1.
Edistysaskeleita mustan lasiteollisuuden alalla.
Mutta mitä olikaan tullut tuosta äidistä, joka Montfermeilin asukkaiden
vakuutusten mukaan näytti lapsensa hyljänneen? Missä oli hän? Mitä teki
hän?
Jätettyään pikku Cosettensa Thénardierein huomaan, oli hän jatkanut
matkaansa ja saapunut Montreuil-sur-Meriin.
Tämä tapahtui, kuten muistamme, vuonna 1818.
Fantine oli lähtenyt kotitienoiltaan noin kymmenisen vuotta sitten.
Montreuil-sur-Mer oli muuttanut muotoa. Siliä välin kun Fantine
vajoamistaan vajosi kurjuuteen ja hätään, oli hänen synnyinkaupunkinsa
menestynyt.
Suunnilleen kaksi vuotta takaperin oli siellä sattunut tuollainen
merkkitapaus teollisuuden alalla, jotka aina ovat pienten kaupunkien
huomattavimpia uutuuksia.
Tämä yksityisseikka on tärkeä, luulemmepa hyödylliseksi selostella,
jott'emme sanoisi alleviivata sitä hiukan laveammalta.
Ikimuistoisista ajoista oli Montreuil-sur-Merin erikoisteollisuutena
ollut englantilaisen vuoripien ja saksalaisten mustain lasitavarain
mukaileminen. Tämä teollisuudenhaara oli kuitenkin aina viettänyt
kituvaa elämää raaka-ainesten kallishintaisuuden takia, mikä tietysti
ehkäisi sen kehittymistä. Niihin aikoihin, jolloin Fantine palasi
Montreuil-sur-Meriin, oli tapahtunut satumainen muutos näiden "mustain
tavarain" tuotannossa. 1815 loppupuolella oli muuan tuntematon mies
asettunut kaupunkiin asumaan, ja hänen päähänsä oli pistänyt ajatus
käyttää tässä teollisuudessa kummilakkaa kuusenpihkan asemesta,
sekä mitä etenkin koristekalujen valmistamiseen tulee, käyttää
yksinkertaisesti yhteenliitetystä peltistä tehtyjä kiinnitysrenkaita
juotetusta peltistä tehtyjen sijasta. Tämä mitättömän pieni muutos oli
saanut aikaan täydellisen mullistuksen.
Tämä mitättömän pieni muutos oli todellakin suunnattomasti alentanut
raaka-aineen hintaa, mikä taas oli tehnyt mahdolliseksi ensiksi
korottaa työpalkkoja, hyvä työ koko seudulle, toiseksi parantaa
tuotteiden laatua, etu kuluttajalle, kolmanneksi myydä tavaraa
huokeammalla, saamalla kuitenkin kolmenkertaisen voiton, tehtailijan
hyöty.
Näin oli siis pienestä päähänpälkähdyksestä ollut kolme tärkeätä
seurausta.
Vähemmässä kuin kolmen vuoden ajassa oli tämän menettelytavan keksijä
rikastunut aimo lailla, mikä on sangen hyvä, sekä samalla rikastuttanut
koko ympäristönsä, mikä on parempi. Hän oli vieras paikkakunnalla.
Hänen syntyperästään ei tiedetty mitään; hänen elämänsä vaiheista
tuskin enempää.
Kerrottiin hänen tulleen kaupunkiin hyvin vähillä varoilla, korkeintaan
muutamalla sadalla frangilla varustettuna.
Tämän pienen, nerokkaan aatteen palvelukseen käytetyn huolellisuuden ja
älyn hedelmöittämän pääoman avulla oli hän luonut omaisuutensa ja
tuottanut hyvinvointia koko seutukunnalle.
Montreuil-sur-Meriin saapuessaan oli hänellä vain vaatteet päällään,
työläisen käytös ja työläisen kieli.
Puhuttiin, että juuri silloin, kun hän kenenkään huomaamatta astui
Montreuil-sur-Merin pikkukaupungin portista sisään erään joulukuun
illan hämärtyessä, pussi selässä ja kädessä ryhmysauva, oli suuri
tulipalo puhjennut kunnantalossa. Tämä mies oli syöksynyt liekkeihin ja
henkensä kaupalla pelastanut kaksi lasta, jotka sattuivat olemaan erään
santarmikapteenin lapset; tästä syystä ei oltu ajateltukaan kysyä
häneltä passia. Siitä hetkestä asti oli tiedetty hänen nimensä: se oli
_ukko Madeleine_.
2.
Madeleine.
Hän oli noin viidenkymmenen ikäinen mies, näytti surumieliseltä ja oli
hyväsydäminen. Siinä kaikki, mitä hänestä voitiin sanoa.
Niiden nopeiden edistysaskelten kautta, joilla hän oli uudestaan luonut
koko tämän teollisuuden, oli Montreuil-sur-Meristä tullut sangen
huomattava liikekeskus. Espanja, joka kuluttaa paljon vuoripikeä,
toimitti siellä vuosittain suunnattomia ostoksia. Tässä kaupanhaarassa
kilpaili Montreuil-sur-Mer melkein Lontoon ja Berliinin kanssa. Ukko
Madeleinen voitot olivat niin suuret, että hän kahden vuoden perästä
saattoi rakentaa suuren tehtaan, missä oli kaksi avaraa työhuonetta,
toinen miehille, toinen naisille. Ken hyvänsä, jota puute ahdisti, voi
tarjoutua sinne töihin, ja hän saattoi olla varma saavansa sekä tointa
että leipää. Ukko Madeleine vaati miehiltä ahkeruutta ja kuntoa,
naisilta puhtaita tapoja, molemmilta rehellisyyttä. Hän oli jakanut
työhuoneetkin eri sukupuolien välillä, jotta tytöt ja vaimot pysyisivät
järjissään. Tässä kohdassa oli hän taipumaton. Se oli ainoa kohta,
missä hän oli jonkun verran suvaitsematonkin. Tähän ankaruuteen kehotti
häntä etenkin se seikka, että Montreuil-sur-Mer oli linnakaupunki,
joten mahdollisuus tapain turmeltumiseen oli erinomaisen suuri. Hänen
tulonsa oli ollutkin hyvää vaikuttava, ja hänen läsnäolonsa
Kaitselmuksen siunaus. Ennen ukko Madeleinen saapumista paikkakunnalle
oli kaikki ollut kuollutta ja rappeutunutta; nyt kuohui seudulla työn
terve elämä. Väkevä elämän virtaus lämmitti kaikkia ja tunki
kaikkialle. Vetelehtiminen ja kurjuus olivat tuntemattomia. Ei ollut
lakkaria niin tyhjää, ett'ei siellä olisi raha helissyt, ei asumusta
niin köyhää, ett'ei siellä olisi ilo raikunut.
Ukko Madeleine käytti töihinsä kaikkia halullisia. Hän vaati vain yhtä:
ole kunnon mies! ole kelpo nainen!
Kuten olemme huomauttaneet, kokosi ukko Madeleine kaiken tämän
toimeliaisuuden avulla, jonka aiheuttaja ja keskipiste hän oli,
melkoisen omaisuuden, mutta sen hankkiminen ei tuntunut olevan lainkaan
hänen päähuoliansa, mikä on jokseenkin outoa tavalliseen liikemieheen
nähden. Hän näytti ajattelevan enemmän muita kuin itseään. Vuonna 1820
tiedettiin hänellä olleen talletettuna kuusisataakolmekymmentä tuhatta
frangia Laffitten[56] pankkiin; mutta ennen kuin hän oli pannut
säästöön nämä kuusisataakolmekymmentä tuhatta frangia, oli hän
kuluttanut ainakin miljoonan kaupungin ja köyhien hyväksi.
Sairashuone oli huonoissa varoissa; hän oli perustanut sinne kymmenen
uutta sairassijaa. Montreuil-sur-Mer on jaettu yläkaupunkiin ja
alakaupunkiin. Alakaupungissa, missä hänkin asui, oli vain yksi
koulupahanen, kurja hökkeli, joka uhkasi suistua raunioiksi; hän oli
rakennuttanut sinne kaksi uutta koulua, toisen tytöille, toisen
pojille. Omista varoistaan maksoi hän kahdelle opettajalle
kaksinkertaisesti heidän laihan virallisen palkkansa, ja kun sitä
ihmeteltiin, vastasi hän: "Valtion tärkeimmät virkamiehet ovat imettäjä
ja koulunopettaja". Hän oli omalla kustannuksellaan muodostanut
turvakodin -- siihen asti melkein tuntematon laitos Ranskassa -- ja
apurahaston vanhoille ja kivuloisille työmiehille. Koska hänen
tehtaansa muodosti ikäänkuin jonkunlaisen keskuksen, oli sen ympärille
nopeasti kohonnut aivan uusi kaupunginosa, missä löytyi paljon
varattomia perheitä; hän oli perustanut sinne maksuttoman apteekin.
Ensi aikoina, kun hänen nähtiin alottelevan, sanoivat ymmärtäväiset
ihmiset: Se on aika veijari, se tahtoo rikastua. Kun hänen nähtiin
rikastuttavan koko seudun ennen kuin rikastui itse, sanoivat samaiset
ymmärtäväiset ihmiset: Se on aika kunnianhimoinen mies, se tavottelee
kansan suosiota. Tämä näytti sitäkin otaksuttavammalta, kun tämä mies
oli myös uskovainen ja otti jokseenkin ahkerasti osaa hartauden
harjotuksiin, mikä oli erittäin hyvällä silmällä nähty seikka näinä
aikoina. Hän kävi säännöllisesti joka sunnuntai kuulemassa aamumessua.
Paikallisen edusmiehen, joka vainusi kilpailijoita kaikkialla, saattoi
tämä uskonnollisuus ennen pitkää levottomuuden valtaan. Tämä edusmies,
joka oli ollut keisarikunnan lakiasäätävän neuvoskunnan jäsen, omasi
samanlaiset uskonnolliset mielipiteet kuin muuan rukoilija-veljeskunnan
Fouchén nimeltä tunnettu isä, Otranton herttua, jonka kätyri ja ystävä
hän oli ollut. Suljetussa seurassa naureskeli hän herttaisesti koko
Jumalalle. Mutta kun hän näki tuon rikkaan tehtailija Madeleinen
menevän säännöllisesti kello seitsemän hiljaiseen messuun, vainusi
hän vasta-ehdokasta ja päätti ehättää edelle. Hän otti jesuitan
rippi-isäkseen ja kävi sekä suuressa messussa että iltakirkossa.
