Kurjen kohtalo.
Hammasreunaisen kuusikkokorven mustan ja synkeän seinämän takaa alkoi
auringon hehkuva kiekko kohota lyhytkaariselle tolalleen. Pilvien
resuiset, ryppyiset palteet hehkuivat veripunaa ja tulipalon loimotusta
alakuloiselle nevalle, minkä karskuvasta lumipinnasta tunki tuolla ja
täällä näkyviin vaivaisen varvun tai suojuornikkaan harmaa, hedelmätön
latva, lumenpinta kimalteli ja säihkyi, ja jonkin nyreännäköisen,
mustasuortuvaisen männynkärrin pitkä varjo leikkasi sitä tummana
hiiliviiruna.
Valoa kiiluvalle lumiaavikolle ilmestyi outo näky.
Kuusikon katveesta toikkaili esiin Lumirimppa — tuhkanharmaa,
pörhöhöyheninen, riukusäärinen kurki. Isona, harmaana haamuna asteli
se juhlallisesti nevanselällä, pitkä kaula kiertyi ja Vääntelehti ja
pienet, pyöreät, punertavat silmät killistelivät alakuloisesti talvista
luomakuntaa.
Aurinko katsoi jo koko silmällään kuusikon sahareunan takaa,
siimamäntyjen sorea lakkapäinen pilaristo puunsi verisenhaaleana nevan
toista syrjää paartavalla kangaskaarteella. Tohiseva teeriparvi, joka
juuri oli kaivautunut nutuistaan kankaan reunassa ja pyyhkäisi yli
nevan, teki kurjen kohdalla säikähtyneenä pitkän mutkan.
Vaivaiskoivujen, kiertyvien ja kitukasvuisten varvunkärhämien seassa
Lumirimppa nyt kaivoi ja pehnasi lunta pitkillä riukusäärillään ja
särmikkäällä puikkonokallaan. Paljastuvista rahkamättäistä näykkäsi se
makeanpunaisen ja väkevänmehevän, mutta jäisenkalisevan karpalon. Kuiva
ja kipsakka ilma liimasi pärskähteleviä lumikiteitä sen pörröisiin
höyheniin, joiden lomitse pakkanen itsepäisesti yritti kohmettamaan
linnun luulaihaa ruumista. Mutta se eli kiivaasti, kuopi säärillään,
karhoi nokallaan ja pehnasi siivillään niin, että lumi pyrähteli
ympärillä. Ja etempää, suon reunasta katseli valkoposkinen, pakkasessa
pöyhistelevä metsätiainen, joka rimpuili lahonneessa koivunluu rangossa
ja äännähti ihmetellen: äks tii tii tii...
Sillä se ei ymmärtänyt, miksi kesän eläin, suon liejussa kahlaileva
jättiläinen, toikkaili nyt narskuvalla lumella, taivaan holvikaaren
kaartuessa korkealla, puiden seisoessa huurteisina ja sulina
läikkyneiden nesteiden ollessa jääksi jähmettyneinä.
* * * * *
Suon syrjäisimmissä ja iätivievissä sopukoissa, niissä mustien
kurnamoitten silmäkkeistä vaani vesipirun tyly, pilkallinen silmä —
siellä oli se ilmestynyt taistelujen maailmaan. Suo oli höyrynnyt,
suolla ja suon reunoilla, koivikoissa, männiköissä kuhisi elämää, ja
taivaan siintävässä ylhäisyydessä hehkui päivän pyörä...
Mutta kurjenpoika oli paljas ja pieni rääpiskö; nokka ja koivet
kömpelöt ja holtittomat ja siipispankan tyngät sulkia vailla. Sen
hoikkakaulaiset vanhemmat kahlasivat ja kalastivat liejussa ja
ruokkivat sitä toukilla, mustilla rasvaa tiukkuvilla sammakoilla ja
kaikenkaltaisilla suossa rähmävillä hyönteisillä. Ja se kasvoi ja
vahvistui. Höyhenet ja sulat putkahtivat esiin, kasvoivat ja peittivät
sen tiilenpunaisen ihon. Sitten se oli toikkaroinut ulos suolle,
oppinut kohottamaan ruhonsa humisevien siiveniskujen varassa ilmaan ja
etsimään ravintonsa avaralta suolta, vetisiltä rimmiltä ja ryteisiltä
rämemailta.
Syksyisin, kun pienet liejuelävät ryömivät piiloon, kohosi kurkijoukko
mahtavin kiertein korkeuteen. Sitten pyyhkäistiin suhisevana kiilana
kohti etelän maita, missä maa tiukkuu lihavuudesta ja ytimestä, aurinko
paistaa seipään reikään taivaan laelta ja elämänkuhina on ylipursuileva.
