Jokipenkan päivänkaltevan rinteen peitti tiheä tuore ja lemuava ruoho,
vesiäpräässä rehoitti mustanpuhuva leppäpuska, aurinko heloitti,
kimalainen turrasi, koski hymisi ja kohahteli.
Välkähtelevä vesi soljutteli tukkeja, joiden nokat kolahtelivat
taidolla rakennettuihin korvakkoihin, niljakkapintaiset propsit
nyökkyivät laineilla ikäänkuin unimielisinä.
Jokipenkan kaltevalla rinteellä venyimme me, kaksi rähjäistä,
sinimekkoista jätkää auringon lempeässä paisteessa. Pääluun ontelossa
eivät itäneet repäisevät mietteet; oli ikäänkuin se olisi ollut täynnä
pehmeitä pumpuleita tai poutapilven harsoriekaleita... Poutapilvien
takainen valtias on toisinaan lempeä ja hyvä, se silittää luomakunnan
alimpienkin päätä; antaa jätkän lojua nurmella ja olla onnellinen kuten
sen harmajan torpanmiehen lehmänkin, joka märehtii haassaan kiven
kupeella vatsa pullollaan keväistä ruohoa.
Venyi siinä vierelläni Närhi-Isko, kulkumies ja jätkä, jäsenet
raukeina, uniset silmät siikaillen siintävään, pyörryttävään
taivaankumuun. Närhi-Isko, rihainen, pienikokoinen mies, kasvoillansa
suurien tunteiden kalvea leima ja punertava puukonpiirto halki naaman.
Ympäri Suomenniemen vaellellut mies, ottanut elantonsa sahalla ja
hakavarrella; lie joskus juonut ja rähjännyt ja tapella nahistellutkin
saaden tusinan verran koristelevia arpia. Liekö pihissyt suonissaan
mustalaisveren alaa. Ei tiennyt isästään, ei äidistään. Oli vain
löytänyt itsensä isoisten ihmisten pirttien loukoista, sittenkuin
tajunlanka alkoi juosta hänen ajukopassaan. Oli kuullut mainittavan,
että oli jostakin maantien poskesta löydetty se lihantaimi, josta oli
kehkeytynyt Närhi-Iisko, synkeä sällimies. Eikä ollut ilmestynyt sitä
vaimoihmistä, joka olisi sanonut: sinä olet minun poikani, sinuun olen
mielistynyt...
Aurinko paistoi ja aika lipui sähisten sivuitse, aika, joka jaettuna
tunnin kappaleisiin toi rahaa jätkille, jotka eivät rasittaneet
ruumistaan raskaalla työllä... Luonto on toisinaan ihmisille laupias ja
lahjoittaa jätkällekin joksikin häipyväksi tuokioksi ylen suuren onnen.
Oli saapunut jokin päivä sitten koko roikka tämän kihahtelevan
koskisarjan partaalle. Ja niin me olimme kahden vahtimiehinä kosken
ylimmässä nikamassa, kaksi synkeätä, savotoissa rähjistynyttä jätkää,
sinimekkoista ja pitkäsaappaista, leveät hatunreunat remsallaan, vyöllä
roikahteleva helahoito. Olipa rakenneltu korvaukset, että soluivat
puut sivuitse ilman huolta ja vaivaa, oli uisteltu kirkaskupeisia
haukia koskenniskan pyörteistä, oli pelailtu markan nakkia leppäpuskan
siimeksessä. Olipa kerrottu tarinoita, sattumuksia elämän suuressa
souvissa, itselle ja muille.
— Kerrankin... ja yhden kerran...