Kunnianhimoisten pyyteiden tavottelu oli tähän aikaan oikeata
kirkonjuoksua sanan räikeimmässä merkityksessä. Köyhät hyötyivät
tästä pelosta yhtä paljon kuin Jumalakin, sillä kunnianarvoisa
valtiopäivämies perusti myös kaksi uutta potilassijaa sairaalaan; niin
että niitä nyt oli kaikkiaan kaksitoista.
Mutta v. 1819 levisi eräänä aamuna huhu kaupungissa, että kuningas
oli maaherran esityksestä ja katsoen niihin suuriin palveluksiin,
joilla hän oli isänmaata hyödyttänyt, nimittänyt ukko Madeleinen
Montreuil-sur-Merin pormestariksi. Ne, jotka olivat julistaneet tämän
tulokkaan "kunnianhimoiseksi onnenonkijaksi", tarttuivat suurella
ihastuksella tähän tilaisuuteen, jonka nojalla heidän oli niin hyvä
huudahtaa: "Kas niin! Emmekö sitä jo sanoneet?" Koko Montreuil-sur-Mer
joutui kuohuksiin. Huhussa oli perää. Muutamia päiviä myöhemmin
julkaistiin nimitys _Moniteurissä_.[57] Seuraavana päivänä kieltäytyi
ukko Madeleine kunniasta.
Samana vuonna esiintyivät Madeleinen uuden menettelytavan mukaan
valmistetut tuotteet teollisuusnäyttelyssä. Palkintolautakunnan
ilmotuksesta nimitti kuningas keksijän kunnialegioonan ritariksi. Uusi
kuohunta pikkukaupungissa. Vai ristiä hän mielikin! Ukko Madeleine ei
huolinut rististä.
Totta tosiaan, tämä mies oli täydellinen arvoitus. Ymmärtäväiset
ihmiset suoriutuivat pulasta sanomalla: "Kun kaikki selviää, on hän
lopultakin vain pelkkä seikkailija".
Kuten olemme nähneet, oli paikkakunta saanut häneltä paljon, köyhät
kaikki; hän tuotti niin paljon hyötyä, että häntä täytyi lopultakin
kunnioittaa; ja hän oli niin lempeä ja hyvä, että häntä täytyi
lopultakin rakastaa; etenkin hänen työmiehensä suorastaan jumaloivat
häntä, ja hän kantoi tämän jumaloimisen jonkunlaisella surumielisellä
vakavuudella. Kun keksittiin, että hän oli rikas, tervehtivät "hienon
maailman ihmiset" häntä, ja häntä kutsuttiin kaupungissa herra
Madeleineksi; hänen työmiehensä ja lapset nimittivät häntä yhä
edelleenkin _ukko Madeleineksi_, ja tämä seikka houkutteli häneltä
hänen kauneimman hymynsä. Sitä mukaa kun hän kohosi, satoi hänen
päälleen kutsuja satamalla. "Hieno maailma" pyysi häntä seuraansa.
Montreuil-sur-Merin koreat vierashuoneet olisivat tietysti ensi alussa
pysyneet visusti suljettuina köyhälle käsityöläiselle, mutta nyt
avasivat ne ovensa selkiseljälleen miljoonain omistajalle. Häntä
mieliteltiin tuhansin tavoin. Hän kieltäytyi kunniasta.
Tälläkään kertaa ei ymmärtäväisiltä ihmisiltä selityksiä puuttunut. --
Hän on sivistymätön, huonosti kasvatettu mies. Eihän edes tiedetä,
mistä mokoma on peräisinkään. Ei hän osaisi hienommissa seurapiireissä
käyttäytyäkään. Ei ole oikeastaan ensinkään varmaa, osaako hän edes
lukea.
Kun nähtiin hänen ansaitsevan rahaa, sanottiin: Se on kamasaksa. Kun
nähtiin hänen kylvävän rahansa ympärilleen, sanottiin: Nyt se pyrkii
kunniaan ja kansan suosioon. Kun nähtiin hänen työntävän luotaan
kunnianosotukset, sanottiin: Se on seikkailija. Kun nähtiin hänen
hylkäävän hienon maailman liehittelyt, sanottiin: Se on nauta.
Vuonna 1820, viisi vuotta hänen Montreuil-sur-Meriin saapumisensa
jälkeen, olivat hänen paikkakunnalle suorittamansa palvelukset niin
ilmeisiä, väestön toivomus niin yksimielinen, että kuningas nimitti
hänet uudestaan kaupungin pormestariksi. Hän kieltäytyi yhä, mutta
maaherra ei suostunut hänen kieltoonsa, kaikki seudun merkkihenkilöt
kävivät häntä pyytelemässä, kadut täyttävä kansa vaati häntä niin
innokkaasti myöntymään, yleinen mielipide oli niin voimakas, että hänen
lopulta täytyi taipua. Pantiin merkille, että seikka, mikä etenkin
näytti johtaneen häntä tähän päätökseen, oli erään vanhan eukon milt'ei
kiukustunut huudahdus, jonka tämä viskasi hänelle mökkinsä kynnykseltä:
"_Kunnon pormestaria tarvitaan! Tuleeko väistyä tekemästä sitä hyvää,
minkä voi tehdä_?"
Se oli hänen nousunsa kolmas vaihe. Ukko Madeleinesta oli tullut herra
Madeleine, herra Madeleinesta tuli herra pormestari.
3.
Laffitten pankkiin talletetut rahat.
Mutta hän itse oli pysynyt yhtä yksinkertaisena kuin ensi päivänäkin.
Hänen oli tukkansa harmaa, katseensa vakava, ihonsa ahavoitunut kuin
työmiehellä, kasvonsa miettivät kuin filosofin. Päässä oli hänellä
tavallisesti leveälierinen hattu ja pukuna pitkä leukaan asti napitettu
takki karkeata kangasta. Hän hoiti pormestarin virkatehtävät, mutta
niistä päästyään eleli hän yksinäisyydessä. Harvoille ihmisille hän
puhui. Hän väisti kohteliaisuuksia, tervehti, sivulta käsin, meni
nopeasti tiehensä, hymyili päästäkseen puhelemasta, antoi lahjan
päästäkseen hymyilemästä. Naiset sanoivat hänestä: Onpa häntä aika
hyvänsävyinen karhu! Hänen suurin huvinsa oli kävellä pitkin peltoja ja
ketoja.
Hän aterioi aina yksinään, edessään avattuna kirja, jota hän luki.
Hänellä oli hyvin järjestetty pikkukirjasto. Hän piti paljon kirjoista;
kirjat ovat vakavia, varmoja ystäviä. Siinä määrässä kun hänelle
varallisuutensa karttuessa tuli joutohetkiä, näytti hän käyttävän
niitä henkeään viljelläkseen. Siitä asti kun hän oli ollut
Montreuil-sur-Merissä, huomattiin hänen puhetapansa vuosi vuodelta
tulevan yhä hiotummaksi, huolitellummaksi ja lempeämmäksi.
Kävelyretkilleen vei hän mielellään mukanaan pyssyn, mutta harvoin hän
sitä käytti. Kun se joskus tapahtui, oli hänen osumisensa pelottavan
tarkka. Hän ei koskaan tappanut vaaratonta eläintä. Hän ei milloinkaan
ampunut pikkulintua.
Vaikk'ei hän enään ollut suinkaan nuori, kerrottiin hänellä olevan
vielä suunnattomat voimat. Hän auttoi missä vain tarvittiin, nosti
kaatuneen hevosen, irrotti liejuun joutuneen kuorman, pysähdytti
sarviin tarttumalla karanneen härän. Hänen taskunsa olivat aina täynnä
pikkurahoja hänen lähtiessään ulos ja tyhjät hänen palatessaan. Kun hän
kulki jonkun kylän läpi, juoksivat pahaiset paitaressut riemuiten hänen
perässään ja piirittivät hänet kuin hyttysparvi.
Arveltiin niinkin, että hänen oli ennen täytynyt harjottaa
maanviljelystöitä, koska hän osasi neuvoa talonpojille monta
hyödyllistä keinoa. Hän opetti heitä hävittämään viljakoita
pirskottamalla aittojen seiniin ja lattian rakoihin tavallista
suolaliuosta, sekä karkottamaan kasvimatoa ripustamalla kaikkialle
talojen ja puutarharakennusten seiniin ja katoille kukkivia salvian
oksia. Hänellä oli "reseptejä", joiden mukaan voitiin pelloilta poistaa
lusteet, mustat kuminat, hiirenherneet, savikat ja ohdakkeet sekä
kaikki loiskasvit viljaa turmelemasta. Hän puolusti kaniinitarhaa
rottia vastaan pelkästään pienen Berberian sian avulla, jonka haju
karkotti viholliset.
Kerran näki hän muutamain paikkakuntalaisten repivän nokkosia täydessä
touhussa. Hän katseli näitä juurineen kiskottuja, jo kuivaneita
kasvikasoja ja sanoi: "Kuollut mikä kuollut. Ja kuitenkin olisi niistä
niin suurta hyötyä, jos niitä vaan osattaisiin käyttää. Nuoren nokkosen
lehti on mainio vihannes; kun se vanhentuu, syntyy siihen syitä ja
kuituja kuin hamppuun ja pellavaan. Nokkoskangas on aivan yhtä hyvää
kuin hamppukangas. Hienoksi hakattuna on nokkonen mainiota
siipikarjalle; survottuna on se erinomaista nautaeläimille. Nokkosen
siemenet, joita sekotetaan rehuun, antavat eläinten karvalle kauniin
kiillon; suolan sekaan jauhettu nokkosen juuri synnyttää kaunista
keltaväriä. Nokkonen on mitä parhainta karjanrehua, jota voi niittää
kaksi kertaa vuodessa. Ja mitä nokkonen tarvitsee? Vähän maata, ei
vähintäkään muokkausta, ei vähintäkään hoitoa. Siemenet vain putoavat
sitä mukaa kun nokkonen tuleentuu, joten niitä on vaikea korjata
talteen. Siinä kaikki. Kun vain hiukankin vaivaa näkisi, tuottaisi
nokkonen suurta hyötyä; kun siitä ei välitetä, tuottaa se pelkkää
vahinkoa. Silloin sitä yritetään tappaa. Kuinka paljon löytyykään
ihmisiä, jotka tässä ovat nokkosen kaltaisia!" -- Sitten lisäsi hän
pienen vaitiolon jälkeen: "Ystäväni, painakaa mieleenne, ett'ei ole
olemassa enempää huonoja kasveja kuin huonoja ihmisiäkään. On vain
huonoja viljelijöitä".