Mutta tuli toinen kevät ja orpo, alakuloinen neva heräsi: vesi solisi
ja porisi, rahka, lieju ja muta hengitti, huokui ja lemusi. Silloin
kurkiroikka palasi etelänretkeltään kiivaita tunteita täynnä. Ja se
nuori kurki, joka nyt lähmi lumessa, sinimustan talvitaivaan alla,
oli komea uros ja kantoi päätään ylväästi korkealla hoikan kaulansa
nenässä. Se sai puolison ja katosi vetelimmälle, vellinä notkuvalle
rimmelle, sai kaksi ruskeankirjavaa kalkkikuulaa ja kasvatti maailmaan
parin pitkäkaulaisia jälkeläisiä.
Niin se oli elänyt monet ajat. Kun lumi ja vilu valtasi sen kotinevan,
avaran ja monisokkeloisen, oleskeli se etelän hehkuvan taivaan alla
heti keväällä palatakseen.
Niin oli taas kevätaamu, ja kosintatanssit suon reunassa sujuivat
kiivasta menoaan. Kurjet patsastelivat ja pöyhistelivät korkeina
riukusäärillään. Piirissä seisoivat toiset juhlallisina, totisina
patsaina, mutta keskellä tanssi kurkipari kiivain liikkein,
kumarrellen, kaulaa keikistellen, siipiä räpytellen, riukukoipia
ojennellen ja pyörähdellen.
Mutta silloin tirrisilmäisen kurkivanhuksen varoituskirkaisu leikkasi
hiljaisuuden, ja silmänräpäyksessä suurien siipien havina ja kohu
kiidätti kurkiparvea kaikkiin suuntiin. Suon helmuksia kiertelevästä
turkintiheästä tureikosta suitsahti savupatsas, ase räiskähti ja yksi
kurki pyörähteli surkeasti ilmassa toisen siiven hervotonna painuessa
sivulle ja toisen pieksäessä ankarasti ilmaa. Siipirikko rääpsähti
nokalleen ruohikkoon, mies säntäsi pyssyineen kohti, mutta samassa
lintu tointui, turvautui koipiinsa ja oli kohta kaukana tuhoavan
tulitorven seutuvilta.
Siitä pitäen ei se enää koskaan saanut kohota taivaan siintävään
kumuun, ei valita itselleen puolisoa, ei elää toisten joukossa. Sillä
se ei ollut enää kurki, se oli siipirikko, jota toiset eivät enää
tunnustaneet veljekseen. Se oli kuin toista rotua, aave, kamaiseva
kummitus, jota toiset karttoivat ja jonka he karkoittivat kauas.
Se eli erakkona, kahlaili rimmillä ja rämeillä surumielisenä ja
tiiristeli alakuloisena kesän elämää ja auringon hehkua. Kesä kului
ja saapui syksy. Ja niin se näki kurkien kohoavan korkealle ja
pääskynpyrstönä alkavan liukua päivää kohti. Silloin sai sen valtaansa
suunnaton tuska ja hätä. Se hyppi tasajalkaa mättäältä mättäälle,
huhtoi väkevästi siivellään ja sai riippuvan siipensäkin lepattamaan.
Se kohosi metrin, kohosi kaksi ja putosi nurinniskoin alas. Mutta se
yritti yhä uudelleen, yritti vimmatusti, kunnes se ruhjoutuneena,
sairaana ja voimatonna rääpsähti mättään koloon. Talvi lähestyi
vitkalleen. Myrsky pyyhki raskaalla luudallaan maita ja metsiä, salo
huokaili, valitti ja ryskyi. Suhusade vihmoi, viimeisetkin kesän
elävät muuttivat muille maille. Raskaan kanalinnun siipi havisi joskus
näreikössä, tikka hakkasi, hohkanärhi nauroi rumasti ja synkkä korppi
louhotteli yli metsän etsien haaskaa. Joskus pilkisteli auringon silmä
töhryisten, murheellisten pilvien lomitse.
Sitten tuuli pyyhki pilvivaipan kasaan, ilma kiristyi ja kirkastui.
Sinimustan taivaan kumusta tähdet vilkuttivat sakaroitaan ikäänkuin
salaperäisellä ilmekielellä selittäen outoja asioita. Ankara oli
pakkasen mahti. Nesteet jähmettyivät, suon lieju kopristui rauskavaksi
rautapelliksi.
Kurkea palelti, ja se näki nälkää. Marjat ja kaikenlaiset kasviaineet
pitivät vain vaivoin yllä hengen pihinää. Monet viikot oli siitä, kun
se oli nielaissut viimeisen kohmeisen, piiloon rähmivän sammakon. Mutta
se ei murtunut. Elinvoima istui lujassa sen laihtuvissa, pitkissä
jäsenissä, höyhenet pörhistyivät ja kokivat tiheytyä lämmittäväksi
turkiksi. Ja korpi, tuo tiheä ja synkkä kuusikkokorpi, huokui kosteita,
lauhkeita höyryjä. Sieltä kaatuneen kuusen juurakon luolasta kurki
löysi asuinsijan, minne pakkasen mahti ei ylettynyt kaikella voimallaan.
Eikä ainoastaan nälän musta haamu ja kylmän jäisenhilisevä kummitus
hautoneet Lumirimpan pään menoa. Monta vaani muutakin vaaraa.
