Syksy saapui, puiden ja pensaiden lehtiverho karisi, rimmet ja suot
kohvettuivat. Suurella sydänmaalla vallitsi tuulien humu ja metsän
puhina, joskus kakkasi tikka, metsälinnun siipi havisi raskaasti, närhi
nauroi. Tuiskusi lunta ja tuli jätkäroikka. Hirsisaunat rakennettiin ja
työ alkoi.
Eenokki, Kärki-Sipon vanhin poika, oli juuri tällä savotalla. Veti
ankarasti jännesahaa ja koloi kuorta puunrungosta, söi leipää ja
läskiä, nukkua törsötti raskasta tukki-unta kämpän ahtaudessa, istui
äänetönnä, kirosi synkästi ja lausui jonkin jätkäsananparren. Iltaisin,
kun tuli paloi, käristettiin läskiä, kuivailtiin kerineitä ja pelattiin
korttia, makaili Eenokki ritsillään selällään sammuva sätkä hampaissa
ja mietti, laskeskeli, paljonko tässä tienasi päivässä, ja mitä
ehtisi saada kokoon siksi, kun lumi sulaa ja uitto alkaa. Teki usein
mieli yrittää pelatakin, mutta kuinka monta kertaa se sama mieliteko
olikaan jo katkaissut hänen suunnitelmansa: onneton tuuri vei kaikki.
Ja niinpä tyytyi hän lyömään markan katkuja, ettei pelitaito kävisi
aivan ruosteeseen. — Kun oli viinankauppiaita kämpällä ja vallitsi
viinan humuinen ja sumuinen elämä, himoitti Eenokkia ylettömästi yhtyä
leikkiin. Maallistahan tämä kaikki oli! Höh, minkälaisia suunnitelmia
hän elättelikään itsessään, hän, jo kouliintunut lentojätkä... Mutta
sittenkin hän, juopporetku, ei ostanut viinaa kuin pari pullollista
talven mittaan, asteli pikkuhinarissa ja valehteli muille jätkille
ylettömiä reisuistaan ja teoistaan...
Talvi meni ja Eenokilla oli todellakin säästössä joku seteli. Uitto
alkoi. Eenokki, Kärki-Sipon vanhin poika, käytteli keksiä ja tienasi,
söi lujasti ja joi kahvia vahvasti, mutta eipä yhtynyt kortinlyöntiin
tai ryyppysakiin. Toiset jätkät mulkoilivat häneen altakulmain ja
puhuivat piloja. Mitähän tämä Eenokki mahtoi suunnitella sisuksissaan?
He laskeskelivat, että oli sillä varmaankin senverran rahoja säästössä,
että sai kyytirahat Niuvanniemeen, kun jokisuulle päästäisiin.
Niin mentiin tukkien ja solisevan veden mukana ohi monien kylien
ja pitkien korpirantojen sivuitse. Kesä meni ja syksyllä oltiin
uittoväylän päässä laajassa, maalaillussa kyläkunnassa.
Eenokilla, Kärki-Sipon vanhimmalla pojalla, oli nyt vihdoinkin tukku
rapisevia seteleitä heteissään — asia joka oli sattunut tätä ennen ani
harvoin ja ylen pikaisesti hänen jätkävaelluksensa aikana.
Nyt viimeinkin toteutuisi hänen mielihauteensa, joka oli lakkaamatta
äännellyt ja nakertanut hänen sisuksissaan, kuten joku seinätoukka.
Monesti ennenkin oli hän jo yrittänyt, mutta aina olivat viina, kortit
ja naiset eksyttäneet hänet suunnitellulta tieltä, ja sitten oli hän
kaikki aatokset hetkeksi heittänyt.
Ja nyt oli hän melkein päämäärässään. Viimeinkin palaisi hän etäiseen
ja eteläiseen kotikyläänsä, näkisi vielä lapsuutensa pienen, harmaan
mökin, jonka akkunan alla pari vanhaa ja väärää omenapuuta kannatteli
kai näihin aikoihin punertavia, kypsyviä omenanmöykkyjä...
Oh, muistot tulvahtelivat kuin kihisevä kosken vesi hänen tajussaan!
Siitä oli kauan, kun hän oli nähnyt tuon kaiken, vanhan ja etäisen,
omituisesti liikuttavan... Oh, kuka uskoisi, että sellainen tunteenarka
taimi eläisi hänen jätkänsydämessään!
