Harmaassa laajamantuisessa talossa oli eläkeukko, seitsenkymmenvuotias
köpeli, joka oli antanut talonsa nuoremmille, ja jolla ei ollut
muuta virkaa kuin olla ja odottaa hautaa. Talonhaltijaväki näki
hänessä vain ikäänkuin jonkin nihkeän sienikuvatuksen, lehmäntatin,
loiselukan, joka joistakin käsittämättömistä syistä oli juuritettu
heidän taloutensa pintaan estämään sitä hyötymästä. Se, että talo
ja muut oli lakipykälien mukaan joutunut juuri sillä ehdolla heidän
hoteisiinsa, oli jo ehtinyt unehtua. Siis he katselivat yysyrjäisenä
ukkoa, toivotellen hiljaisesti sisuksissaan, että hyödytön henki
hänessä lakkaisi kuluttamasta elinaineita, jotta ne saisivat kasaantua
sen hetken varalle, kun heidän jäsenensä ja henkensä olisivat
yhtä hyödyttömät... Tämmöinen oli heidän mielinouteittensa sisus,
joskin se tässä selkeydessä oli heiltä itseltäänkin piilossa, ja
he kokivat tarkasti olla sitä hituistakaan ilmiantamatta muille
ihmisasukkaille. Sillä he olivat uskovaisia, heränneitä ja hurskaita
ihmisiä ja karttoivat kaikkea synnillistä. Mutta minkäs he mahtoivat
itse ihmisluonnolle, sen tekoja aineslaadulle, jota uskokin sivui ja
vernissasi vain pinnalta...
Mutta ukko ei liioin huomannut näitä elättäjiensä mielitekoja,
päinvastoin, eleli siten, että se oli omiaan saattamaan näiden
sydämet myrtyneiksi. Ukko, ehkä hekin ennen huolehtinut, hiostunut
ruumiintöissä ja rasittanut mieltään isännyyden taakalla, oli
nyt ne uneuttanut. Laupias luonto oli hätistänyt hänen tajustaan
senlaatuiset huolet, estänyt ukkoa hautomasta synkkämielisiä aatoksia
ja nostanut sinne uusia ja viehättäviä. Ukon aju ahersi mielellään
ja hapeneesti vain yhteen suuntaan: voimaa, voimaa, jänteiden ja
lihassäikeiden kykyä... Pitkien vuosikymmenien kierähdellessä hän ei
ollut huomannut mitään niin ihailtavaa kuin voimanmies, mies, jolla
oli ruumiissaan jänteitä enemmän kuin toisella, ja toisen esiin työssä
tai riitapaikoissa repäisevissä liikkeissä. Siinäpä asia, jota ukko
ihaili muissa ja olletikin itsessään! Sillä kun ihmiseläjällä on
mittapuikko, jossa hän näkee sen mitä katsoo hyväksi ja ihailtavaksi,
niin hän tietenkin pyrkii kohottamaan päälakeaan tuon mittapuikon
huippua kohti... Siten ukkokin, kun vuosien luku oli sekoittanut
hänen aivoihinsa höperyyttä, uskoi itsensä väkeväksi, luki itsensä
niiden joukkoon, jotka työnhommassa loivat tai hakata jutkistivat
mahdottomia tahi reuhauttivat toisia miehiä kuten keuhkonippuja...
Tämä ei luonnollisesti ollut totta: pikkuisen, vanhan ukonköykkänän
jäsenissä ei ollut väkevyyttä liikoja. Mutta mitäs siitä: ne olivat
terveet, lujat, ja luonto oli ukolla karski ja usko hyvä. Hän uskoi
itsensä väkeväksi, näki maailman mukavana ja oli onnellinen. Luonto on
toisille ylen leppeä: se täyttää heidän tajunsa mieluisilla mietteillä
ja näyttää heille totiset ja varmat ihanteet...
Mutta talonväellä oli runsaasti syytä olla myrtynyt, sillä ukkohan oli
terve ja väkevä ja näytti syövän ja kuluttavan loputtomiin. Se saattoi
heidät kiusaukseen tuoda harminsa synnillisesti ilmi.
* * * * *
Joka ainoa aamu nousi ukko pää iloisen keveänä ja ajatteli piammiten
voimaa, omaansa ja muiden, paahtoi kahvinpapuja, keitti liemen ja
asteli sitten kappaleen tietä sepän pajalle, jonka kattoaukosta säkenet
sinkoilivat.
Seppä oli nuori, raavas mies, lujatekoinen kuin sonni, mustin väkevin
kourin. Hänen kanssaan ukko jutteli voimasta ja voiman töistä, kun
seppä lietsoi rautaa puhkuvalla palkeella, rauta hehkui ja ankara
vasara taivutteli sitä soveliaisiin muotoihin. Siinä tuli kerrotuksi
omat työt, ennen jo monesti kerrotut: milloin hän oli pistänyt
sataviisikymmentä syltä ojaa päivän ajalla tai läjäyttänyt viisi syltä
halkoja yhteen lastaukseen. Tahi oli asiain mennessä kamppaukseen
juonikkaitten miesten kanssa pitänyt vedota ruumiilliseen voimaan ja
esittää ravakoita lyöntejä, kaateita ja tönäyksiä. Kaikki asioita,
jotka epäilemättä olivat tapahtuneet, mutta jotka olivat ukon voiman
kuvittelujen kuumassa ahjossa pehmenneet ja muuttaneet muotoaan, kuten
rauta tuon sepän pihdeissä...