Lapset pitivät hänestä paljon senkin vuoksi, että hän osasi laitella
somia pikkuesineitä oljista ja kokospähkinöistä.
Milloin hän huomasi kirkonoven mustiin verhotuksi, astui hän sisään;
hän etsi hautajaisia niinkuin muut etsivät ristijäisiä. Lesken suru ja
lähimäisen onnettomuus vetivät häntä, lempeätä, helläsydämistä miestä
puoleensa; hän astui surevain ystäväin sekaan, hän kävi mustapukeisissa
perheissä, hän yhtyi papin valituksiin ruumisarkun ääressä. Hän näytti
mielellään ottavan ajatustensa esineiksi hautausvirret, jotka ovat
täynnä tulevan maailman näkemystä. Silmät taivaaseen luotuina kuunteli
hän, ikäänkuin tahtoen nousta äärettömyyden salaperäisyyksiä kohti,
näitä kuoleman synkeän syvänteen äärellä laulavia ääniä. Hän teki
paljon hyviä töitä, kokien pysytellä piilossa niinkuin pahoja tekoja
tehdessä piiloudutaan. Salaa tunkeutui hän iltahämärässä taloihin;
hiljaa hiipi hän portaita ylös. Palatessaan kurjaan hökkeliinsä huomasi
joku köyhä raukka ovensa avatuksi, vieläpä väkivalloin avatuksi hänen
poissa ollessaan. Köyhä raukka huudahti: "Joku pahantekijä on käynyt
täällä!" Hän astui sisään ja ensimäinen, mitä hän näki, oli pöydälle
tai tuolille jätetty kultaraha. "Pahantekijä", joka oli käynyt talossa,
oli ukko Madeleine. Hän oli ystävällinen, mutta surunsynkeä. Kansa
sanoi: "Onpa hän rikas mies, eikä näytä ylpeältä. Onpa hän onnellinen
mies, eikä näytä tyytyväiseltä".
Jotkut väittivät hänen olevan sangen salamyhkäisen henkilön ja
vakuuttivat, ett'ei kukaan saanut astua hänen huoneeseensa,
joka kuului olevan oikea erakon luola siivekkäine tiimalaseineen,
ristinmuotoisine sääriluukoristeineen ja pääkalloineen. Asia herätti
niin monenlaisia puheita, että päivänä muuanna hänen luokseen tuli
useita Montreuil-sur-Merin hienoja, kujehaluisia neitosia kysymään:
"Herra Pormestari, näyttäkääpäs meille huonettanne. Sen sanotaan olevan
oikean hirmupesän". Hän hymyili ja vei neitoset heti paikalla tuohon
"hirmupesään". He saivat ansaitun rangaistuksen uteliaisuudestaan.
Huone oli aivan tavallinen, mahonkiset huonekalut, jotka olivat
jotenkin rumat niinkuin kaikki tämänlaiset huonekalut tapaavat olla,
seinillä kahdentoista soun paperit. Muuta sen merkillisempää he
eivät siellä huomanneet, kuin takanotsalla kaksi vanhanaikuista
kynttilänjalkaa, jotka näyttivät olevan hopeata, "koska niissä oli
tarkastusmerkki". Aito pikkukaupunkimainen huomautus!
Siitä huolimatta juteltiin yhä eteenkinpäin, ett'ei kukaan päässyt
tähän huoneeseen, että se oli oikea erakon luola, haavekammio,
hirmupesä, hauta.
Kuiskailtiin myös, että hänellä oli talletettuna "suunnattomia" summia
Laffitten pankkiin sillä tavoin, että hän sai ne heti tarvitessaan
käsiinsä, sillä ehdolla, lisättiin, että herra Madeleine saattoi
jonakin aamuna mennä Laffitten luo, kirjottaa kuitin ja viedä pois pari
kolme miljoonaansa kymmenessä minuutissa. Todellisuudessa supistuivat
nuo "pari kolme miljoonaa", kuten olemme maininneet, kuuteensataan
kolmeenkymmeneen tai neljäänkymmeneen tuhanteen frangiin.
4.
Herra Madeleine surupuvussa.
Vuoden 1821 alussa ilmottivat sanomalehdet herra Myrielin, Dignen
"_hänen ylhäisyytensä Bienvenun_ lisänimellä tunnetun" piispan kuolleen
kunnioitettuna ja rakastettuna kahdeksankymmenenkahden vuoden ijässä.
Lisätäksemme tähän erään yksityisseikan, jonka sanomalehdet jättivät
mainitsematta, huomautamme, että Dignen piispa oli ennen kuolemaansa
ollut useita vuosia sokeana. Sokeuttaan hän ei nurkunut, sillä sisar ei
väistynyt hänen viereltään.
Sivumennen sanokaamme myöskin, että sokeana oleminen ja samalla
rakastettuna oleminen on kuitenkin täällä murheenlaaksossa, missä ei
mikään ole täydellistä, yksi ihmeellisimpiä, ihanimpia onnellisuuden
muotoja. Kun tunnet vierelläsi lakkaamatta vaimon, tyttären, sisaren,
viehättävän olennon, joka ei siitä luovu, koska sinä tarvitset häntä ja
kosk'ei hän voi olla sinua paitse, kun tiedät olevasi alituisen avun
tarpeessa, kun voit joka hetki mitata hänen hellän kiintymyksensä
määrää sen mukaan, miten kauvan hän luonasi viipyy ja sanoa itseksesi:
koska hän pyhittää minulle kaiken aikansa, merkitsee se sitä, että minä
omistan hänen sydämensä kokonaan; kun huomaat ajatuksen itse ihmistä
näkemättäkään, kun tulet vakuutetuksi tuon olennon horjumattomasta
uskollisuudesta synkkään pimeyteen vaipunutta kohtaan, kun havaitset
hameen kahinan, kun kuulet hänen kulkevan edestakaisin, käyvän
huoneesta toiseen, puhuvan, laulavan, ja kun ajattelet, että juuri sinä
olet noiden askeleiden, tuon puheen, tuon laulun keskipiste, kun voit
joka silmänräpäys huomata oman vetovoimasi, kun tunnet olevasi sitä
mahtavampi mitä raihnaisempi olet, kun sinusta keskellä pimeyttä ja
juuri pimeyden kautta tulee tähti, jonka ympärillä tämä enkeli
kiertelee, niin etpä tiedä autuutta suurempaa. Elämän korkein onni on
horjumaton varmuus siitä, että joku sinua rakastaa, rakastaa sinua
sinun itsesi tähden, tai paremmin sanoen, vastoin sinun tahtoasikin.
Tämä varmuus on sokealla. Tässä synkässä tilassa on pieninkin palvelus
hyväily. Puuttuuko häneltä jotakin? Ei. Ei haittaa mitään, vaikka valon
kadottaakin, kun saa rakkauden sijaan. Ja millaisen rakkauden!
Rakkauden, jota johtavat yksinomaan puhtaat, jalot vaikuttimet.
Sokeutta ei ole siellä, missä vallitsee varmuus. Sielu etsii haparoiden
sielua ja löytää sen. Ja tämä löydetty ja koeteltu sielu on rakastavan
naisen. Käsi tukee sinua, se on hänen kätensä; huulet koskettavat
hellästi otsaasi, ne ovat hänen huulensa; kuulet hengityksen lähelläsi
huokuvan, se on hänen hengityksensä. Mikä riemu, kun hän jakaa sinulle
kaikkensa, jumaloimisestaan sääliinsä asti, kun hän ei sinua
milloinkaan jätä, kun sinulla on tämä hento, lempeä olento apunasi, kun
saat nojautua tähän huojumattomaan ruokoon, kun saat käsin koskea tätä
kaitselmustasi ja kun saat syliisi sulkea tämän ruumiillistuneen
jumalasi! Sydän, tämä ihana tumma kukka, käy kohti salaperäistä
kirkastusta. Tätä pimeyttä et vaihtaisi valomeriinkään. Enkeliolento on
aina vierelläsi, lakkaamatta vierelläsi; jos hän poistuu, niin palajaa
hän tuossa tuokiossa takaisin; hän häipyy unelmana ja ilmestyy jälleen
todellisuutena. Tunnet lämmön leyhkävän vastaasi, hänhän siinä onkin.
Sinut valtaa viihdyttävä rauha, rajaton riemu ja ylevä ihastus; sinä
loistat kuin säde yössä. Ja tuhansittain pikkupalveluksia.
Mitättömyyksiä, jotka tyhjyydessäsi muodostuvat äärettömiksi.
Naisellisen hellän äänen hyväilevimmät, hivelevimmät sävelet
tuudittavat sinua lepoon ja saavat sinut unohtamaan maailman, jonka
olet menettänyt. Sinä nautit hänen sielunsa hellistä värähdyksistä.
Sinä et näe mitään, mutta sinä tunnet, että hän sinua jumaloi. Sinä
olet kuin paratiisissa keskellä mustan pimeydenkin.
Tästä paratiisista oli hänen ylhäisyytensä Bienvenu siis muuttanut
toiseen.
Ilmotus hänen kuolemastaan julkaistiin myös Montreuil-sur-Merin
paikallisessa lehdessä. Herra Madeleine esiintyi seuraavana päivänä
mustiin puettuna, surunauha hatussa.
Kaupungissa huomattiin tämä surunosotus, ja nyt saatiin vettä myllyyn.