Siitä oli kauan, kun hän oli kotoaan lähtenyt, siitä oli vuosikymmen
tai toistakin. Viina, rähjäykset ja lentojätkän levoton veri ajoivat
hänet sieltä. Monesti oli hän aikonut palata sinne, mutta ei hän
halunnut yritellä takaisin resuisessa jätkänasussaan ikäänkuin joku
puoliksi kynitty linnunkuvatus...
Mutta nyt hän viimeinkin saisi nähdä kotikylänsä ja lapsuutensa
tantereet, kuten oli kauan suunnitellut. Ja kun hän sinne tulisi: entä
sitten? Ei hän tiennyt. Miten lienevät siellä olot? Eihän piintynyt
jätkä voine siellä elää, eikä viihtyä... Kunhan oleilisi siellä vain
hetken ja astuisi taasen jätkän loputonta tietä...
Niinpä Eenokki, Kärki-Sipon vanhin poika, kaukaa harmaasta mökistä,
jonka ikkunan alla oli omenapuu, heitti yltään kaksi kuukautta
yhtämittaa päällä roikkuneen nokimustan paidan, pihkaisen puseron,
riekaleita roikkuvat sarkahousut ja lätyskäisen lakkireuhkan. Hän
käveli nyt uudessa, sinisessä puvussa, joka hohti kuin sittisontiaisen
panssari, siistissä hatussa, punarantuisessa simsetissä, kiiluvissa
kellonperissä. Ja sitten osti hän juutalaisukon puodista saappaat,
mustat, kovat ja kimmeltävät.
Mitään ei puuttunut. Kaikki oli kuten hän oli kuvitellut. Vielä
oli rahaakin, että kykeni matkustamaan kuten herra ja näyttämään
setelinlaitaa vielä kotinurkillakin. Olipa sitä Eenokin mielestä
enemmänkin, niin että oli syytä ottaa pikku kihaus, ja saada iloja irti
elämästä...
Niinpä Eenokki, Kärki-Sipon vanhin poika, otti ryypyn ja useammankin.
Päivä meni ja yö ja toinenkin päivä, ja tuli taasen yö. Hänen
alkoholihämyisessä päässään kuvasteli satuisen kauniina romeena
kotikylään paluunsa. Hän selitteli sitä toisille jätkille takeltavin
lausein, seikkaperäisesti, kuinka hän, Kärki-Sipon vanhin poika, retu,
saapuisi kotikyläänsä ikäänkuin herra, autolla, hienossa puvussa,
sikaari hampaissa. Ihmiset katselisivat oudostellen: se on Kärki-Sipon
poika, Eenokki... Ja hän oleilisi hetken ja lähtisi sitten.
Niin kuvitteli Eenokki viinan kihistessä pääkopassaan, ja viimeisetkin
markat menivät ja sitten aamulla heräsi Eenokki maantien ravista,
sateen kastelemana ja rapaisena, vilusta täristen ja pakottavin
päin. Joka ainoa penni, kellot ja puukot olivat pois, ja hänen
hienot, kiiltävät saappaansa... Oh, kavala juutalainen oli hänelle
myynyt pahvikengät! Nyt ne olivat sateessa kastuneet, särkyneet
ja loukahdelleet rikki, harmaa pahvi irvisti sieltä ja täältä
murheellisesti...
Siinä makasi Eenokki, Kärki-Sipon vanhin poika, ja sanomaton haikeus
täytti hänen turran päänsä. Oh, taisi olla niin, ettei hän koskaan
näkisi kotimökkiään, lapsuutensa laaksoa. Hän oli jättänyt sen
ainiaaksi. Ehkäpä ilmestyi silmänurkkaan katkera kyynel, ehkäpä
ainoa, mitä sieltä tuli esiin puristumaan hänen vaellellessaan jätkän
loputonta tietä...
Eenokki, Kärki-Sipon vanhin poika, oli seuraavina päivinä taas töissä.
Hienossa, sinisessä puvussaan ja simseteissään juoksenteli hän
lankkutaakka olkapäällä. Mutta jalkojen verhoiksi oli kääräisty säkit,
jotka oli köytetty nilkan ympäri toppinuoralla.