Puut suhisivat ja huokasivat tuulen pyyhkiessä, pilvien hahmot
vaelsivat taivaalla kuin mustat, pitkäkaulaiset linnut, ja joskus
ulahti tuuli, kuten nuo synkät pilvihaamut olisivat rääkäisseet käheän
korpinäänen. Sitten välähti pilvien välitse kuun keltainen, vääntynyt,
ikäänkuin taudin näivettämä naama...
Sinä yönä syntyi Remu-Eemeli, jonkin talon mustaotsaisessa saunassa.
Oli piian poika, punakan ja verevän, joka oli tahtonut ottaa iloja
irti elämästä minkä voi, elää ja tuntea lihansa huumaantuvan. Mutta
huumeiset ja hemaisevat yöt olivat tuottaneet maailmaan sen paljaan ja
pienen, kitisevän eläjän syksyisenä yönä, nokisilla lauteilla, käryävän
öljytuikun haaleassa valossa, eläjän, jota sittemmin vuosien kuluttua
mainittiin Remu-Eemeliksi. Mutta likeltä piti, ettei Remu-Eemeli
nukkunut jo alkuunsa, häipynyt pois jo silloin, kun hän ei ollut
mikään, ainoastaan lihamöhkäle tai taimi, nimetön ja nopeasti unohtuva.
Piika, nuori, punanverevä emä, ei ollut ensinkään mielissään tästä
tulemasta, siitä, että ihmiseläjän ilojen ja nautinnoiden piti siitä
lihaksi. Hän oli katkeroitunut ja ärtynyt. Olivathan ihmiset häntä
pakkailleet ja yritelleet nöyrrytellä häpeään, eikö poikamieslauma
ollut eräitä päiviä sitten, kun hän oleskeli nuorten ilopaikoissa
pyörein ja tukevin vartaloin, rallatellut: — Sun kukoistukses
kuorestaan kerrankin puhkeaa... Ja näissä poikamiehissä saattoi olla
se, joka oli syynä hänen kukoistukseensa. Hän oli yksin oltuaan miltei
itkenyt kiukusta ja pahasta mielestä ja päättänyt, ettei hän tule sitä
tulijaa eloon imettämään, ei vetämään vaivoikseen perässään halki
nuoruutensa verevimmät vuodet... Miksikä todellakaan: huora-penikka
saisi paljon kärsiä, parempi, että kuoli pienenä pois, pääsi koreaksi,
siipiselkäiseksi enkeliksi taivaan iloihin.
Ja niinpä nyt piian sormet asettuivat tuon paljaan ja nihkeän,
kitisevän rääpiskän kaulan ympäri ja pusersivat lujaa. Hieman vain
vielä, ja koskaan ei enää olisi henki pihissyt tuon eläjän keuhkoissa.
Remu-Eemeliä ei olisi koskaan näkynyt kylien raiteilla. Mutta
napamuija, keltainen ja ryppyinen, liikkaseva, alinomaa piippuaan
lataava akka, tuli ja pelasti pojan, pesi ja hoiteli henkiin.
Sitten, päivien kuluttua, poika taasen uskottiin äidilleen, imemään
punaisin, ahnain turvin pullottavia rintoja. Eikä emä enää halunnut
sitä tappaa. Ihmisen mieli muuttuu. Hän oli harkinnut: kun oli
kerran siinnyt ja syntynyt, niin niinpä eläköön. Ja hän ruokki ja
hoiteli lasta sen kuin kerkesi, elätellessään itseään kylän taloissa
piikaihmisen töillä.
Vuodet kuluivat ja lapsi pysyi hengissä ja kasvoi.
Typerä poikanulikka se oli, isopäinen, suurisilmäinen, tukka töyröllään
kuin tilhintöyhtö. Ei siitä näyttänyt olevan työn touhuun, istui
äänetönnä, sormi suussa. Yhteen asiaan sillä näytti olevan harrastusta:
soittoon, monin värein juokseviin ääniin. Se kuunteli sorakielisen
linnun viserrystä haaveilevin silmämunin, kalvakka, näivä naama oudosti
kallellaan.
Eemeli kasvoi yhä, oli kymmenissä oleva torvelo, joskin hontelo,
kalvakka ja kurja. Eikä siitä näyttänyt tulevan itsensä elättäjää.
Hänet pantiin paimeneen, mutta kohta olivat naudat aumoilla ja
laihopelloissa, ja poika töyrötti jossakin kuunnellen soittoa. Mikä
soitti? Linnut lauloivat ja tuuli soitteli oksastoissa... Poika
ei menestynyt missään askareissa. Äiti, nyt jo elähtänyt, mehevän
olemuksensa menettänyt naisihminen, nimitti häntä »pelikseen» ja
valmisti soittoa hutkimalla häntä koivunvarvuilla selkään ja kirkui:
— Ei tullut sinusta ihmistä, pölsö tulikin, ei tullut ihmistä...