Tämähän näytti luovan valoa herra Madeleinen entisyyteen. Päätettiin
siis, että hän oli ollut jonkunlaisissa tekemisissä kunnianarvoisan
piispan kanssa. _Hän kantaa surupukua Dignen piispan muistoksi_,
kaikuivat vierashuoneet; tämä kohotti aika lailla herra Madeleinen
arvoa ja hankki hänelle äkkiä, yhdellä iskulla suurta kunnioitusta
Montreuil-sur-Merin hienoston piireissä. Seudun pienoiskokoinen
Saint-Germainen esikaupunki tahtoi nyt ottaa lopullisesti armoihinsa
herra Madeleinen, joka oli kukaties piispan sukulaisia. Herra Madeleine
huomasi kyllä kohoamisensa siitä, että vanhat naiset hänelle syvempään
nyökkäsivät ja nuoret viehkeämmin hymyilivät. Eräänä iltana kysyä
tokaisee häneltä muuan tämän pienen suurmaailman rouva, joka korkean
ikänsä nojalla rohkenee olla utelias: "Herra Pormestari on varmaankin
Dignen piispavainajan serkkuja".
Hän vastasi: "En, rouva".
"Mutta", jatkaa rouva, "Tehän olette pukeutunut suruun hänen
muistokseen?"
Hän selitti: "Seikka on se, että minä olen nuoruuteni päivinä ollut
palvelijana hänen perheessään".
Siihen huomioon oli myös tultu, että joka kerta kun kaupungissa kävi
nuoria savoijalais-poikia, jotka vaelsivat maita mantereita ja hakivat
uuninpiippuja nuohotakseen, kutsui herra pormestari heidät luokseen,
kysyi heidän nimeään ja antoi heille rahaa. Pojat kertoivat asiasta
toisilleen, ja heitä kävikin kaupungissa tuhkatiheään.
5.
Uhkaavia välähdyksiä taivaanrannalla.
Vähitellen ja aikaa myöten raukesi kaikki vastahakoisuus. Ensimmältä
joutui herra Madeleinekin sen kohtalon alaiseksi, mikä tapaa kaikkia
kohoavia: häntä mustattiin ja häntä parjattiin; sitten vaimenivat
herjaukset vain ilkeyksiksi, sitten muuttuivat nekin viattomiksi
ilkkuilemisiksi, kunnes lopulta kaikki vastenmielisyys katosi
kerrassaan. Kunnioitus tuli täydelliseksi, yksimieliseksi,
sydämelliseksi, ja saapuipa niin aika, noin v. 1821, jolloin sana:
"herra pormestari" lausuttiin Montreuil-sur-Merissä melkein samalla
sävyllä kuin nimi: "hänen ylhäisyytensä Bienvenu" lausuttiin Dignessä
v. 1815. Kymmenien penikulmien päästä tultiin kysymään herra
Madeleinelta neuvoa. Hän lopetti riidat, hän esti oikeusjutut, hän
sovitti vihamiehet. Kaikki taipuivat hänen rehelliseen tuomioonsa.
Hänen sydämeensä näytti olevan kirjoitettu luonnollisen lain
määräykset. Näytti kuin olisi jonkunlainen tarttuva kunnioitus
kuudessa, seitsemässä vuodessa miehestä mieheen kulkien vallannut koko
seudun.
Vain yksi ainoa mies koko kaupungissa ja koko piirikunnassa ei
vähimmässäkään määrässä joutunut tämän tartunnan alaiseksi. Mitä ukko
Madeleine tekikään, aina pysyi hän vastustavalla kannalla, aivan kuin
johtaisi ja vallitsisi häntä vastustamaton, järkähtämätön vaisto.
Muutamissa ihmisissä näyttää tosiaankin löytyvän oikea eläimellinen
vaisto, puhdas ja horjumaton kuten kaikki vaistot, joka synnyttää
mieltymyksen ja vastenmielisyyden, joka säälimättä erottaa ihmisen
ihmisestä, joka ei epäröi, joka ei hämmenny, ei vaikene eikä haihdu
koskaan, joka on kaikessa himmeydessäänkin ehdottoman selvä,
pettämätön, vastustamaton, joka ei tottele mitään älyn neuvoja
eikä mitään järjen todisteluja, joka, minkälaisiksi kohtalot
muodostunevatkaan, salaa ilmaisee ihmiskoiralle ihmiskissan läsnäolon,
ihmisketulle ihmisleijonan läheisyyden.
Sattui usein, että kun herra Madeleine tyynenä, ystävällisenä, kaikkien
siunausten saattamana kulki katua pitkin, muuan pitkä, raudanharmaaseen
päällystakkiin puettu mies, kädessä tukeva keppi ja päässä
syväänpainettu hattu, käännähti äkkiä ympäri ja seurasi häntä
katseillaan siksi kunnes hän katosi näkyvistä, kädet ristissä rinnalla,
pudistaen hiljaa päätään ja kohottaen ylähuultaan alahuulen avulla aina
nenänpäähän asti, mikä merkitsevä irvistys voitaisiin ehkä tulkita
seuraavasti: "Mutta mikä on tuo herra oikein miehiänsä? -- Minä olen
varmasti nähnyt hänet ennenkin. -- Missään tapauksessa ei hän tule
vetämään minua nenästä".
Tämä milt'ei uhkaavan vakavannäköinen henkilö oli niitä ihmisiä, joita
tarvitset vain vilaukselta nähdä, kun ne jo mieltäsi kiinnittävät.
Hänen nimensä oli Javert, ja hän kuului poliisikuntaan.
Hän hoiti Montreuil-sur-Merissä ylimmän järjestyksenvalvojan raskaita,
mutta hyödyllisiä tehtäviä. Hän ei ollut nähnyt Madeleinen alkuhommia.
Javert oli saanut nykyisen virkansa herra Chabouilletin,
valtioministeri kreivi Anglèsin sihteerin välityksellä, tämän isäntä
kun oli niihin aikoihin Pariisin poliisipäällikkönä. Javertin saapuessa
Montreuil-sur-Meriin, oli suurtehtailija jo koonnut mahtavan
omaisuutensa, ja ukko Madeleinesta oli jo tullut herra Madeleine.
Muutamilla poliisi-upseereilla on tykkänään erikoiset kasvonpiirteet,
joissa halpamaisuuden ilmeeseen yhtyy mahtipontisuuden ilme. Javertin
kasvonpiirteet olivat tällaiset, lukuunottamatta halpamaisuutta.
Olemme vakuutettuja siitä, että jos sieluja voitaisiin silmin havaita,
nähtäisiin selvästi se kummallinen seikka, että kutakin inhimillistä
yksilö-lajia vastaa eläinkunnassa määrätty lajinsa. Ja helposti
voitaisiin havaita todeksi tuo ajattelijan hämärästi huomioima seikka,
että kaikki eläimet simpukasta kotkaan, siasta tiikeriin asti löytyvät
ihmisessä ja että jokin niistä on kussakin ihmisessä. Joskus
useampiakin samalla kertaa.
Eläimet eivät ole muuta kuin meidän hyveittemme ja paheittemme
kuvia, meidän silmiemme edessä väikkyviä ihmissielujen näkyviä
ilmestysmuotoja. Jumala panee ne meidän eteemme, jotta saisimme
ajattelemisen aihetta. Mutta koska eläimet ovat vain varjoja, ei Jumala
ole tehnyt niitä mahdollisiksi kasvatukseen, jalostumiseen sanan
täydellisessä merkityksessä. Ja mitä se hyödyttäisikään? Kun taas
päinvastoin meidän sielumme ovat todellisuusoleita ja niillä on ihana
päämäärä, on Jumala antanut niille älyllisyyden lahjan, s.t.s.
kehittymisen, kasvattamisen mahdollisuuden. Oikeaan osunut
yhteiskunnallinen kasvatus voi aina saada jokaisesta ihmissielusta, oli
se sitten millainen tahansa, esille sen hyvän ja hyödyllisen, mikä
siihen on kätkettynä.
Ymmärrettävästi on tämä sanottu vain ahtaammassa merkityksessä, mitä
tulee tähän näkyvään maalliseen elämään, ja kiinnittämättä huomiota
siihen syvälliseen kysymykseen, löytyykö ulkopuolella ja yläpuolella
ihmistä henkilöllisiä olentoja. Näkyväinen minä ei millään tavalla
oikeuta ajattelijaa kieltämään näkymätöntä minää. Suostuttuamme tästä,
jatkamme kertomustamme.
Jos siis nyt otaksutaan meidän väitteemme mukaisesti, että jokaisessa
ihmisessä esiintyy joku eläinlaji tulee meidän olemaan sangen helppoa
selittää, mikä rauhanrakentaja Javert oli miehiänsä.
Asturialaiset talonpojat ovat vakuutettuja siitä, että jokaisessa
sudenpoikasessa on yksi koira, jonka emä tappaa, koska se
voimistuttuaan söisi muut poikaset suuhunsa.
Ajatelkaa ihmisen kasvot tällaiselle sudenpoikakoiralle, ja te näette
Javertin.
Javertin oli synnyttänyt vankilassa muuan povaajaämmä, jonka mies oli
kaleereilla. Suuremmaksi varttuessaan luuli hän olevansa tykkänään
yhteiskunnan ulkopuolella, eikä koskaan enää pääsevänsä sen helmaan.
Hän huomasi yhteiskunnan sulkevan armotta yhteydestään kaksi
ihmisluokkaa: ne, jotka sitä hätyyttävät, ja ne, jotka sitä suojelevat.
Hänellä oli valittavanaan vain nämä kaksi luokkaa. Samalla tunsi hän
itsessään omituista jäykkyyttä, säännöllisyyttä ja rehellisyyttä, mihin
yhtyi rajaton viha sitä kiertolaisjoukkuetta vastaan, johon hän itsekin
kuului. Hän meni poliisin palvelukseen. Hän menestyi urallaan.
Neljänkymmenen vanhana oli hän kohonnut komisarioksi. Nuoruutensa
päivinä oli hän ollut virkamiehenä etelän työvankiloissa.
Ennenkuin menemme etemmä, selittäkäämme tarkemmin tuo käsite: ihmisen
kasvot, jonka äsken sovellutimme Javertiin.
