Talvisen, lyhkäisen päivän alkaessa vaisusti valjeta on isossa
pirtissä hiljaista. Miehet ovat ajaneet metsään hevosineen ja
naiseläjät ahertanevat navetoissa tai kyökinpuolella. Ainoastaan vanha
vaimoihminen istuu nurkassa ja liekuttaa lasta, huulillaan jonkinlainen
hyräily.
Pirtti on vanha, laakea, levein likaisenvalkein palkein, jyhkeä uuni,
kuusiin ruutuihin jaoitetut akkunat. Pöytä on raivattu puhtaaksi
einesuuruksen jätteistä; kaksikorva tuoppi seisoo vain sen keskellä
talon vanhojen tapojen jälkeen, tarjoten työtä tekeville virvoitukseksi
piimänkokkaa tai sinertävää sinnun luirunkia; joku ruskeapintainen
russakka vaeltelee juuri ylös tuopin punertavaksi sivuttuja laitoja...
Lasta liekuttava vaimoihminen tuijottelee eri esineitä, tikuttavaa
kelloa ja muita, kallistelee päätään, hyssyttelee ihmisen taimelle,
joka kitinällään ilmaisee tyytymättömyytensä. Mihin — sitä on työläs
tajuta: vasta sen maha on täytetty maidolla, eikä vuodevaatteissa
pitäisi olla mitään epämukavuutta. Ihmisellä näkyy nyt kerta kaikkiaan
pitävän olla kiusansa, ikäänkuin joku räpsisi polttiaisen varvulla
salaperäisestä, tahmaisesta pimeydestä, siitä saakka kuin hän astuu
maailmaan vaimon verisestä kohdusta, siihen saakka kuin hänet peitetään
maan rakoon...
Tämä vanha vaimoihminen on talon entinen emäntä. Hänellä on vielä
melkein entinen voima veressään ja lihassaan, elämänkaavakkeet ovat
vielä selkeäpiirteisinä hänen tajussaan, hän katselee, karvaalla
sydämellä näkee ylitsekäymiset tarkkaviivaisen ojennusnuoransa poikki.
Eikä ole mitään sanomista! Jos sanot, on se yhtä kuin jos et olisi
sanonutkaan. Kukaan ei kuuntele, ei ota huomioon. Tämä sen jälkeen kun
hän on lähes puoli vuosisataa kävellyt emäntänä näillä tanhuvilla,
kun kaiken täytyi käydä juuri niin kuin hän tahtoi, eikä hituistakaan
toisin! Sitten maailman kulku lujaotsaisesti ja vähämielisesti on
ottanut hänen käsistään nyörit ja asettanut hänet tälle jäljelle:
vaiteliaana syömään leipää ja toimittelemaan pikkuisia askareita.
Kuitenkin on hänessä lähes laimentumattomana entinen veri ja jäntevyys.
Hän ei ole kääntynyt pois maailmasta, ei osaa miettiä muuta kuin tämän
talon elämää ja mitä sen ympärille kutoutuu, eikä löydä tyydytystä
hoitelemalla lapsia, niiden nuorempien naaraitten siittämiä ja
synnyttämiä, jotka ovat tunkeneet hänen tilalleen ja saattavat aikaan
muutoksia talon vanhaan järjestykseen. Ja tämä talo ja sen järjestys
oli vanhan emännän koko elämä. Muuta hän ei tuntenut. Lisäksi oli
hänellä käsitys Jumalasta, joka oli ylhäällä ja jonka hoteissa oleva
oikeuden alkuperäinen kaava oli täsmälleen sama kuin tämän eukonkin.
Hän oli saanut siitä edesmenneinä aikoina jäljennöksen ja soveltanut
sen elämäänsä — tämän talon ja talouden hoitoon. Nyt, julkeasti ja
syntisesti rikotaan hänen ja Jumalan järjestyksiä... No, tosin he
siitä saavat aikanaan tietyn palkan! Samoin on hänen ja Jumalan väli
selvä; oikeastaan elää eukon tajussa se kuvitelma, että Jumala onkin
olemassa pääasiassa sitä varten, että hän kuoleman jälkeen ottaisi
hänen ja joidenkin muiden soveliainten kalliisti lunastetut sielut
ja valmistaisi niille leudon ja hyvän olon... Ja tämä autuus pyrkii
kangastelemaan mielessä saunan makeasti löyhähtelevänä löylynä,
hössyttelevien vihtojen vaiheilla...
Ne olot tulevat aikanaan palkaksi kaikesta, mutta sillä välin elättelee
eukko itsessään kirvelevää katkeruutta, närää, joka tekee myrkyksi
hänen elämänsä.
* * * * *
Ylen lyhkäinen sydäntalven päivä ei viitsi kirkastua kovin selkeäksi,
kun kuitenkin hetimiten pitäisi ruveta tihentämään toista hämärää, ja
olletikkin kun harmaa pilviverho seuloskelee lumikiteitä.
Sitten tulee huutopoika, parin kyynärän mittainen nupupää, kylmästä
punertavin, räkäisin naamoin, kirkkain, pyörein silmin. Hänen on ollut
määrä puhdistaa talli jäisistä sontakokkareista ja hakata silppuakin;
liekö sitten mitä aikaan saanut. Tuossa se nyt tälläilee kämmeniään
uunin otsakiviin ja rapisuttaa jäisiä kenkärajojaan.
Vanha emäntä katselee häneen kulmat rypyssä, tuiki vihaisesti.
