Hän vastasi: "Peräti hauskoja typeryyksiä kirjottavat minulle
maalaiset. Pyytävät minulta neljääkymmentä frangia. Pöllöpäitä
mokomia!"
Kulkiessaan torin poikki näki hän paljon ihmisiä tungeskelevan
kummanmuotoisten vaunujen ympärillä, joiden katolla huusi ja huitoi
punaisiin puettu mies. Se oli kiertelevä hammaspuoskari, joka tarjosi
yleisölle täydellisiä hammaskertoja, paikkausainetta, ihmelääkkeitä ja
elämännesteitä.
Fantine liittyi joukkoon ja nauroi muiden mukana tuolle mahtipontiselle
sanatulvalle, jossa oli murrekäänteitä roskaväelle ja tiedesanoja
hienoille ihmisille. Hammasten kiskoja näki kauniin tytön nauravan ja
huusi äkkiä: "Teillä on kauniit hampaat, Teillä, joka nauratte siellä.
Jos haluatte myydä minulle molemmat lastasenne, maksan Teille
kumpaisestakin yhden napoleonin".
"Lastaseni, mitä se merkitsee?" kysyi Fantine.
"Lastaset", jatkoi hammaspuoskari, "ovat etuhampaita, yläleuvan
suurimmat etuhampaat".
"Kuinka hirveitä Te puhutte!" huudahti Fantine.
"Kaksi napoleonia!" mutisi muuan vanha hampaaton kämäleuka akka, joka
siinä myös töllisteli. "Jopa ne onnekseen ottaisi!"
Fantine pakeni ja tukki korvansa, jott'ei kuulisi miehen käheällä
äänellään huutavan: "Miettikäähän, kaunokaiseni! Kaksi napoleonia, se
on rahaa. Jos suostutte, niin tulkaa illalla _Hopealaivan_ majataloon,
siellä minut tapaatte".
Fantine palasi kotiinsa, oli vallan raivoissaan ja kertoi asian hyvälle
naapurilleen Margueritelle: "Voitteko käsittää moista? Eikö olekin
oikea hirviö miehekseen? Kuinka annetaan moisten kiertää maita ja
mantereita! Haluaisi konna kiskoa molemmat etuhampaani! Johan minusta
tulisi kauhean näköinen! Tukka kasvaa uudelleen, mutta hampaat! Ah!
sitä kamalaa miestä! Mieluummin syöksyn päistikkaa katuun viidennestä
kerroksesta! Hän sanoi olevansa tavattavissa tänä iltana _Hopealaivan_
majatalossa".
"Ja mitä hän tarjosi?" kysyi Marguerite.
"Kaksi napoleonia".
"Neljäkymmentä frangia siis".
"Niin", sanoi Fantine, "neljäkymmentä frangia".
Hän vaipui ajatuksiinsa työnsä ääressä. Neljännestunnin kuluttua heitti
hän ompeleensa käsistään ja meni jälleen rappusille lukemaan
Thénardierein kirjettä.
Palatessaan takaisin kysyi hän vieressään työskentelevältä
Margueritelta:
"Mitä on on oikeastaan tulirokko? Tiedättekö Te?"
"Kyllä", vastasi eukko, "se on muuan tauti".
"Tarvitaanko siinä paljon lääkkeitä?"
"Kauheita lääkkeitä".
"Miten se tulee?"
"Se on sellainen tauti, ett'ei sitä oikein tiedä, milloin se iskee".
"Käykö se etenkin lasten kimppuun?"
"Etenkin lasten".
"Kuoleeko siihen?"
"Hyvin helposti", vastasi Marguerite.
Fantine meni rappusille vielä kerran lukemaan kirjettä.
Iltahämyssä läksi hän ulos ja hänen nähtiin ohjaavan kulkunsa Pariisin
kadulle päin, sillä siellä ovat majatalot.
Kun Marguerite seuraavana aamuna ennen päivänkoittoa astui Fantinen
huoneeseen, he kun työskentelivät aina yhdessä, jolloin heidän tarvitsi
polttaa vain yhtä kynttilää, tapasi hän Fantinen istumassa vuoteellaan,
kalpeana, vilusta värisevänä. Hän ei ollut lainkaan nukkunut. Päähine
oli pudonnut polville. Kynttilä oli palanut koko yön ja nyt oli siitä
jäljellä vain pieni pätkä.
Marguerite pysähtyi kynnykselle, vallan kauhistuneena tällaisesta
epäjärjestyksestä ja huudahti:
"Herra Jumala! Kynttilä on palanut ihan loppuun! Onko jotain
tapahtunut!"
Sitten katsahti hän Fantineen, joka käänsi häneen tukattoman päänsä.
Fantine oli eilisestä vanhentunut kymmenen vuotta.
"Jeesus!" pääsi Margueritelta, "mikä Teidän on, Fantine?"