Javertin kasvoihin kuului litteä nenä ja kaksi suurta sierainreikää,
joita kohti kohosi molemmin puolin uhkea poskiparta. Oikein pahalta
tuntui, kun ensi kerran näki tämän tuuhean metsän ja nämä kaksi
hirvittävää aukkoa. Kun Javert nauroi, mikä oli harvinaista ja
kauheata, avautuivat hänen ohuet huulensa ja paljastivat ei ainoastaan
hampaat, vaan myöskin ikenet, ja nenän ympärille muodostui leveä,
kamala ryppy kuin nautaeläimen turpaan. Vakava Javert oli kuin
verikoira; naurava Javert oli kuin tiikeri. Muuten oli pääkallo pieni,
jykevät leukapielet, tukka peitti otsan ja valui aina kulmakarvoihin
asti, silmien välissä oli pysyvä poimu ikäänkuin heltymättömän vihan
merkkinä, katse synkkä, suu kokoonpuserrettu ja pelottava; koko muoto
ilmaisi taipumatonta, julmaa käskeväisyyttä. Tätä ihmistä vallitsi
kaksi hyvin yksinkertaista ja verrattain hyvääkin tunnetta, jotka hän
kuitenkin liiottelemalla muutti pahoiksi: esivallan kunnioitus ja
kaiken kapinoimisen viha. Hänen silmissään olivat varkaus, murha,
kaikki rikokset vain tämän kapinoimisen eri muotoja. Hän katseli
jonkunlaisella sokealla, syvällä luottamuksella kaikkia, joilla oli
pieninkin virka valtiossa, pääministeristä aina pellonvartijaan asti.
Hän halveksi, inhosi ja vihasi sydämessään kaikkia, jotka olivat kerran
astuneet yli niiden rajojen, mitkä laki oli pahalle määrännyt. Hän
vaati ehdotonta kuria, eikä sietänyt poikkeuksia. Hän sanoi toiselta
puolen: "Virkamies ei voi erehtyä; virkamies ei ole koskaan väärässä".
-- Toiselta puolen sanoi hän: "Nuo ovat auttamattomasti kadotettuja.
Heistä ei voi lähteä mitään hyvää". Hän oli täydellisesti niiden
äärimäisten ihmisten mielipidettä, jotka luulevat inhimillisellä lailla
olevan ties minkä salaperäisen voiman luoda, tai jos niin tahdotaan,
keksiä korkeampia olentoja, ja jotka sijottavat Manan mustan virran
yhteiskunnan alimpiin kerroksiin. Hän oli tunteeton, vakava, ankara;
synkkä mietiskelijä; nöyrä ja korskea kuin kiihkoilijat ainakin. Hänen
katseensa oli kuin kaira, se oli kylmä ja se tunki lävitse. Koko hänen
elämänsä sisältyi näihin kahteen sanaan: valvoa ja vartioida. Hän oli
muodostanut suoraksi viivaksi maailman mutkaisimmat seikat; hänessä
asui syvä tietoisuus omasta tarpeellisuudestaan, pyhä kunnioitus
virkatehtäviään kohtaan, ja hän hoiti yhtä sydämestään ja sielustaan
salaurkkijan toimiaan kuin pappi omiaan. Onneton se, joka hänen
käsiinsä joutui! Hän olisi vanginnut kaleereilta karkaavan isänsä ja
antanut rikoksista ilmi oman äitinsä. Ja tätä tehdessään olisi hän
tuntenut sitä sisäistä tyydytystä, jonka hyvä työ tuottaa. Hän eli
kieltäymyksissä, yksinäisyydessä, puutteissa, siveydessä, hankkimatta
itselleen pienintäkään huvitusta. Hän oli pelkkää järkähtämätöntä
velvollisuuden tuntoa, hän oli poliisi aito spartalaisessa
merkityksessä, hellittämätön väijyskelijä, horjumaton, tunnollinen,
kivikova urkkija, Brutus Vidocqin[58] hahmossa.
Koko Javertin olemus ilmaisi miestä, joka vaanii ja joka pysytteleikse
piilossa. Joseph de Maistren[59] mystillinen koulu, joka näihin
aikoihin vuodatti korkeita maailmansyntyoppeja n.k. kiihkokatolisten
sanomalehtien palstoille, olisi varmasti väittänyt Javertin edustavan
jotakin symbolia. Ei näkynyt hänen otsaansa, jonka peitti hattu, ei
näkynyt hänen silmiään, jotka katosivat kulmakarvojen suojaan, ei
näkynyt hänen leukaansa, joka oli painunut kauluksen sisään, ei näkynyt
hänen käsiään, jotka olivat vetäytyneet hihoihin, ei näkynyt hänen
keppiään, jota hän kantoi päällystakkinsa alla. Mutta kun hetki oli
tullut, huomattiin tästä hämärästä, ikäänkuin salaväijytyksestä äkkiä
työntyvän esiin kulmikkaan, ahtaan otsan, synkeän katseen, uhkaavan
leuvan, suunnattomain käsien, kauhistavan kurikan.
Joutohetkinään, joita hyvin harvoin sattui, lueskeli hän yhtä ja
toista, vaikka vihasikin kirjoja. Siksi ei hän ollutkaan niin perin
oppimaton. Sen huomasi muuten puhetavan juhlallisesta sävystäkin.
Hänessä ei ollut ainuttakaan pahetta eikä virhettä, senhän olemme jo
maininneet. Kun hän oli erikoisesti tyytyväinen itseensä, otti hän
hyppysellisen nuuskaa. Tämä side yhdisti häntä ihmiskuntaan.
Helppoa on käsittää, että Javert oli koko sen ihmisluokan kauhuna, jota
oikeusministerin vuotuisissa tilastoissa merkitään päällekirjotuksella:
_Epäilyttäviä henkilöitä_. Pelkkä Javertin nimi ajoi heidät pakosalle;
Javertin kasvot nähdessään kivettyivät he kauhusta.
Sellainen oli tämä pelottava mies.
Tuntui kuin olisi Javertin silmä aina vartioinut herra Madeleinea.
Silmä täynnä epäluuloa ja arveluita. Herra Madeleine oli sen lopulta
itsekin huomannut, mutta se ei näyttänyt häntä kovinkaan liikuttavan.
Hän ei kertaakaan kysynyt Javertin aikeita, ei kokenut häntä välttää
eikä tavata, kesti välinpitämättömästi tämän kiusallisen, milt'ei
painostavan katseen. Hän kohteli Javertia samanlaisella luontevuudella
ja lempeydellä kuin muitakin.
Muutamista Javertin lausumista sanoista saattoi arvata, että hän oli
salaa tuolla uteliaisuudella, joka on ominaista hänen rodulleen ja
jossa on yhtä paljon vaistoa kuin tahtoakin, nuuskinut tietoonsa kaikki
ukko Madeleinen mahdollisesti tavattavat aikaisemmat jäljet. Hän tuntui
tietävän ja puhui joskus peitetyin sanoin siihen suuntaan, että joku
oli hankkinut eräitä tietoja eräällä paikkakunnalla eräästä hävinneestä
perheestä. Kerran sattui häneltä itsekseen puhuessaan pääsemään:
"Luulenpa, että hän on nyt kynsissäni!" -- Sitten jäi hän miettimään
pari kolme päivää sanaakaan lausumatta. Näytti kuin olisi katkennut se
johtolanka, jota hän oli luullut niin varmasti seuranneensa.
Muuten olkoon tässä tarpeellisena korjauksena siihen, mitä edellä
lausumissamme väitteissä näyttää ehkä olevan liian jyrkkää, ett'ei
inhimillisessä olennossa voi löytyä mitään ehdottomasti varmaa, ja että
juuri vaistolle on hämmentyminen, sekaantuminen ja harhaanosuminen
erikoisesti ominaista. Sillä muutenhan olisi se järkeä korkeammalla, ja
eläin olisi silloin viisaampi kuin ihminen. Javert oli ilmeisesti
joutunut hieman hämilleen, nähdessään herra Madeleinen täydellisen
luontevuuden ja tyyneyden.
Kerran näytti kuitenkin hänen omituinen käyttäytymisensä vaikuttaneen
herra Madeleineen. Seikka oli seuraava.
6.
Ukko Fauchelevent.
Herra Madeleine kulki eräänä aamuna muuatta Montreuil-sur-Merin
kiveämätöntä pikkukatua pitkin. Silloin kuuli hän melua ja keksi
ihmisjoukon vähän matkan päässä. Hän meni sinne. Muuan vanha mies, ukko
Fauchelevent nimeltään, oli pudonnut kuormarattaittensa alle, joiden
edestä oli hevonen kaatunut.
Tämä Fauchelevent oli yksi niitä harvoja vihamiehiä, joita herra
Madeleinella vielä tähän aikaan oli. Kun Madeleine saapui
paikkakunnalle, harjotti Fauchelevent, entinen käräjäkirjuri ja
talonpojaksi verrattain sivistynytkin, pientä kauppaa, joka alkoi
vedellä huonosti. Fauchelevent näki tuon yksinkertaisen työmiehen
rikastuvan, kun taas hän, oppinut käräjäkirjuri, köyhtyi
köyhtymistään. Tämä seikka täytti hänet kateudella, ja hän oli tehnyt
paraansa kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa vahingoittaakseen
Madeleinea. Sitten tuli vararikko, ja vanha kun hän oli, perheetön,
lapseton, eikä omistanut muuta kuin hevosen ja rattaat, oli hänen
hengen piteikseen täytynyt ruveta kuorma-ajuriksi.
Hevonen oli katkaissut molemmat jalkansa eikä voinut liikahtaakaan.
Vanhus oli joutunut pyörien väliin. Kaatuminen oli tapahtunut niin
onnettomasti, että rattaiden koko paino lepäsi hänen rintansa päällä.
Rattaissa oli hyvin raskas kuorma. Ukko Fauchelevent valitti ja ähkyi
surkeasti. Oli koetettu vetää häntä poiskin, mutta turhaan. Kömpelö
töyttäys, taitamaton apu, väärä nostallus saattoivat koitua hänen
surmakseen. Oli mahdotonta pelastaa häntä tuskallisesta asemastaan
muuten kuin kohottamalla rattaita alhaaltapäin. Javert, joka oli heti
tapaturman sattuessa osunut paikalle, oli lähettänyt hakemaan
väkivipua. Herra Madeleine lähestyi. Hänelle tehtiin kunnioittaen
tietä.