Todellakin näytti siltä, ettei hänestä tulisi ihmistä. Suurissa
taloissa, joissa äitinsä eleli palkkapiikana, hän sai potkuja aamusta
iltaan, että oli lopulta pehmeä kuin ruttoinen peruna, veltto ja taudin
nujertaman näköinen.
Mutta mitäpä tuosta! Päreistä ja jouhista hän oli rakentanut itselleen
viulun ja sitä hän sahasi ja kitkutteli aamusta iltaan, milloin suinkin
rääpyä sai. Monen monta kertaa iskettiin tuo kurja viulu risoiksi
seinään, mutta aina hän sen rakensi uudelleen. Soiton synti oli siinä
nulikassa poisjuurittamaton.
Tuli kesäisiä sunnuntai-iltoja, leudonraikkaita ja ruohon lemuisia.
Aurinko painui, puiden latvat punersivat ja taivaanlaella oli outoja
värinkajoja. Ja pitkin kellertävää tietä kulkivat kylänpojat ja tytöt,
rintapielissään lemuavia tuomenkukkia, haitari remusi, ja niin meni
matkue halki kylän ohi vöyräiden talojen kumisevalle tanssimäelle.
Ja Eemeli katsoi hievahtamatta, suurin, ahmivin silmin sälliä,
joka astui kulkueen etunenässä ja veti hanuria, metallihelaista ja
välkkyvää, punanahkapoimuista. Ollapa pikku Eemelillä sellainen! Ja
sävelet! Ne vyöryivät mahtavina, hihkaisten, ujostelematta ja remuten,
ne uppoutuivat tuutien ja keinuen Eemelin sieluun, joka värisi ja
hukkui niihin. Tällaista lienee taivaassa!
Pikku Eemeli juosta lippasi paljain säärin tanssimäelle, lymysi
pensaaseen ja kuunteli ja katseli. Haitari lauloi ja tanssi kävi,
ja Eemeli kuunteli koko sielullaan, kunnes pensaat ja puut ja koko
luonto tuntui väräjävän samaa soittoa. Eikä hän huomannut, että
kosteankylmä yöusva nousi ja piiritti mäen, että vilu täristeli hänen
jäseniään soiton tahdissa. Sitten hän viimein havahtui, kun peli
hetkeksi taukosi, irtautui vaivoin ja juosta kipitti loukuttavin leuoin
ja kasteisessa maassa kirvelevin varpain takaisin kylään ja pääsi
onnekseen huomaamatta yöpaikoilleen. Kukapa hänestä niin tarkkaa lukua
piti mokomastakin kuvatuksesta!
Ja koko seuraavan päivän hän tapaili surkeasti kitisevällä
päreviulullaan, nenä nuhasta tohisten, hanuripelin keinuvaa tahtia ja
yritteli rallatella sekaan, kuten oli kuullut yöllä humalaisen sällin
laulavan soitontahdissa:
Kaikki muut käskyt rikkonut olen...
Siitä pitäen näki Eemeli unessa ja valveilla ainoastaan haitarin. Hän
uneksi siitä alinomaa. Hän näki sen: monipoimuiset, kureille painuvat,
punaisiksi päärmätyt nahkat, metallihelat, valkoiset näppäimet,
houkuttelevina, tenhoavina, vihreän remmin, josta se laitettiin
mahtavasti olkapäälle... Se kangasteli alinomaa hänen tajussaan ja
epäilemättä tulisikin pysymään vain haaveena. Sillä mistäpä tulisi
tämän nulikan kynsiin haitari, töyhtötukkaisen, huurupäisen huorapojan,
joka epäilemättä ei ikipäivänä omaa leipäänsä ansaitsisi.
Mutta paljon omituista saattaa sattua maailmassa.
Kylän laidassa, keltamullalla väritetyssä talossa asui Päärhälli,
entinen vallesmanni, hupsu mies, joka oli mestannut virkansa juoden ja
rähjäten ja toimitellen hulluntöitä. Siellä hän asui talossaan, ainoana
seuranaan vanha, puolikuuro palvelijansa; ryypiskeli, käveli metsässä
pyssytorrokko olalla, hankki vuoroin lauman koiria, vuoroin komean
ratsun, tai itselleen ihmeellisen puvun, jossa toinen housunlahje oli
verenpunainen, toinen harmaa, hupsutteli jos jotakin. Rahoja häneltä
riitti, mistä lie riittänytkin.
