Kelo-Apram, kylän suutari, astuskelee pitkin syksyistä, kuraista tietä
laihana ja kutistuneena lestien ja pikilankojen ääressä istumisesta,
kalvakkana liioista ryypyistä. Kura pyrkii sisään hänen rikkeimien
kenkiensä syrjistä. — Suutari, mikset ompele itsellesi kenkiä? kysäisi
joku häneltä kerran. — Kukas sen maksaisi? kysäisi Kelo-Apram vastaan.
Ostanpa ennen pullon viinaa, kun lantin saan, niin unehtuvat sekä
huonot kengät että moni muukin seikka.
Hän saapuu punaisen talon luokse, kylän poliisin asunnolle, pysähtyy
puotirivin nurkan taakse, pyyhkii kenkänsä nurmeen, ottaa pullon
poveltaan ja ryypätä karauttaa pari pitkää ryyppyä.
— Rohkaisuksi, mutisee hän, että uskaltaa mennä sen poliisimiehen
puheille. Meinaa saada minut sakkoihin, linnaan istumaan...
Hän astuu suoraan poliisin kamariin, jossa tämä istuu kynä kädessä
katsellen papereitaan. Seinällä riippuu hänen virkapukunsa, rivi
pyssyjä, sapeli ja pamppu, muistuttamassa sisääntulijalle, että hän
seisoo esivallan ankaran kouran edustajan huoneessa.
Vaihdetaan välttämättömät tervehdyspuheet. Poliisimies nostaa otsaansa,
nuuhkaisee ilmaa, naama rypistyy ja katse on tuikea. Ajattelee:
— Mitähän se tuo suutari nyt tänne? Alituiseen renttuilee. Päissään se
on taaskin. Haisee viinalle...
Mutta Kelo-Apram menee heti asiaan.
Kuinka se on, minä kuulin, että poliisi olisi antanut minut ilmi
päihtymyksestä ja pullon hallussapidosta...
— Totta se on. Sinut olisi pitänyt antaa ilmi jo ennenkin monta kertaa.
Ja nyt tulee toinen juttu. Olet taasen juovuksissa!
— Kyllä konstaapeli nyt erehtyy.
— Haiset kuitenkin viinalle.
— Jos haisen, niin se on vielä sitä viime pyhällistä.
— Ja silmät ovat harmaina.
— Jos ovat, niin ovat luonnostaan.
− No turhaan sinä tänne tulit viisastelemaan. Tästä tulee vain
tuplajuttu.
− Ei ainoastaan tupla, mutta moninkertainen, monikymmenkertainen...
— Miten niin?
— Muistiko poliisi antaa myös ilmi oman velimiehensä, tuon Pellon
nuoren isännän.
— Mitä sinä oikein auot päätäsi, renttu? Mitä se sinuun kuuluu, mitä
minä teen ja mitä en?
— No, no, turhaan konstaapeli nyt kiivastuu. Minä ainoastaan tahdon
ilmoittaa, että jos se on poliisilta unohtunut, niin minä tulen sen
tekemään.
— Ilmiannon? Mikä ilmiantaja sinä olet? Ja millä sinä toteen näytät ne
kaikkia ihmisiä kohtaan?
— No, turhaan konstaapeli siitä huolehtii. Minä osoitan, lautamies
haastaa, todistajat puhuvat ja korkea oikeus tuomitsee. Ja sattuuko
poliisi tietämään, että esimerkiksi nämä hänen serkkunsa tässä
lähitaloissa ja kunnallislautakunnan esimies ja osuuskaupan hoitaja ja
apteekkari ja Nökön ukko olisivat ilmiannettavat?
Poliisimies nauraa väkinäistä, pahaa naurua.
— On siinä itsekin ilmiantaja!
— Herra konstaapeli saisi ottaa huomioon, että tämä ei ole hyvin
hupainen juttu, sanoo suutarimies vakavasti ja kaivaa povitaskustaan
papereita. — Minä tulen vain ilmiantamaan nämä tässä listassa nimitetyt
henkilöt juopumuksesta, ja tässä toisessa listassa mainitut ovat
haastettavat todistajiksi.
Poliisimies silmäilee papereita hieman ällistyneen ja äkäisen näköisenä.
— Mitä hupsutusta tämä on? Nämäkö muka annetaan ilmi? Tässähän on isoin
osa kylän miehiä...
— Herra konstaapelihan sen parhaiten tietää, mikä osa niitä on. Ja
onhan siinä pari naistakin joukossa...
— Ja milloin nämä muka ovat juoneet?
— Enhän minä vanhoista asioista puhukaan. Viime kesän aikana ne ovat
kaikki juoneet ja olleet juovuksissa.
Mutta se ei ole sillä selvä, että ilmiannetaan. Syytös pitää myöskin
näyttää toteen.
— Minähän jo huomautin poliisille, että siinä toisessa paperissa
luetellaan todistajat.
— Vai luetellaan! Hyvähän niitä on luetella, mutta toinen asia on, mitä
ne sitten tietävät.
— Sehän tulee oikeudessa ilmi aikanaan.
— Se ei tule ilmi missään. Mikä ilmiantaja sinä olet? Sinun
ilmoituksiasi ei oteta missään mihinkään huomioon...