"Apua", kirkui ukko Fauchelevent. "Eikö löydy ketään säälivää ihmistä,
joka pelastaisi vanhuksen?"
Herra Madeleine kääntyi läsnäolevain puoleen:
"Onko saatavissa väkivipua".
"Sitä tästä lähdettiin peräämään", vastasi muuan talonpoika.
"Kauvanko siinä viipyy?"
"Ne menivät tähän vallan lähelle, ehkä Flachotille, missä on paja;
mutta yhtä kaikki, kyllä se ainakin neljännestunnin kestää".
"Neljännestunnin!" huudahti Madeleine.
Edellisenä päivänä oli satanut, maa oli märkää, rattaat vajosivat
joka hetki yhä syvemmälle ja painoivat yhä musertavammin vanhan
kuorma-ajurin rintaa. Oli silminnähtävää, että jo viiden minuutin
kuluttua katkeaisivat hänen kylkiluunsa.
"Mahdotonta odottaa neljännestuntia", sanoi Madeleine ympärillä
töllisteleville talonpojille.
"Täytyy!"
"Mutta ei ole aikaa! Ettekö näe, että rattaat vajoavat vajoamistaan?"
"Hitto vie!"
"Kuulkaahan", puhui Madeleine, "rattaiden alla on vielä tarpeeksi
tilaa, jotta mies voi ryömiä sinne ja kohottaa niitä selällään. Vain
puolisen minuuttia, ja sillä aikaa voivat toiset pelastaa miesparan.
Löytyykö tässä ketään, jolla on hartiavoimia ja uskallusta? Viisi
kultarahaa ansaittavana!"
Kukaan ei liikahtanut.
"Kymmenen kultarahaa", sanoi Madeleine.
Miehet loivat silmänsä maahan. Muuan mutisi:
"Pitäisi sen olla saakurin vahvan. Ja lisäksi voi siinä tappaa
itsensä!"
"No!" yritti Madeleine taas, "kaksikymmentä kultarahaa!"
"Ei heiltä suinkaan hyvää tahtoa puutu", selitti muuan ääni.
Herra Madeleine käännähti ja tunsi Javertin, jota hän ei lähestyessään
ollut lainkaan huomannut.
Javert jatkoi:
"Voimaa heiltä puuttuu. Pitäisi olla hirvittävän vahvan sen miehen,
joka jaksaisi hartioillaan nostaa nuo rattaat kuormineen".
Katsoen tarkasti herra Madeleinen silmiin, puhui hän korostamalla
jokaista sanaansa:
"Herra Madeleine, olen eläissäni tuntenut vain yhden miehen, joka
kykenisi tekemään sen, mitä Te nyt vaaditte".
Madeleine säpsähti.
Javert lisäsi välinpitämättömän näköisenä, mutta hellittämättä
Madeleinea hetkeksikään silmistään:
"Se oli muuan rangaistusvanki".
"Ah!" puhkesi Madeleine.
"Toulonin kaleereilta".
Madeleine kalpeni.
Sillävälin vajosivat rattaat hitaasti. Ukko Fauchelevent ähkyi ja
kirkui:
"Tukehdun! Luuni musertuvat! Väkivipu! Jotakin! Ah!"
Madeleine katsahti ympärilleen:
"Ei löydy siis ketään, joka haluaisi ansaita kaksikymmentä kultarahaa
ja pelastaa tämän vanhusraukan hengen?"
Ei kukaan läsnäolijoista liikahtanut. Javert jatkoi:
"Olen eläissäni tuntenut vain yhden miehen, joka voisi toimittaa
väkivivun töitä, ja se oli tämä rangaistusvanki".
"Ah! Nyt likistyn kuoliaaksi!" vaikeroi vanhus.
Madeleine kohotti päänsä, tapasi Javertin haukankatseen, joka oli
kiintyneenä häneen, silmäsi talonpoikia, jotka eivät hievahtaneetkaan,
ja hymyili surumielisesti. Sitten laskeutui hän sanaakaan sanomatta
polvilleen, ja ennenkuin joukko ehti edes huudahtaa, oli hän jo
rattaiden alla.
Seurasi kamala odotuksen ja kuolon hiljaisuuden hetki.
Madeleinen nähtiin melkein vatsallaan tämän hirvittävän painon alla
kaksi eri kertaa turhaan yrittävän lähentää kyynärpäitänsä polviinsa.
Huudettiin: "Madeleine! Tulkaa pois sieltä!" -- Vanha Faucheleventkin
kehotteli: "Herra Madeleine! Menkää pois! Näettehän, että minun on
määrä kuolla! Antakaa minun olla! Tekin vielä tapatte itsenne!" --
Madeleine ei vastannut.
Katselijat huohottivat. Pyörät olivat yhä vajonneet, ja nyt oli jo
käynyt melkein mahdottomaksi Madeleinen päästä pois rattaiden alta.
Äkkiä nähtiin tuon suunnattoman ruhon huojahtavan, rattaat kohosivat
hitaasti, pyörät nousivat puoliväliin raiteista. Tukahtuneen äänen
kuultiin huutavan: "Kiirehtikää! Auttakaa!" Madeleine oli tehnyt
viimeisen ponnistuksensa.
Joukko syöksyi apuun. Yhden uskallus oli antanut voimia ja rohkeutta
kaikille. Rattaita nostivat kymmenet kädet. Vanha Fauchelevent oli
pelastettu.
Madeleine nousi ylös. Hän oli kuolonkalpea, vaikka hiki valui virtana.
Hänen vaatteensa olivat repeytyneet ja loan peitossa. Kaikki itkivät.
Vanhus syleili hänen polviaan ja kutsui häntä Jumalan lähetiksi. Ja
Madeleinen kasvoilla loisti kummallinen ihanan, onnellisen kärsimyksen
ilme ja hän loi vakavan katseensa Javertiin, joka häntä yhä
hellittämättä tarkasteli.
7.
Fauchelevent pääsee puutarhuriksi Pariisiin.
Fauchelevent oli tuossa tapaturmassa saanut polvilumpionsa sijoiltaan.
Ukko Madeleine toimitti hänet sairashuoneeseen, jonka hän oli
perustanut tehdaslaitoksensa yhteyteen työmiehiään varten ja jota kaksi
laupeudensisarta hoiti. Seuraavana aamuna löysi vanhus tuhannen frangin
rahaosotuksen yöpöydältään sekä kirjelipun, johon oli ukko Madeleinen
kädellä piirretty: _Minä ostan rattaanne ja hevosenne_. Rattaat olivat
hajalla ja hevonen kuollut. Fauchelevent parantui, mutta hänen polvensa
jäi kankeaksi. Herra Madeleine hankki laupeudensisarten ja seurakunnan
rovastin suositusten avulla ukko-raukalle paikan erään Pariisissa
Saint-Antoinen kaupunginosassa sijaitsevan nunnaluostarin puutarhurina.
Vähäistä myöhemmin nimitettiin herra Madeleine pormestariksi. Kun
Javert ensi kerran näki herra Madeleinen puettuna olkanauhaan, joka
antoi hänelle ylimmän käskyvallan kaupungissa, tunsi hän sentapaista
väristystä kuin tuntisi verikoira, joka vainuaa sutta isäntänsä
vaatteissa. Tästä hetkestä lähtien vältti hän Madeleinea, mikäli
suinkin voi. Kun virkatehtävät ehdottomasti vaativat, että hänen
välttämättä täytyi joutua mieskohtaisiin tekemisiin herra pormestarin
kanssa, puhutteli Javert häntä mitä syvimmällä kunnioituksella.
Hyvinvointi, jonka ukko Madeleine oli luonut Montreuil-sur-Meriin,
osotti jo mainitsemiemme näkyväisten merkkien lisäksi erään ilmiön,
joka ei tosin ollut näkyväinen, mutta joka silti oli yhtä tärkeä. Se ei
milloinkaan petä. Kun kansa kärsii, kun työtä on vähän, kun kauppa on
seisahduksissa, ei veronalainen voi suorittaa maksettaviaan
rahanpuutteen takia, määräaika kuluu umpeen ja ylikin, ja valtio
kuluttaa paljon varojaan pakkokeinojen ja uudistettujen kantojen
kustannuksina. Kun löytyy työtä yllin kyllin, kun maa on onnellinen ja
rikas, maksetaan verot helposti ja valtio pääsee vähillä menoilla. Voi
sanoa, että yleisellä kurjuudella ja yleisellä rikkaudella on
erehtymätön ilmapuntarinsa: veronkantokulut. Näihin aikoihin olivat
veronkantokulut Montreuil-sur-Merin piirikunnassa vähentyneet kolmella
neljänneksellä, niin että silloinen raha-asiain ministeri herra de
Villèle mainitsi usein tätä piirikuntaa muiden esikuvana.
Sellainen oli asema paikkakunnalla, kun Fantine sinne palasi. Kukaan ei
häntä enää tuntenut eikä muistanut. Onneksi oli herra Madeleinen
tehtaan ovi kuin ystävän katse. Hän tarjoutui työhön ja hänet
otettiinkin naisten puolelle. Ammatti oli aivan outoa Fantinelle, eikä
hän alussa voinut siinä kovin taitava ollakaan, eikä päivätyöllään
suurta ansaita. Mutta se riitti kuitenkin. Pulma oli ratkaistu: hän sai
jokapäiväisen leipänsä.
8.
Rouva Victurnien tuhlaa kolmekymmentäviisi frangia siveyttä
edistääkseen.
Kun Fantine huomasi tulevansa omillaan toimeen, valtasi hänet
hetkiseksi ilo ja riemu. Elää kunniallisesti kättensä työllä, mikä
taivaan armo! Vanha työinto palasi todellakin. Hän osti peilin, katseli
siitä mielihyvikseen nuoruuttaan, kaunista tukkaansa ja kauniita
hampaitaan, unohti monia seikkoja, ajatteli vain Cosetteaan ja
valoisata tulevaisuuttaan ja oli melkein onnellinen. Hän vuokrasi
pienen kamarin ja kalusti sen velaksi, vastaisiin ansioihinsa luottaen,
mikä oli entisen huolettoman elämäntavan jäännöstä.