Tällä miehellä oli hanurikin, koreavärinen ja raskas, moninäppäiminen.
Hän soitatti sitä itselleen silloin kun sattui soittajan saamaan tai
oli itsekin soittaa kurnuttavinaan. Kerran oli kylässä isot tanssit,
suuret häät. Päärhälli houkutteli viinalla ja rahalla pelimannit
luokseen, soitatti itselleen, ja sillä välin sai hääväki tulla toimeen
ilman soiton kumua. Niin teki Päärhälli kiusaa ihmisille milloin vain
voi.
Pikku Eemeli tiesi, että tällä hullulla miehellä oli tuo ihmeellinen
soittokoje, ja niin hän alkoi kierrellä keltaista taloa ikäänkuin
korppi haaskaa. Mitä hän odotti? Ei mitään, tai ehkä jotakin
epämääräistä.
Kerran tapahtuikin jotakin. Päärhälli istui talonsa vieressä
viinimarjapensaan juurella, humalaisena, alkoholisamein silmin,
vierellään karahveissa vettä ja viinaa ja sylissään hanuri, jota hän
hiljoilleen venytteli painellen näppäimistä veltoin sormin. Eemeli
tuijotteli kätköstään hehkuvin silmin ja outo, epäselvä ajatus sikisi
hänen tajussaan: ottaa, heittää vihreästä remmistä olalleen ja astua
pitkin tietä johonkin etäälle...
Silloin nousi Päärhälli, heitti hanurin nurmelle, niin että rämähti
ja astui huojahdellen taloonsa. Eemeli hiipi lähemmä. Oli hiljaista,
auringon raukea paiste kimmelsi viinakarahveissa, mettinen lensi
pöristen sivuitse, haitari retkotti nurmella kuin jokin kummallinen
ihmiskääpiö, vatsa kureille kuihtuneena, valkoiset näppäimet loistaen
kuin hampaat suunnattomassa, ivallisessa naurussa... Heinikko kahahti.
Eemeli oli hanurin luona. Hänen laihat, vavahtelevat käsivartensa
kohottivat vaivoin soittokonetta, hoikat sormet hyväilivät näppäimiä.
Nyt oli tuo himoittu taikakalu hänen hallussaan mutta poikanulikka
ei livistänyt pensaitten peittoon, vaan jäi älyttömänä paikoilleen,
rapistellen sormillaan koskettimin ja kuunnellen sen kirkkaita,
helähteleviä hengenvetoja.
Hän ei huomannut, että aika lipui, että Päärhälli palasi, huomasi
pojan, ällisteli ja yritti ärjäistä kirouksen. Mutta jokin muu miete
virkosi kai lepattelemaan hänen alkoholihöyryisessä päässään, sillä hän
katseli vain tovin, rykäsi ja sanoi käheän rämisevällä äänellään:
— Ka, Korkalan piian huorapoikahan se on, peli-Eemeli! No, no, älä
säikähdä! En minä ketään purematta niele! No, pelaa, pelaa, kun mielesi
tekee, soita, kun setä käskee...
Ja pelästynyt Eemeli kiskoi palkeita kaikin voimin, ja kummallinen,
hytkähtelevä luritus virtaili todellakin soittokoneesta, ikäänkuin se
ei ensikertaa olisikaan poikasen hentoluisissa käsissä. Hullu Päärhälli
istua läsötti, sekoitti vettä ja viinaa, ryyppäsi ja irvisteli,
kuunteli ja nyökytteli päätään, neuvoi ja usutti kiihdyttämään tahtia.
Omituinen miete syntyi hänessä: hän on Raamatun mies, hän on
Sauli, hänellä täytyy olla soittaja, Taavetti, ja Korkalan piian
huorapoika tulkoon hänen Taavetikseen. Näin tapahtuikin. Päärhälli
kävi puhumassa pojan tähänastiselle huoltajaväelle, sanoi ottavansa
pojan palvelijakseen, tai vaikka ottopojakseen, kasvattavansa hänestä
mieleisensä miehen... Ja niin eleli Eemeli sitten vanhan vallesmannin
kanssa, soitteli hänelle ja soitteli itselleen, oppi erinomaiseksi
pelitaituriksi. Ei muuta tehnytkään; korkeintaan oppi, hintelä,
oudon kalvakka poikanulikka, tuskin härevämpi lasta, ottamaan ryypyn
isäntänsä laseista ja käsittelemään taidolla korttipakkaa. Niin he
elelivät, kaksi leuhkaa, kunnes tauti nujersi Päärhällin vuoteeseen.
Siinä hän kirosi ja tuskitteli: — Tässä tulee synkkämieliseksi!