— Jos lienee niin. Mistäpä minä tiedän lain pykälät. Mutta minä etsin
ja löydän kanssa miehen, jonka puhe otetaan huomioon. Pistän vain ne
paperit sille.
— Oho, vai aiot sinä olla niin konstikas! Puolisataa miestä yhdeltä
kylältä kieltolakirikoksista yksille käräjille! Sillehän nauraa jo
Viron sudetkin. Siitä vasta laulu tehdään, kuinka tällä kylällä
juodaan ja resutaan, eletään rivosti. Ja kuitenkin tämä kylä on niitä
raittiimpia kyliä. Sinä olet ainoa resu...
— Se on paha, kun se laki ei ota huomioon, kuka on resu, ainoastaan
sen, että on ollut humalassa...
— Humalassa! Humalassa ei tällä kylällä ole muut kuin sinä. Jos joku
maistaakin viinaa kerran kaksi vuodessa yskäänsä eli muuhun, niin
mitä se on sen rinnalla, kun sinä maistat joka pyhänseutu ja välistä
viikollakin. Oletpa toisinaan yritellyt laulamaan ja loilottelemaan...
— Kyllä kai se on vähä, mitä minä olen äänelläni pelotellut.
Poliisimies tuijottelee paperiin, ratisuttaa sitä ja raapaisee
päälakeaan.
— No, mitä sinä tällä nimi-rätingilläsi oikein tarkoitat?
— Kylläpä minä toin jo mielestäni sen selvästi esille. Minä tarkoitin
huomauttaa poliisille, että sillä lyhemmällä listalla mainitut ovat
tehneet itsensä syypääksi kännissä oloon ja pitemmällä listalla
mainitut sen todistavat.
— Jaa, vai niin! Puolisensataa henkilöä yhdeltä kylältä ja yhtäaikaa
käräjiin, ja todistajia kokonainen lauma. Komeatahan se olisi, kun se
kävisi.
— Kyllä sen täytyy käydä. Minä olen ajatellut, että kun kerran ollaan
yhden kylän miehiä, niin mennään joukolla, jos kerran mennään. Mitäpä
sitä ruvettaisiin eriseuraisiksi...
Oletko sinä kuullut, mitä laki sanoo väärästä ilmiannosta? Sinä et
saisi puoliakaan näistä ilmiannoista toteen näytetyksi. Tämä olisi
sinulle paha paperi. Mutta tämä herättäisi kyllä naurun röhäkkää ja
joutojuttuja ympäri pitäjiä. Kyllä se on parasta sinulle ja muille,
että tämä paperi revitään palasiksi.
Ja poliisimies repii paperit ja paiskaa ne paperikoriinsa.
— Mutta kyllä se on sitten parasta, että sekin ilmianto minua vastaan
revitään ja peruutetaan. Jos minut haastetaan, niin silloin haastetaan
kaikki ne paperissa mainitut perässä.
Poliisimies rykii, katselee tuimasti ja sanoo viimein:
— No, peruutetaan tällä kertaa. Ei silti, että sinun ilmiantojasi
pelättäisiin, mutta muuten vain, että saat parannuksen aikaa. Mutta
muista, että en enää näe sinua päissäsi. Silloin ei päätäsi enää
silitetä?
— No, konstaapeli muistaa sitten tämän puheen. Jos minut haastetaan,
syntyy tälle kylälle vähän liian komea juttu...
— Pääasiassa sinulle. Sinulle siitä tulisi suolainen ja kuuma soppa.
Mutta tällä kertaa syyte sinua ja Hako-veljeksiä vastaan peruutetaan,
ettet tuon nimilistasi kanssa saisi aikaan mitään joutojuttuja ympäri
pitäjiä. Ja painu jalkoihisi nyt!
— Hyvästi vain ja kiitoksia, herra konstaapeli. Kelo-Apram lähtee
tölmäten kumpaankin ovenpieleen, loikkii yli pihan, pysähtyy nurkan
taakse ja ryyppää pari pitkää ryyppyä pullostaan. Tuumii:
— Siinäpä se! Arvasinhan, että siliäksi se menee minunkin kohdaltani,
kun rupean punomaan koko kylää yhteen köyteen. Joo, oisihan tässä
mentävä vetämään sitä pikilankaa, kurottava kenkiä, mutta onhan niitä
vielä päiviä muitakin. Mennäänhän Riemu Tillikkaan kahville.
Hän astuu pitkin syksyistä, kuraista tietä kohti kyläkahvilaa, vuoroin
toista vuoroin toista laitaa ja välillä aina vinoon yli tien.
Kylän poliisimies katsoo akkunasta hänen jälkeensä ja raapaisee
päälakeaan, miettii tyytymättömänä:
— Päissään on taasen. Kyllä sille olisi saatava sakkoa selkään ja
tiilenpään lukemistakin, mutta mitenkäs sait! Vetää koko kylän
muassaan. Siivot oikeat ihmiset, jotka ovat sattuneet kerran kesässä
maistamaan. Veisi koko kylän maineen, lauluksi ja nauruksi pitkin
pitäjiä. Mistä sen kaninpäähän lienee juolahtanutkin, että hän muka
ilmiantaa oikeita ihmisiä.