhka rauhallisuus, poskilla pehmeä parta.
Oli sillä jonkin verran kai varojakin, koska rakennutti kartanon
entisen tilalle, paranteli uuruokkoon joutuneita maitakin, eli kuin
ihminen... No, ei sentään aivan! Vintissä sillä oli jokin kamari,
johon se ei ketään laskenut ja jossa se aherteli melkein alituiseen
puolen vuosikymmentä. Kävi kuiske, että se rakenteli siellä rattaita,
konstikkaita laitteita — aikoi saada aikaan ikiliikun... No, selvisi
se siitä viimein, kun rattaat ja pyörät eivät lopultakaan ruvenneet
elämään.
Mutta kun tällä miehellä kerran oli verissä vika, niin tyytyikös se
elämään ihmisten tavoin, tasaisesti, yhdellä luiskahtelemattomalla
radalla ja yhtäläisesti väritetyillä ajopeleillä.
Istui kirjojen ääressä ja luki, tutki raamatulta ja uskonmiesten
kirjoituksia. Alkoi puhua Jumalasta ja selitellä hapeneesti
iäisyysasioista ja muista, jotka olivat kylien eläjille työläät tajuta
ja saattoivat hänet yhä enemmän joutavia hourailevan miehen kirjoihin.
Vanheni, mietiskeli, käveli hajamielisenä maillaan, noudatteli outoja,
sekavia mietteitään töissään, huoppaili sinne ja tänne.
Aika kului. Vanheni yhä enemmän, parta valkeni, ja silmissä asui
usvaa. Ei ollut enää jumalinen mies, oli Jumalan kieltäjäkin ja mikä
lienee ollutkaan. Otsaltaan sikisivät yhä raskaammat mietteet. Jos
joku halusi kuunnella, selitteli uskomuksiaan katkonaisin lausein,
kiihtyi, huitoi käsillään. Sanoi kaiken olevan yhtä: ihmiseläjien,
elukoiden, maan ruohon, kivien ja soran — on sattunut vain elämän iäti
jauhavassa myllyssä pursahtamaan siihen muotoon... Ei ollut ihminen
hänen mielestään mikään kaunis elämänmuoto: oli törkyisin luonnontuote,
rumin ja ilettävin elävä... Ah, kivi ja maa olivat ehkä onnelliset
ja kauniit, ehkä niihin ei ollut istutettu sielun tympeätä basillia,
tietoisuutta... Eikä uskonut Jumala-eläjien odottavan pimeydessä
puntari kourassa, kohennellen helvetin tulia ja sytytellen taivaan
kynttilöitä... Iloitsi, että humahti kohta ylleen kuoleman pimeys ja
että sai ihmisen ilettävän muodon sijaan muuttua viileäksi, kauniiksi
maaksi...
Niin hän puhui sumuisin, epäselvin lausein tavallisten eläjien
ihmeeksi, kirkkohurskaitten kauhuksi. Sitten elämä herkesi
kuljettamasta ajatuksiaan ukon otsaluun takana. Hautuumaan sammaltuneen
aidan vieressä tuirapäinen kivenmöhkäle osoittaa hänen viimeisimmän ja
rauhallisimman asuntonsa.
* * * * *
Hänen viimeisinä elonvuosinaan oli ukon suosioon pujottautunut eräs
mies — pienenläntä, rihainen, pitkin, solakoin kasvoin. Älynlanka
oli siinä miehessä kovin kierä, sisuksiinsa juurtuneena himo kohota
ihmisten nähtäväksi mieheksi, rikkaaksi ja voimalliseksi. Oli ylen
viekas ja kavala, pinnalta hurskas ja haikea, jumalinen ja rehellinen,
kieleltään lipevä, naamaltaan näyttelijä, läpiliipattu ihmisten ja
elämän tuntija. Tämä mies punoutui nyt tuon vanhuuttaan höpsäksi
järkikotkaksi ajautuneen ukon seuraan, puheli hänelle mieliksi, eli
kaikessa hänen mielinouteekseen. Sitten ukon kuoltua tapahtui, että
tämä mies toi esiin paperin, jonka mukaan kaikki, mikä ennen oli ollut
vainajan omaa, oli nyt hänen.
Eleli edelleen, tarttui jokaiseen riippuvaan rahkeeseen, josta oli
tilaisuus nykäistä, viljeli maata, käveli pelloilla kintut sonnassa
— oli taasen ikäänkuin herrasmieskin, lipevä olennoltaan, lautamies,
lopuksi herastuomarikin, viljeli emäntiä, kolmea luvultaan, jotka
kaikki kuolivat tekemättä pahaistakaan rintaperillistä. Sitten iski
leini touhunmiehen jäseniin; istui ähkyen ja irvistellen rohtopullojen
ääressä ja viimein ojensi koipensa, kuoli. Kansa taruaa, että tämä
herastuomari kätki ja mädätti setelitukon metsään, koska ei halunnut,
että ne lämmittäisivät vieraita kämmeniä...
* * * * *
Niin he kohottivat hahmonsa ajan hämystä, he, joilla oli omia muotoja,
väriä, kohottivat, ellei muualla, niin vanhojen tarinoissa, kun
takkavalkea paistaa, ulkona elää tuuli ja syksyinen pimeä. Muut —
heidän päällään viipyy sumu. Kukapa haluaisi loppumattomasti lappaa
samankaltaista, harmaata ja sileätä narua... Mitäpä huvittaisi katsella
eläjiä, jotka muuttavat vain sontakokkareen leiväksi ja leivän jälleen
sontakokkareeksi, eikä muuta mitään.
Sen vuoksi hiiviskelen minä illoin, kun jostakin akkunasta tuijottaa
hikihimmeä valo, yhä harvenevat, himokkaan sairasveriset lehdet
huokailevat levottomasti, hiiviskelen ukon luo, joka nököttää sänkynsä
reunalla ja kertoo vanhoja tarinoita.
Piippu kurahtelee oudosti, tulenkielet takassa elävät levottomasti.