Punaturkkinen, nälistynyt kettu kierteli, ja harmaissa metsämökeissä ja
maalatuissa kyläsikermissä asui verenhimokkaita petoja.
Liukuipa eräänkin kerran tämmöinen kumma pölkynmuotoinen elävä yli
nevan, liukui nököttäen hirsiläjällä, joka huilasi sileätä tietä,
edessään takkuinen juhta. Juhta näki viidakossa pelmostavan kurjen
ja säikähti, hirsiläjällä nököttäjä ihmetteli, ja repsukorvainen
rakki kiiti vinkuen kohti. Kurki roikki nopein askelin pakoon, mutta
nököttäjän usuttama koira oli nopea. Se oli jo kintereillä, sen
naskalinterävät hampaat valmistautuivat iskuun. Mutta silloin kurki
pyörähti, sen iskuun jännitetty kaula laukesi raskaasti, nokka tökkäisi
koiraa silmään, ja ulisten pakeni rakki.
Siitä pitäen oli kurki ylen kuuluisa mökeissä ja kyläsikermissä. Siellä
se ristittiin Lumirimpaksi.
* * * * *
Mutta maineen taivaanvuohen laulava siipi ei ollut onneksi Lumirimpalle.
Suon syrjässä kyhjötti rampa mökki — pölkynmuotoisen pedon pesä —
sammalseinäinen, tihruakkunainen lätiskö. Mökissä oli keskenkasvuinen
poika, likasilmäinen, räkäkourainen torvelo, joka oli ottanut asiakseen
vaania ja vainota Lumirimppaa. Niinpä hän lipui tervatuilla suksillaan
monisokkeloisella nevalla sinne ja tänne ja yhytti viimeinkin
ruokailevan linnun.
Elämisen, olemassaolon kiihkoisa, vastustamaton yty yllytti kurkea
säntäämään vimmaista vauhtia neva-aavikkoa. Tappaminen, huvittelu —
sen, joka eli ja hengitti, kuolleena, vastustelemattomana möhkäleenä
näkeminen, se sai pojan sysimään vielä vihaisemmin perässä. Meni aava
nevanselkä, meni viidakkoniemi ja tuli toinen nevan salmi, mutta
yhä olivat linnun jäntevät riukukoivet pojan sivakoita liikuttavia
kinttujänteitä nopeammat. Niin leikattiin taivalta, kurki teki lysmiä
ja koukerolta, mutta ihminen tuli perässä. Aika kului ja tuli ilta.
Vitkaan poika saavutti, mutta saavutti kuitenkin, ja jo raapaisi sauvan
käyräpiikki kurjen höyhenpintaa. Poika oli lääpästynyt, jäsenistä oli
taito ja tarmo poissa. Kurki käännähti — viimeisetkin voimanhiutaleet
keräytyivät pitkään kaulaan, joka lennätti luupuikkonsa vasamana
kohti pojan päätä. Takaa-ajaja tyrmistyi. Sauvanpistot sattuivat vain
nirhaten, mutta Lumirimppa nakutti ja tuikki vimmatusti ja erehtymättä.
Ja niin tapahtui, että ihmisenpenikka horjui verille hakattuna ja
silmä puhkaistuna harmaaseen kallistuneeseen pesäänsä halki iltaisen
erämaan...
* * * * *
Oli yö. Resuiset pilviriekaleet täyttivät pumpulihahtuvina taivaan.
Tuhkanharmaa lintujättiläinen astua rimputteli halki yöhiljaisten
maisemien kohti mustaa kuusikkoa päästäkseen lämpöä hohkaavaan
juuriluolaansa.
Kuun jäänvihreä, vipajava, häilyvä valo väreili hangilla, metsän
juurilla lepäsi sekasortoinen valoja varjokudelma, ja yksinäisen kurjen
kuvajainen hiiviskeli muodottomana ja aavemaisena lumiaavikolla.
Mutta korven reunassa muhkuraisessa, kitukasvuisessa, pörhöpartaisessa
kuusessa istui isohuuhkaja, juronjuovikkaassa naamassa hiilenhehkuvat,
tuijottavat silmät. Kurki marssi kuutamoista tietään, lumi rapsahteli
sen varpaitten alla. Silloin iso, pehmein siivin liihoitteleva
höyhenpilvi häilähti sen pään päällä ja höyhenpilvestä ojentuivat
karskavan terävät naskalihaarukat. Mutta ne nirhaisivat vain pintaa,
ja iskijälintu putosi hangelle. Kuun horjuva valo ja kurjen säikkyvä
hyppy olivat vieneet sen harhaan. Mutta se hyökkäsi uudelleen äkäisin,
äänettömin siivenlyönnein. Kurki ojensi särmikkään nokkansa peitseksi
eteen, mutta se lipsahti tehottomana syrjään ja yölinnun kynnet
kouristuivat sen kaulaan. —
Se oli Lumirimpan, väkevän eläjän surmayö suurella suolla Pohjan
armottomassa talvessa.