Olipa kerran katraassa jäärä, jonka pään oli metsän vapaus saattanut
pyörälle, syrjään lampaan tavalliselta elämäntolalta. Sille ei
riittänyt enää hakamaan ahdas ala, eikä maistunut sen ruoho. Se
laihtui, jalkainsa juuressa mehevä heinä, ja määkyi haikeasti kuivin
kurkuin. Sen luisiin koipiin kokoontui voimaa ja se loikkasi aidan yli
mennäkseen omille teilleen. Mutta ihmiseläjät hätistivät sen takaisin
ja paransivat aitaansa pingoittamalla rautaisen langan puuaidan
yläpuolelle. Saipa nyt kilupäinen jäärä yrittää, minkä yritti: lanka
heitti sen takaisin ja sitä nopsemmin heitti, kuta voimallisempi oli
ollut sen hyppy. Kuitenkin se yritti yrittämistään, kunnes lanka murtui
ja se meni metsäisille laitumille kenenkään huomaamatta ja koskaan
palaamatta.
Se kulki ja näki uusia ja outoja laitumia ja tuntemattomia laumoja,
lyöttäytyi niiden seuraan ja jätti ne taas tavatakseen piankin toisia.
Ja kuolettava syksy matoi esiin, väritteli lehdet heleiksi ja antoi
tuulenhengen karistaa ne irti, ryöpytellä ja laulaa hautalaulua...
Niityllä, keskellä metsänkorpia oli ihmiseläjän työläästi rakentama
heinäsuova. Mutta mitä tapahtuikaan, kun tulivat talven jäähileet,
huurre ja lumituiskujen ryöpe? Eikö tämä jäärä ja kaksi sen seuraan
liittynyttä kiharavillaista emää kaivautunut siihen ikäänkuin laupias
luonto olisi sen niitä varten maasta nostattanut... Olipa niillä nyt
omituinen luola, huuruavan lämmin, seinässä ruokaa sen kuin halusi
haukata tai polkea vuodepehkuksi nopsilla sorkilla.
Talvi kului, ja tulivat hankiaiset, rapsavan kantavat lumet, auringon
ja hangen kilotus. Silloin saapui ihmiseläjä periäkseen kesällä
kokoomansa heinät. Ja silloin syntyi suovan vaiheilla näytelmä, missä
kuusinen seiväs ruhjoi kahdelta lampaalta poikki koipia tai selkärangan
ja missä kyömykuonoinen, kippurasarvi jäärä pakeni pitkin kantavia
lumia metsän turvallisiin pimentoihin.
* * * * *
Kurnamokorpi on kumma korpi! Korkeiden kangasmaiden piirittämässä
rotkossa kohoavat siellä liehuvine naavapartoineen iänikuiset
kuusijättiläiset imien juurillaan hyllyvistä syvyyksistä elämän voiman.
Ei ole ihmisen saastainen kynnenjälki pystynyt heittämään tänne
lautuvaa sijaansa, ei ole tuon raiskaavan eläjän tänne tulemista,
vaikka hänen kyltymätön sydämensä kuinkakin himoitsisi noita jylkkiä
metsänpuita.
Kurnamokorvessa on väkevä henki. Sen pohja on pohjaton liete, josta
Herra elävää varjelkoon, musta mutainen vesi, jonka pinta on ohut ja
pettävä. Sille kun astut: humsis — ei ollut enää ihmistä! Pari miestä
oli sinne mennyt eikä koskaan enää palannut, hiiviskellessään pitkin
puiden juuria punaturkkisten oravien perässä. Ei ole ihmiseläjän
tänne tulemista: puiden takana kurkkivat pahat henget ja mustasta
silmäkkeestä vilkuilee vesipirun vaaniva katse...
Eikä tottele tämä korpi pakkasenkaan rautaista mahtia. Se uhkuu
syvyyksistään lämmön, joka ei suvaitse jäätä eikä lumenhiutaleita.
Näille oudoille maille tuli tämä jäärä etsi onnellisesti polkunsa
pitkin puiden juurakoita, polun, jota ihmiseläjä ei tule
tallustelemaan. Mikä sen tänne johti? Itsesäilytysvaistonsako, joka
ujui sen tajussa? Muualla ei henki olisi pysynytkään; täällä pysyi.
Täällä se eli humajavien kuusijättiläisten alla, joiden sotkuiset
naavaparrat liehahtelivat ja tarjosivat sille ravinnon. Vallitsi synkeä
hämärä, maanpovesta nousi kohti taivaanlakea valju, salamyhkäinen,
kostea huuru. Täällä se eli, ja luonto kiersi järkkymätöntä kiertoaan:
tuli kesä ja taasen talvi. Kesällä nousi se korvesta levottomana
etsien sukuistensa seuraa, jotka ihmiseläjä oli vapauttanut laitumille
talvisista vankikammioistaan. Mutta kun läheni talvinen viluja autius,
pakeni se takaisin omille asuinsijoilleen. Sillä se oli vapaa.