Hyödyttömästi elätetään tuotakin vierasta mukulaa. Tosin ne sille
ärjäisevät ja kiroavat, kitistävät työhommaan, mutta sekös siltä
valmistuu... Ja sitten se saa taasen olla omissa oloissaan. Eukon
kurkkuun nousee karvasteleva harmi: kuluttaa vain, ja paha sillä on
nahoissa, tekee kiusaa; taitaa taas virnistellä suupielillään...
— Jokos työ loppui? ärjäisee hän.
— Milloin se ennen on loppunut! Aattelin vain, että hullu paljon työtä
tekee! Tulin lämmittelemään ja juomaan...
Poika on aika viikari. Hänessä istuu ihmiseläjän tavallinen halu tehdä
kiusaa sille, jonka tietää voimattomaksi. Hän tietää, ettei mikään käy
eukon niin älälle kuin hänen pirtissä vetelehtimisensä ja olletikkin
se, kun hän ryypiskelee sinukkaa. Siksi hän juo tuopista äänekkäästi
ryystäen, asettuu rehevän veltosti rahille jalkapohjat vasten uunin
otsikkoa, käy toistamiseen ryyppäämässä ja tulee leposijalleen jälleen.
Harmi nousee eukon sisässä, vaikka hän on vaiti, mutta se nousee,
se on ylen voimallinen kuin höyrykone täynnä höyryä... Hänen täytyy
puhkaista, pihahtaa. Yrittää ajatella, että olkoon; eihän hän ole
mikään enää, toistenhan tässä on peli ja ohjat! Ei auta! Koko ikänsä
ovat häntä nöyrästi totelleet raavaatkin miehet, ja nyt tuommoinen
mukula pitää häntä pilkkanaan... Kyllä hänellä sentään on valtaa ja
vaikkua tuommoinen ipana nitistämään...
Poika nousee taasen, menee pöydän luo, vilkaisee eukkoon, ryyppää.
Silloinpa eukko kiehahtaa.
— Menetkö töihisi kakara! Ja hän sieppaa jonkin kättä pitemmän ja
karkaa ylös.
Poika juosta sukaisee kiireesti uunin ja seinän väliseen leveään
solaan. Sinne ei mahalta paksu eukko mahdu, mutta hän ottaa uuninkoukun
ja sorkkii sillä ja heittelee halonkalikoilla. Mutta aseet eivät satu,
sillä poika on ehtinyt nurkan ympäri toiseen solaan, ja kun eukko
muuttaa sinne, on poika yhtä nopeasti suojassa edellisellä sivulla.
Vanha emäntäihminen kiihtyy raivoon, karjahtelee, tulee syntisesti
kiroilleeksi, hypähtelee uunin edessä ja käyttelee uutterasti aseitaan.
Mutta sillä aikaa kun hän meiskaa toisella solalla, juosta sukaisee
poika toisesta pöydän luo, ryypätä karrauttaa, iskee tuopin pöytään,
että sintu roiskahtaa ja on taasen turvallisen uunin takana, ennenkuin
akka ehtii rankaisevine koukkuineen.
Sitten tulee nuori emäntä. Poika vilkuilee niinin solasta, vanha emäntä
hästää koukkuineen, vaalimatta jäänyt lapsi melusta säikähtyneenä
parkuu kätkyessään.
Järjestys palautuu. Eukko istuu pian kätkyen ääressä, huutopoika
on saanut luvan ryypätä sinnkkaa sen kuin haluaa, ei siksi, että
nuoriemäntä armahtaisi tai säälisi häntä enempää kuin vanhakaan, mutta
hän haluaa nöyryyttää toista, näyttää hänelle, vanhalle emännälle,
kuinka voimaton ja tehoton hänen sanansa ja mielinouteensa on... Niinpä
eukon, sisässään pohjaton harmi ja katkeruus, on nähtävä, kuinka poika
ajaa juomaa hyödyttömiin jäseniinsä, molemmat kourat tukevasti tuopin
korvissa, silloin tällöin välähdyttäen sen takaa ilkeästi irvistävää
naamaansa.
Sitten on vanha emäntä taas yksin. Nuori emäntä on mennyt askareilleen
ja huutopoikakin on hätistetty johonkin ulkokausteelle. Lapsi itkee
uikuttelee hiljaa, mutta ei eukko sitä nyt liioin hoitele. Ajattelee
maailman pahuutta, kuinka siinä oikeuden yrtit kuoleutuvat ja vääryyden
vesat ovat rehevät, ja ajattelee sitten sitäkin, että kohta hän täältä
erkanee ja saa Aaprahamin helmassa lohdutusta ja hoivaa...
Nousee, etsii nurkkalaudalta virsikirjan, pudistelee siitä torakat,
iskee yhtä virsikirjan selällä, kun se tarrautuu seinään, ja
poljeskelee ne liiskaksi, jotka karisevat lattialle. Sitten hän veisaa,
veisaa vatsan pohjasta nousevalla, heleällä, kiekaisevalla äänellä
laakeassa, karstalakisessa pirtissä. Lapsi katsoo ihmettelevin, suurin
silmin, ja vanha emäntä tuntee veisusta uhovan itseensä uskon voimaa,
jotenkuten taasen sietääkseen tätä elämää ja maailmaa, missä mikään ei
enää idä ja verso oikeuden salkopuun juurella...
Talvinen vaisu ja hämärä päivä kahistun alakuloisesti ja
raskasmielisesti iltapimeäksi.