"Ei mikään", vastasi Fantine. "Päinvastoin voin oikein hyvin. Lapseni
ei ole avun puutteessa kuoleva tuohon kamalaan tautiin. Olen
tyytyväinen".
Näin puhuen näytti hän eukolle kahta napoleonia, jotka loistivat
pöydällä.
"Ah! Herra Jeesus!" huudahti Marguerite. "Mutta siinähän on koko
omaisuus! Mistä olette saanut nuo kultarahat?"
"Olenpahan vaan", vastasi Fantine.
Ja hän hymyili. Kynttilä valaisi hänen kasvojaan. Se oli verinen
hymyily. Punainen sylky valui suupieliä pitkin ja suussa ammotti musta
aukko.
Kaksi hammasta oli poissa.
Hän lähetti neljäkymmentä frangia Montfermeiliin.
Muuten oli koko juttu pelkkää Thénardierein rahankiskomisjuonta.
Cosette ei ollut lainkaan sairas.
Fantine heitti peilinsä menemään. Jo aikoja sitten oli hän
muuttanut huoneestaan toisessa kerroksessa pieneen säppilukkoiseen
ullakkokamariin aivan katon rajassa. Kamari oli yksi niitä viheliäisiä
koppeja, joiden katto yhtyy laitiaan ja joissa joka hetki kolhii
päätään. Köyhä raukka voi päästä huoneensa perälle samoin kuin
kohtalonsakin perille vain yhä enemmän kumartumalla. Hänellä ei ollut
enää sänkyä, hänelle jäi vain muuan rääsykasa, jota hän kutsui
peitteekseen, permanto patjaksi, ränsistynyt olkituoli istuimeksi.
Pieni ruusu, jota hän ennen oli kasvattanut, kuihtui ja kuoli nyt
unohdettuna johonkin nurkkaan. Toisessa nurkassa oli vanha vesiastiana
käytetty voipytty, jossa vesi aina jäätyi talvella, niin että
pitkät ajat näkyi vielä jääreunoja eri vesikorkeuksien jäljiltä.
Hän oli menettänyt häpynsä, nyt menetti hän sievistelyhalunsakin.
Viimeinen merkki. Hän kulki likaisissa päähineissä. Ajanpuute vai
välinpitämättömyyskö oli syynä, mutta hän ei enää huolehtinut
pitovaatteistaan. Sitä mukaa kun kantapäät kuluivat, veti hän sukkaa
syvemmälle kenkään. Sen huomasi selvästi muutamista pystysuorista
poimuista. Hän paikkasi vanhoja, kuluneita liivejään huonon
pumpulikankaan kappaleilla, jotka repesivät vähimmästäkin liikkeestä.
Ihmiset, joille hän oli velkaa, toimeenpanivat "kohtauksia" eivätkä
suoneet hänelle hetkenkään rauhaa. Hän tapasi niitä kadulla, hän löysi
niitä rappusissa. Hän vietti kokonaisia öitä itkien ja miettien. Hänen
silmänsä kiilsivät kummasti ja hän tunsi herkeämätöntä tuskaa
hartioissaan, vasemman lapaluun yläosissa. Yskä yhä yltyi. Hän vihasi
sydämensä pohjasta ukko Madeleinea eikä säälitellyt itseään. Hän neuloi
seitsemäntoista tuntia päivässä. Mutta muuan vankilatöiden johtaja,
joka teetti vankinaisilla töitä ylen halvasta, alensi äkkiä hinnat,
niin että vapaiden työläisnaisten päiväpalkka supistui yhdeksään
souhun. Seitsemäntoista tunnin työstä yhdeksän souta päivässä! Velkojat
olivat säälimättömämpiä kuin milloinkaan ennen. Romukauppias, joka oli
vienyt melkein kaikki huonekalut, noitui lakkaamatta: "Milloin aijot
maksaa, senkin lutka?" Hyvä Jumala! mitä ne oikein hänestä tahtoivat?
Hän tunsi itsensä vainotuksi ja hänessä heräsi villieläimen hurja
puolustautumishalu. Samoihin aikoihin kirjotti Thénardier, että hän nyt
jo oli totta totisesti liian kauvan rauhassa odottanut ja että hänen
piti heti paikalla saada sata frangia; muuten heittäisi hän pikku
Cosetten ovesta ulos, tuskin toipuneena vaikeasta taudistaan, sinne
kylmän käsiin maanteitä maleksimaan, käyköön lapsen sitten miten
tahansa, vaikka kuolkoonkin, sama se. -- Sata frangia, mietti Fantine.
Mutta mikä on ammatti, jossa voi ansaita sata souta päivässä?
"Annetaan mennä!" sanoi hän. "Myydään loppukin".
Onneton antautui yleiseksi naiseksi.
11.