Alinomaa sai Eemeli sekoitella hänelle höyryäviä toteja, sillä viina
oli ainoa, mikä hänelle enää maistui, ja soitella haitarilla kiveröitä
pelejä. Eikä kuulunut pelastusta, lääketiede osoittautui tehottomaksi,
voiteet vähenivät ja sairas kävi yhä kiukkuisemmaksi.
Sitten Päärhälli kuoli syksyisenä iltana, tulen takassa humistessa ja
Eemelin vetäessä haitaria littein rinnoin, rystyset valkeina:
Kaikki muut käskyt rikkonut olen
Vain kuudennesta olen vapaa juu...
Niin oli Eemeli pian toisen ikäkymmenensä loppuun ehtivä nuorimies,
yksin, pääasiallisena omaisuutenaan haitari ja nuhraantunut
korttipakka. Muu omaisuus oli ikäänkuin parahiksi riittänyt siksi kauan
kuin Päärhällin elämäkin. Se mitä jäljellä oli, meni parissa viikossa
maahanpanijaisryyppyihin, joita Eemeli kallisteli ja kallistelutti
muille sureskellessaan isäntäänsä.
Nyt oli hänellä edessään pitkä ja monivaiheinen maantie. Mutta hätäkös
hänellä, joka taisi pelata hanuria ja taisi pelata korttia paremmin
kuin kukaan laajassa maaherran läänissä. Kyllä hän leivässä pysyi.
Niinpä alkoi monivaiheinen elonvaelluksensa, monivaiheinen ja kuitenkin
aina yhtäläinen, samaa toisteleva. Astui maantietä, räikeitä värejään
taivaan tuulissa haalistuttanut haitari vihreästä remelistä roikkuen,
pelasi isoissa pirteissä häitä ja muita hyppyjä, tai päivänpaisteisilla
mäkirinteillä ja lenseän lämpimissä saunoissa korttia. Tai eli myös
korpien tukkikämpillä ja remusi alas uittoväyliä savotan mukana.
Koskaan ei ihmeeksikään ottanut mitään työasetta käsiinsä. Laajalti
tunnettiin tuo mainio peliniekka, Remu-Eemeli, pieni, rähjäinen,
liian viinan ja muidenkin tunteiden kalvistama jätkä. Monet tarinat
kerrottiin hänestä talvisin, kun talo oli vajonnut lumeen, pimeys
peitti ilmapiirin ja tuli takassa räiski kevytmielisesti... Useimmiten
hän soitti humalassa, niin humalassa, että hänet oli työnnettävä
nurkkaan ja naulattava rintapuu eteen pidättelemään, ettei pelimanni
tuuskahtaisi nenälleen.
Niin eli monet vuodet piian poika, jota ei oltu aiottu imettää
henkiin, josta aiottiin henki puristaa pois jo silloin, kun hän oli
nähnyt ainoastaan öljytuikun väräjävän liekin nokisessa saunassa.
Taiturisormin juoksutteli hän eräät tuntimäärät peliä kuluneesta,
monesti korjatusta hanuristaan, osasi oikealla hetkellä lyödä sopivat
korttilehdet lautaan ja pyyhkäistä haltuunsa rahanpennit, ryyppäsi
viinanestettä, nautti ravintoa ja ryhtyi naisenpuoliin, tyytyen niihin,
joita sai.
Niin eleli, ja tauti ruostutti hänen keuhkojaan, kunnes hän eräänä
päivänä vieraassa pirtissä oksenti sisuksistaan punaisen ja lämpöisen
verisuihkun, ojenteli jäseniään, korahteli ja kuoli. Vanha hanuri
retkotti hänen vierellään, ikäänkuin sekin kuolinkamppauksen
väänteissä, vatsa kureilla kuihtuneena, keltaiset, kuluneet näppäimet
suunnattomassa, ivallisessa naurussa...
Remu-Eemeliä ei enää ollut. Mitä hän oli etsinyt, mitä saavuttanut?
Kukapa käsittää. Hän oli vain _elänyt_ aikansa, kuten jokainen
ihmislapsi.
* * * * *
Remu-Eemeliä ei enää ole, hänen hanurinsa roikkuu vielä erään pirtin
seinällä siitä samasta vihertävästä hihnasta, josta Eemeli kuljetti
sitä pitkin tietä ja kyliä, roikkuu rapistuneena ja vanhana, russakkain
asuinsijana, kirkkaat maalit ja kiiltävät helat murheellisesti
himmentyneinä. Ja keltaiset, kuulun soittajan luisevan taitosormen
kuluttamat näppäimet irvistävät suunnatonta, ivallista nauruaan.