Koska hän ei voinut sanoa olevansa naimisissa, varoi hän visusti
puhumasta pikku tytöstään, kuten olemme jo huomauttaneetkin.
Alussa maksoi hän säännöllisesti Thénardiereille, senhän tiedämme. Kun
hän osasi merkitä vain nimensä, täytyi hänen kirjotuttaa heille
yleisellä kirjurilla.
Hän lähetti kirjeitä usein. Se herätti huomiota. Alettiin kuiskailla
naisten työhuoneessa, että Fantine "kirjotteli kirjeitä" ja että
"hänellä oli joitakin salavehkeitä". Ei kukaan niin innokkaasti urki
toisten ihmisten toimia kuin se, jota ne eivät vähääkään liikuta. --
Minkätähden saapuu tämä herra sinne ja sinne vasta iltahämyssä? Miksi
ei tuo herra milloinkaan lukitse oviaan torstaisin? Minkätähden
hiiviskelee hän aina syrjäkatuja? Miksi laskeutuu se ja se rouva
ajurinrattaista ennenkuin on saapunut talonsa edustalle? Minkätähden
lähettää hän ostamaan kirjepaperia, vaikka hänellä on sitä "laatikot
täynnä?" j.n.e., j.n.e. -- Niitä löytyy ihmisolentoja, jotka voidakseen
ratkaista nämä arvoitukset, mitkä eivät heitä vähimmässäkään määrässä
koske, tuhlaavat enemmän rahaa, hävittävät enemmän aikaa, kestävät
enemmän vaivaa kuin tarvittaisiin kymmenen hyvän työn suorittamiseen.
Ja tämän he tekevät vallan ilmaiseksi, huvikseen, eikä heidän
uteliaisuuttaan mikään muu palkitse kuin heidän uteliaisuutensa. He
vaanivat tätä miestä tai tuota naista päivät pitkät, vahtivat
tuntimäärin katujen kulmissa, porttikäytävissä, yöllä, pakkasessa ja
sadeilmalla, lahjovat palvelijat, juottavat ajurit ja käskyläiset,
ostavat kamarineitsyet, palkkaavat kätyreikseen ovenvartijat. Miksi?
Tyhjän takia. Pelkkää näkemisen, kuulemisen ja tietämisen vimmaa.
Pelkkää juoruilemishalun syyhymistä. Ja usein nämä tunnetut
yksityiskohdat, nämä julkiset salaisuudet, nämä päivänselvät
arvoitukset saavat aikaan kauheita kohtauksia, kaksintaisteluita,
vararikkoja, perheiden tuhoutumisia, toiveiden murtumisia, niiden
suureksi iloksi, jotka ovat "paljastaneet kaikki" tyhjän takia ja
pelkästä vaistosta. Surullinen seikka.
Muutamat ihmiset ovat ilkeitä pelkästään puhumistarpeensa takia.
Heidän keskustelunsa, haastelunsa hienossa vierashuoneessa, heidän
lörpöttelynsä etuhuoneessa ovat kuin tulipesiä, jotka kuluttavat puunsa
nopeasti; ne tarvitsevat paljon polttoainetta ja polttoaineena on tässä
lähimäinen.
Fantinea pidettiin siis silmällä.
Moni kadehtikin hänen kullankellertävää tukkaansa ja hänen valkoisia
hampaitaan.
Huomattiin, että hän työhuoneessa toisten keskellä usein kääntyi
poispäin kyyneleen kuivatakseen. Se tapahtui niinä hetkinä, jolloin hän
muisteli lastansa; ehkäpä myöskin miestä, jota hän oli rakastanut.
Tuskallinen yritys katkaista menneisyyden sydäntäkietovia kahleita.
Saatiin selville, että hän kirjotti ainakin kaksi kertaa kuussa,
aina samalla osotteella, ja että hän suoritti kirjeen postikulut.
Vihdoin päästiin osotteenkin perille: _Herra, herra Thénardier,
ravintoloitsija, Montfermeil_. Nyt pantiin kapakassa puhetuulelle tuo
julkinen kirjuri, vanha ukonkähnys, joka ei voinut täyttää mahaansa
punaviinillä tyhjentämättä salaisuuspussiansa. Lyhyesti: saatiin
tietää, että Fantinella oli lapsi. "Johan minä sitä sanoin, että mikä
lie tytönletukka". Löytyipä sellainenkin juoru-akka, joka teki vasite
matkan Montfermeiliin, haastatteli Thénardiereja ja kehuskeli
palattuaan: "Jos kolmekymmentäviisi frangia menikin, niin sainpa sitten
asiastakin selvän. Näin kun näinkin lapsen!"
Juoru-akka, joka tämän työn suoritti, oli muuan syöjätär, rouva
Victurnien, kaikkien ihmisten siveyden ylihoitaja ja ovenvahti. Rouva
Victurnien oli viidenkymmenenkuuden vanha, ja hänen naamallaan
loistivat suloisessa sovussa rumuus ja vanhuus. Mäkättävä ääni, sydän
syttä ja sappea. Tämä akka oli kerran ollut nuori, hämmästyttävää
kylläkin. Nuoruudessaan, keskellä 1793:n melskeitä, oli hän mennyt
naimisiin erään luostarista livistäneen munkin kanssa, joka kantoi
punaista päähinettä ja joka oli joutunut bernhardilaisveljien
keskuudesta jakobiinein seuraan. Rouva oli kuiva, karkea, kielevä,
kiukkuileva, yrmykäs, melkeinpä myrkykäs. Hän muisteli yhä
munkki-vainajaansa, joka oli häntä aika lailla kesyttänyt ja
kouluuttanut. Hän oli kuin viholainen, jossa näkyivät vielä
munkkikaavun hiipaisut. Kun entinen hallitsijasuku jälleen nousi
valtaistuimelle, oli hän ruvennut näyttelemään uskovaisen osaa, ja niin
suurella menestyksellä, että papit olivat antaneet hänelle koko
munkki-jutun anteeksi. Hän omisti pienen maatilan ja sen lahjotti hän
suurella melulla ja pauhulla eräälle uskonnolliselle yhdistykselle.
Arrasin piispantalossa otettiin hänet avosylin vastaan. Tämä rouva
Victurnien matkusti siis Montfermeiliin ja palasi kehuen: "Näin kun
näinkin lapsen".
Mutta kaikki tämä vaati aikansa. Fantine oli ollut jo yli vuoden ajan
tehtaassa, kun eräänä aamuna työhuoneen johtajatar antoi hänelle herra
pormestarin puolesta viisikymmentä frangia, samalla ilmottaen, että
hänet oli erotettu työstä ja kehottaen häntä herra pormestarin puolesta
poistumaan paikkakunnalta.
Tämä tapahtui juuri samana kuukautena, jolloin Thénardierit,
pyydettyään kahtatoista frangia kuuden sijasta, olivat vaatineet
viittätoista frangia kahdentoista sijasta.
Fantine seisoi kuin salaman tapaamana. Hän ei voinut lähteä
paikkakunnalta, koska hänen vuokransa ja huonekalunsa vielä olivat
maksamatta. Viisikymmentä frangia ei riittäisi hänen velkoihinsa. Hän
sopersi muutamia anelevia sanoja. Johtajatar antoi hänen ymmärtää, että
hänen oli heti poistuminen työhuoneesta. Fantine olikin huononpuoleinen
työntekijä. Häpeän enemmän kuin epätoivon murtamana läksi hän
työhuoneesta ja päätyi kamariinsa. Hänen hairahduksensa tiesivät siis
kaikki!
Hän ei tuntenut enää jaksavansa kohottaa pikkusormeaankaan
puolustuksekseen. Häntä neuvottiin menemään herra pormestarin puheille;
hän ei uskaltanut. Herra pormestari antoi hänelle viisikymmentä
frangia, koska hänellä oli hyvä sydän, ja ajoi hänet tiehensä, koska
hän noudatti oikeutta. Fantine alistui tähän tuomioon.
9.
Rouva Victurnienin menestys.
Munkin leski saattoi siis olla tuloksiinsa tyytyväinen.
Herra Madeleine ei tiennyt kaikesta tästä mitään. Siinä näkyi
tuollainen tapahtumain yhtymys, joita elämä on täynnä. Herra Madeleinen
ei ollut juuri koskaan tapana pistäytyä naisten työhuoneeseen. Tämän
työhuoneen etunenään oli hän asettanut erään vanhanpuoleisen neidin,
jota rovasti oli hänelle suositellut. Hän luotti täydellisesti tähän
johtajattareen, joka olikin hyvin kunnioitettava, tarmokas,
säntillinen, luotettava, täynnä sitä lähimäisen rakkautta, joka
lahjottaa almun, mutta ei niin paljon sitä rakkautta, joka ymmärtää ja
antaa anteeksi. Herra Madeleine jätti asiain hoidon tykkänään hänen
huolekseen. Parhaidenkin ihmisten täytyy usein luovuttaa valtansa
toiselle. Tämän täydellisen toimivaltansa nojalla ja vakuutettuna
tekevänsä oikein oli johtajatar selvittänyt, tutkinut, tuominnut ja
päättänyt Fantinen asian.
Ne viisikymmentä frangia oli hän ottanut rahastosta, jonka herra
Madeleine oli uskonut hänen haltuunsa työläisnaisille lahjoina ja
avustuksena jaettavaksi ja josta hänen ei tarvinnut tehdä tiliä.
Fantine tarjoutui palvelijaksi; hän kulki talosta taloon. Ei kukaan
huolinut hänestä. Hän ei ollut voinut lähteä kaupungista. Romukauppias,
jolta hän oli saanut velaksi huonekalunsa (mitkä huonekalut!), oli
sanonut hänelle: "Jos poistutte seudulta, panetan Teidät kiinni kuin
varkaan". Talonomistaja, jolle hän oli vuokransa velkaa, oli sanonut
hänelle: "Te olette nuori ja kaunis, kyllä Te kykenette maksamaan".
Fantine jakoi viisikymmentä frangiansa talonomistajan ja romukauppiaan
kesken, palautti jälkimäiselle kolme neljännestä irtaimistostaan, piti
vain kaikkein välttämättömimmän ja huomasi näin olevansa ilman työtä,
ilman ammattia, jälellä vain vuode ja noin sadan frangin velka.