Kunnes ei enää tehty mitään näistä, oltiin vain onnellisia. Miksikä
läpsytellä likaisia korttilehtiä, lurkkia uistimella, puhua ja
nauraa kihauttaa tolkutonta naurua... Olihan sitä tehty niin monesti
ennen ja tultaneen tekemään tulevinakin aikoina... Lojua, ah, lojua
haaleassa, tuoksuvassa kesän ilmassa juuri ja juuri kierittäen
itseään sen verran, että leppäpuska langetti ylle sakean varjon. Tai
käveltiin, toikkailtiin, raukein jäsenin, haalein ja harmain silmin,
haukkaamaan jokin ruuanpala Isoon Mahalaan, taloon, joka jykevänä
kohosi vainioittensa keskellä. Kärpäset surisivat uneliaasti avarassa,
valkopermantoisessa tuvassa, emäntäihminen pyörähteli ruokapuuhissa,
jätkät söivät ja napsuttivat ja nököttivät penkeillä savuke veltosti
suupielessä. Sammupa nyt tai savua... Suuri hiljaisuus; vain kello
tokutti ja keittiön puolella kolahtelivat astiat. Piikaihmiset, pyöreät
lyllykät, missä lienevät olleet pölisevällä kesannolla talikkoineen
tunkion kimpussa kuin sontiaiset... Joku huutomuori nukkua nyyrötti
pankonkulmassa; vihamielinen kärpänen vainosi sen paljaita sääriä eikä
antanut levon rauhaa...
Mentiinpä myös harmaaseen, kallistuneeseen mökkiin vesakon keskelle,
missä akka kiehautti meille kahvit mustakylkisellä pannullaan. Jätkä
tietää, että taloista saa ruuan, mutta kahvi on etsittävä mökeistä.
Hörpittiinpä mustaa lientä, kastettiin vehnästä, liepä lirautettu
toisinaan sekaan korpikuusen hempeän karvaita kyyneleitäkin. Mutta
ei maistunut nyt viinakaan. Ei nautittu niin, että olisi kihahtanut
onnellisen uneliaaseen päänuppiin ja turistu kuin kimalaiset humalan
humussa jokiahteiden asunnoilla.
Niinpä loikoiltiin nurmella kirkkaina päivinä ja lauhoina, tyyninä
öinä unen kääriessä tylsät aivot pehmeisiin pumpuleihinsa. Ah,
ylistys unelle! Nukumme, ja hetket lipuvat vaivatta taaksemme. Tai
saatettiin istua nököttääkin kivipaadella viileässä iltailmassa,
jolloin kymmenmies tavallisesti kulki katselmusretkellään nähdäkseen,
että vartijat olivat raittiit ja valvoivat. Koski pihisi ja hymisi
ainaista hyräilyään, Isosta Mahalasta kantautui ilta-askareitten ääni,
kuusikossa yritteli kukahdella sorakielinen käki. Saattoi silloin
Närhi-Isko vetäistä housun liitingistä holskuvan putelin ja ryypätä,
imeskellen, muljahuttaen silmää kuten nahkasilmä säynäs.
Viisi viikkoa kestivät nämä onnenajat, leudot olot sinisen taivaan
alla, taivaan, jossa poutapilvien terhenet purjehtivat monin hahmoin.
Lie joskus pisaroinut vettäkin mustanpuhuvasta kuuronpilvestä, että
Ison Mahasen, jumalisen miehen pelloilla viljankorsi tunkisi rehevästi
mullasta.
Sitten se loppui. Koski nieli viimeiset ylhäältä uivat puut. Saapui
häntäroikka ja alkoi hajoitella virran vietäviksi korvakoitamme.
Eipä ollut enää unta ja onnea. Työnnä, vedä, kieritä ja väännä.
Närhi-Iskosta maistui se ylen puulle. Otti tilin ja katosi. Olikin
siinä makaillessa tullut useahkoja seteleitä, niin että mikäs
kävellessä.
Ja niin valuin häntäroikassa ahteista alas tehden töitä haamuharmain,
unisin silmin, umpimielisenä, hautoen pääkopassani, että nyt humusi
Närhi-Isko kaupunkipaikassa, humusi ja sumusi, kunnes raha oli lopussa,
ja painui sitten kellertävälle tielle...