Mutta lopuksi tapahtui voimankoitto sepän ja eläkeukon välillä, että
nähtäisiin, onko jänni väljähtänyt vanhoissa jäsenissä vaiko ehkä
nuoremmissa... Ukko pöyhötti kuten talitiainen, ähisi ja puliisi sepän
vyötäröissä paljas päälaki verestä punaisena; seppä horjahteli ja
kaatua rojahti, ihmeellistä kyllä, aina samaan loukkoon, romahtavaan
sysiläjään. Ukko tarrautui hänen kaulukseensa, ryntteli polvillaan
hänen rinnoillaan ja julisti, että jos emännät ruokaa tuovat, et pääse
pois milloinkaan.
Niin oli huomattu ukon väkevyyden pysyneen ennallaan, ellei yhä
enenneen. Hän nauraa hekautti, antoi sepälle paksun, mustan sikaarin
tapansa jälkeen ja läksi hyvillä mielin astua lapsuttelemaan.
Tämmöinen kohtaus tapahtui joka ainoa aamupäivä.
* * * * *
Mutta onnen vihreä ja rehevä vesa saattaa yhtäkkiä olla laho, tomuksi
raukeava pökkelö. Onnenkuvitteluilla voi näköjään olla kiviperustus,
mutta todellisuudessa istuu se perin häälyväisen korren nokassa,
luhistuu tuulenpuuskan tultua, ja sisälle astuu elämän tavallinen
murheellinen näytelmä, jota kaiken aikaa on tahkottu ja rakennettu itse
kunkin varalle juuri tuon onnen kuplalinnan suojassa...
Harmaaseinäisen talon eläkemiehen hetki oli tullut.
Väkevähartiainen seppä muutti joistakin syistä toisille paikkakunnille.
Sitä ennen he panivat toimeen ukon kanssa vielä viimeisen voimankoiton
talon heinäladossa. Ukko oli siihen perin kärkäs, ja sepän oli tapana
ärsytellä hänet siihen pienillä intoksilla ja epäilyksillä joka Jumalan
päivä, painiskella, nujertua loukkoon ja saada musta ja mieluinen
sikaari. Niin tapahtui nytkin. Ukko voitti, nauraa hekautti, vei sepän
kamariinsa, jossa ryypittiin kahvia ja poltettiin sikaareita. Mutta
sitten menivät puheet sille tolalle, että päätettiin painiskella vielä
kerran.
Mentiin latoon, ja nyt tapahtui, että väkeväkourainen seppä sinkautti
köykäisen eläkeukon korkean heinärintuuksen päälle.
— Nyt on kahvit juotu ja sikaarit poltettu!
— Niin sanoi ja lähti astumaan.
Se heitto ei tosin ruhjonnut luita tai reväyttänyt lihaksia. Mutta
jotakin, mikä oli ukolle perin kallista ja välttämätöntä, oli
lusahtanut mäsäksi. Ymmärtämättömät voivat nauraa, mutta kuitenkin oli
tässä tapahtunut yksi elämän loppukohtauksia, sisimmältään yhtä surkea
ja murheellinen kuin mikä hyvänsä. Elämän murhenäytelmät ovat monet
muodoiltaan. Ukosta ei ollut enää eläjäksi. Oliko hän ehkä ennenkin
epäillyt voimiensa paljoutta nähdessään ihmisten ivallisia ilmeitä ja
silmän välähdyksiä, tietämätöntä, mutta nyt oli tapahtunut hirmuinen,
häpeällinen, herpaiseva lankeeminen... Miksi hän enää eläisi tässä
maailmassa...
Ukko alkoi riutua ja kääntyi vuoteeseen. Joku uskovainen ukko- tai
akkaihminen könötti usein hänen vuoteensa ääressä niinä viikkoina,
jotka hän sairasti ja puheli kokeneesti iäisyysasioista. Ukko kuunteli
ja myönteli mielellään; karskikin luonto lauhkenee kuoleman oudoilla
kynnyspuilla. Epäilemättä hänen sielunsa pelastui autuuden iloihin,
mutta epäilemättä taivas valmisti hänelle odottamattoman suuren onnen
antamalla sen verhoksi rotevan ruumiin ja vahvat hauvislihakset.
Eläkeukko saatettiin turpeen alle, ja talon haltijaväen oli syytä
tuntea sisuksissaan mielihyvää ja hykertää kämmeniään. Herra, ehkä
ensin koetteleekin, ohjaa kaikki parhain päin ja tekee niiden
vaelluksen onnelliseksi, jotka häntä pelkäävät.