Hän ryhtyi ompelemaan karkeita paitoja linnuesotaväelle, ansaiten näin
kaksitoista souta päivää kohti. Tyttärensä maksoi hänelle kymmenen.
Tästä lähtien kävivät hänen suorituksensa Thénardiereille
epäsäännöllisiksi.
Muuan vanha eukko, joka sytytti hänen kynttilänsä, kun hän iltaisin
palasi kotiin, opetti hänelle taidon elää kurjuudessakin. Kun osaat
elää vähästä, opit elämään melkein tyhjästä. Nämä kaksi elämän-tapaa
ovat kuin kaksi huonetta: toinen on hämärä ja toinen pilkkopimeä.
Fantine oppi, miten voi tulla toimeen ihan ilman tulta talvellakin,
miten pitää kieltäytyä pikkulintusesta, joka kuluttaa muutamia
hirssinjyviä päivässä sekin, miten voi valmistaa hameesta peitteen ja
peitteestä hameen, miten tulee säästää kynttiläänsä aterioimalla
vastapäisen akkunan valossa. On mahdotonta aavistaakaan, mitä muutamat
kieltäytymyksissä ja kunniallisessa köyhyydessä vanhentuneet heikot
ihmisolennot voivat saada aikaan yhdelläkin kuparirahalla. Siitä tulee
lopulta varsinainen taito. Fantine saavutti tämän ylevän taidon ja
alkoi hiukan toivoa.
Näihin aikoihin sanoi hän eräälle naapurin vaimolle: "Ei hätää mitään!
Ajattelen näin: kun nukun vain viisi tuntia ja ompelen koko muun ajan,
ansaitsen kyllä aina leipäni. Ja kun suru painaa, ei ruokakaan maita.
Kärsimystä, levottomuutta, hiukan leipää toiselta puolen, toiselta
puolen surua ja murhetta, kyllä siitä pian nälkä pakenee".
Kaiken tämän kurjuuden keskelläkin oli hänen pikku tyttösensä tuonut
sanomattoman onnen. Hän ajatteli jo lähteä häntä hakemaan. Mutta
minkätähden! Saattaa tuo lapsiraukkakin tällaista puutetta kärsimään!
Ja hänhän oli velkaa Thénardiereillekin! Miten päästä heistä eroon? Ja
matka! Mistä rahat siihen?
Eukko, joka oli antanut hänelle opetusta puutteenalaisen elämisen
alkeissa, oli hurskas köyhä nainen, jonka hurskaus oli oikeata
hurskautta, joka rakasti sekä köyhiä että rikkaitakin, joka tuskin ja
tuskin osasi kirjottaa nimensä Margueriten _Margeritte_ ja joka uskoi
Jumalaan, mikä onkin kaiken inhimillisen tietämisen summa.
Niitä löytyy paljon tällaisia hyveiden harjottajia siellä alhaalla;
kerran pääsevät ne ylös. Tällä elämällä on huomisensa.
Ensi aikoina oli Fantine ollut niin häpeän murtama, ett'ei hän ollut
uskaltanut poistua kotoaan.
Kun hän kadulle joutui, arvasi hän, että häntä käännyttiin katsomaan ja
että häntä osoteltiin sormella; kaikki häneen silmänsä iskivät, mutta
kukaan ei häntä tervehtinyt; ohikulkijain kylmä ja katkera
halveksuminen tunki hänen lihaansa ja sieluunsa kuin pohjoisen jäätävin
viima.
Pikkukaupungissa näyttää tuollainen onneton olevan ilki-alastomana
kaikkein pilkan ja uteliaisuuden edessä. Pariisissa ei sentään kukaan
sinua tunne, ja tämä tuntemattomuus on kuin suojeleva verho. Hänen
hartain halunsa olikin päästä Pariisiin! Mahdotonta.
Hänen oli siis pakko tottua ylenkatseeseen, niinkuin hän oli tottunut
puutteeseen. Vähitellen hän malttoi mielensä. Parin kolmen kuukauden
perästä heitti hän häpeilemiset nurkkaan ja käveli kaduilla niinkuin ei
mitään olisi tapahtunut. -- "Minä siitä viis!" sanoi hän. Hän tuli ja
meni, pää pystyssä, huulilla katkera hymy, ja hän tunsi muuttuvansa
julkeaksi.
Rouva Victurnien näki joskus akkunastaan hänen kulkevan ohitse, huomasi
tämän "tyttöletukan" kurjan tilan ja onnitteli itseään siitä, että oli
"palauttanut mokoman oikealle paikalleen". Ilkeillä on omat ilkeät
ilonsa.
Ylenmääräinen työ rasitti Fantinea, ja hänen kuiva yskänsä yltyi. Usein
sanoi hän naapurilleen: "Koettakaapas, kuinka käteni ovat kuumat".
Mutta kun hän aamuisin vanhalla rikkinäisellä kammalla suki kauniita
hivuksiaan, jotka aaltoilivat ja loistivat kuin silkkisäikeet, valtasi
hänet hetkiseksi onnellinen ihastuksen tunne.
10.
Menestyksen seurauksia.
Loppupuolella talvea oli hänet erotettu työstä. Kului kesä, talvi
palasi taas. Päivät lyhyet, vähemmän työtä. Ei lämmintä, ei valoa, ei
kirkasta keskipäivää, ilta aamuun yhtyy, sumua, hämärää, akkuna harmaa,
et näe selvästi, sellainen on talvi. Taivas on kuin pahainen ilmareikä.
Koko päivä kuluu kuin kellarissa. Aurinko näyttää kurjalta
kerjäläiseltä. Inhottava vuodenaika! Talvi muuttaa kiveksi taivaan
veden ja ihmisen sydämen. Velkojat eivät antaneet hänelle hetkenkään
rauhaa.
Fantine ansaitsi liian vähän. Hänen velkansa olivat kasvaneet.
Kiukustuneet Thénardierit kirjottivat hänelle yhtämittaa kirjeitä,
joiden sisältö hänet musersi ja joiden postimaksut veivät häneltä
viimeisenkin rovon. Kerrankin kirjottivat he, että pikku Cosette
värjötti aivan alasti tällaisessa pakkasessa, että tyttö välttämättä
tarvitsi villahameen ja että äidin täytyi lähettää sitä varten
vähintäin kymmenen frangia. Hän luki kirjeen ja hieroi sitä käsissään
koko sen päivän. Illalla meni hän parturin luo, joka asui siinä lähellä
kadunkulmassa, ja irrotti kampansa. Ihana kullankellertävä tukka valui
aina lanteille asti.
"Kauniit hivukset!" huudahti parturi.
"Paljonko maksaisitte niistä?" kysyi hän.
"Kymmenen frangia".
"Leikatkaa".
Hän osti villahameen ja lähetti sen Thénardiereille.
Tämä hame nostatti Thénardierit raivoon. Rahaahan he tahtoivat. He
antoivat hameen Époninelle. Leivosraukka sai yhä värjötellä vilussa.
Fantine ajatteli: "Lapsellani ei ole enää vilu. Minä hänelle
hiuksistani vaatteet laitoin". -- Hän alkoi käyttää pieniä, pyöreitä
päähineitä, jotka peittivät hänen leikkotukkansa ja jotka eivät häntä
lainkaan rumentaneet.
Fantinen sydämessä alkoivat myllertää mustat voimat. Kun hän ei enää
saanut tukkaansa sukia, rupesi hän vähitellen vihaamaan kaikkea ja
kaikkia ympärillään. Hän oli kauvan tuntenut samanlaista kunnioitusta
ukko Madeleinea kohtaan kuin muutkin. Mutta toistaessaan lakkaamatta
itselleen, että juuri Madeleine oli hänet työstä häätänyt ja että juuri
Madeleine oli syynä hänen onnettomuuteensa, alkoi hänessä viha kiehua
häntäkin kohtaan, etenkin häntä. Kun hän sattui kulkemaan tehtaan ohi
aikoina, jolloin naiset olivat portille kokoontuneet, ponnistautui hän
väkinäiseen nauruun ja rallatukseen.
Muuan vanha eukko, joka kerran näki hänen niin nauravan ja
rallattelevan, sanoi: "Tuolle tytölle ei kunnian kukko laula".
Hän otti rakastajan, ensimäisen vastaantulijan miehen, jota hän ei
voinut sietää, uhmaillakseen vain, raivo sydämessä. Mies oli kurja
heittiö, jonkunlainen kerjäläissoittelija, laiska lurjus, joka pieksi
häntä ja joka hänet jätti niinkuin hän oli hänet ottanut: inhoten.
Fantine jumaloi lastaan.
Mitä syvemmälle hän vajosi, mitä pimeämmäksi kaikki kävi hänen
ympärillään, sitä ihanampana säteili tämä pikku enkeli hänen sielunsa
sisimmässä. Hän sanoi: "Kun tulen rikkaaksi, saan Cosetten luokseni".
Ja hän hymyili. Yskä ei hellittänyt, ja hän tunsi tuskia seljässään.
Eräänä päivänä sai hän Thénardiereiltä näin kuuluvan kirjeen: "Cosette
on sairastunut paikkakunnalla liikkuvaan kulkutautiin. Tulirokoksi ne
sitä sanovat. Tarvittaisiin kalliita lääkkeitä. Se käy liiaksi meidän
varoillemme, emmekä me voi niitä enää kustantaa. Ell'ette lähetä meille
neljäkymmentä frangia ennen viikon loppua, niin kuolee tyttärenne
varmasti".
Hän purskahti hurjaan nauruun ja sanoi vanhalle naapurilleen: "Ah!
Miten ne ovatkin mainioita, nuo ihmiset. Neljäkymmentä frangia! Entä
sitten! Se tekee kaksi napoleon-kultarahaa! Mistä he luulevat minun
ottavan ne? Ovatko he järjiltään, nuo pöllöpäät!"
Mutta hän meni kuitenkin rapuille valo-aukon ääreen ja luki kirjeen
toistamiseen.
Sitten riensi hän portaita alas ja kiirehti katua pitkin juosten ja
hyppien ja nauraen yhä.