Mutta minä erehdyin. Ei ollut Närhi-Isko mennyt maalikyliin. Kumma
jätkä! Jäi siihen harmaaseen tölliin vesakon peitossa, lähellä Isoa
Mahalaa. Siellä sitten eli, syöden vehnästä, leipää ja läskiä ja
naukkien viinaa aamusta iltaan. Humusipa täällä minkä voi! Pelaili
Ison Mahalan rengiltä pennit pois mustissa saunoissa, piteli piikoja
luhdissa, ui ja roikisteli alasti auringonpaisteessa paahdattaen
nahkansa niljakan punaiseksi. Kun sitten Ison Mahalan väki liehui
heinätöissä, liehuivat isäntä ja palkkalaiset, että hiki kierähti
vesiherneinä pinnasta, silloinpa istui Närhi-Isko juuri vieressä
kahareisin mökin harjalla ja vetäisi hanurilla lurituksia, alastonna
kuin nyljetty made, parhaana luokopäivänä...
Ja sillävälin kulkeusin minä yhä alemmas vierivän veden vartta
aina jokisuulle saakka. Teinpä taasen lastaustöitä mykkänä ja
yksitoikkoisena kuin tylsä muuli, kunnes kului kesä ja kului vielä
syksykin. Sittenpä painuin valtatielle tylynselkeinä marraskuunpäivinä,
kun tie oli kovettunut rypyläiseksi ja raudankovaksi ja kuuraa oli
piroteltu ruohonkuloihin ja varpupuihin. Astelin kiertelevää tietä,
joka leikkoi synkeitä korpimaita, kiipeili kankaille ja tapasi
kylärykelmiä mukaisissa laaksoissa, sekasortoisia ja ikävänharmaita tai
helakoiksi ja tylynkoreiksi väritettyjä. Verkoin kuljin, välittämättä,
mihin tie vie, mille haaralle käännyin. Kuljin minkä kuljin tai
poikkesin taloon tai suonsyrjässä kyhjöttävään tölliin.
Silloin syystalven harmaina päivinä, kun auringon silmä juuri ja juuri
kurkisti metsän sahareunan takaa, tapasin ihmeekseni Närhi-Iskon
kaukana kesäisiltä onnenkentiltämme.
— Hilurimsistä, kautta rantain! Eihän ole vielä kaverikaan kuollut...
Niinpä pantiin kirves puiden juurelle, päätämme elätellessämme.
Saha suhisi, nila sinkosi rungosta ja kova oli mäellä mäike. Mutta
sunnuntain seudussa humistiin kylällä tanssituvissa, missä hanuri
lauloi raisakoita säveliä, tai joikui alakuloisin rytmein jotakin
kaihoilevaa niinkuin kissa maaliskuun sädehtivällä hangella,
vihertävässä kuutamossa.
Olivat sitten jouluviikot, jolloin koko savotta vietti laiskanpäiviä,
ja silloinpa Närhi-Isko taasen tuli huomaamaan, kuinka ruumista
rasittavaa oli sahata petäjän juurta. Sanoi ottavansa oppia karhusta
ja nukkuvansa, kunnes kevään metiset ilmat hänet herättäisivät uuteen
eloon... Kiipesi uunille, hiostavaan, leutoon lämpimään. Siellä hän
ähötti. Lie nukkunut enimmät ajat, lie valvonut alakuloisin miettein,
tiiristellyt mustaan laipioon, missä russakat rapisivat. Laskeusi
sitten sieltä alas aina vuorokauden parin perästä ja söi aterian leveän
pöydän päässä.
Niin kuluivat viikot. Mutta sitten eräänä päivänä hän luovutti
viimeiset killinkinsä syötyään mahansa täyteen läskiä ja perunaa. Monta
päivää makasi hän sittenkin uunin kuumilla kivillä koivuinen kelles
päänsä alla.
Olipa jo kevät tulossa: taivas sininen ja valkea maa. Hanki sädehti,
metsät lemusivat pihkalle. Tikka pärrytti onttoa honkaa, tiainen
rimpuili koivun kärhämässä ja soitteli kiivaita tunteitaan... Mutta
kuusikon vihertävässä hämärässä Närhi-Isko taasen suhisutti sahaa ja
katkoi paperipuita.
Kevät teki työtään, pehmeitä huuhkansiipiään suhisuttava kevät. Ehkäpä
kesän leppeä valtias lahjoittaisi taasen jonkin onnen haipuvan hetken
uittoväylän varsilla: levon ja suloisen uneliaisuuden...