Mikä on tämä tarina Fantinesta? Yhteiskunta ostaa siinä orjan.
Kenelle? Kurjuudelle.
Puutteelle, vilulle, yksinäisyydelle, ylenkatseelle, kärsimykselle.
Surullista kauppaa. Ihminen leipäpalasta. Kurjuus tarjoaa, yhteiskunta
ostaa.
Jeesuksen Kristuksen pyhät käskyt vallitsevat kyllä meidän
sivistystämme, mutta eivät ole vielä tunkeneet sen läpi. Sanotaan
orjuuden kadonneen europalaisesta sivistyselämästä. Se on erehdys. Sitä
on yhä olemassa, mutta se rasittaa enää vain naista, ja sen nimi on
ammattihaureus.
Se rasittaa naista, s.t.s. suloutta, heikkoutta, kauneutta, äitiyttä.
Tämä ei ole niitä kaikkein pienimpiä ihmiskunnan häpeätahroja.
Siinä tämän surullisen näytelmän kohdassa, mihin nyt olemme saapuneet,
ei Fantinesta ole enää jälellä mitään siitä, mitä hän oli ennen.
Vajottuaan lokaan on hän muuttunut kiveksi. Ken häneen koskee, hänen
tulee kylmä. Hän kulkee sylistä toiseen, hän antautuu sinulle, mutta
hän ei sinua tunne; hän on häväisty, ankara haamu. Elämä ja
yhteiskuntajärjestys ovat sanoneet hänelle viimeisen sanansa. Hänelle
on tapahtunut kaikki, mitä hänelle saattoi tapahtua. Hän on kaikki
kokenut, kaikki kestänyt, kaikki tuntenut, kaikki kärsinyt, kaikki
kadottanut, kaikki itkenyt. Hän on alistunut kohtaloonsa tuolla
alistuvaisuudella, joka on samassa määrin välinpitämättömyyden sukua
kuin kuolema unen. Hän ei väistä enää mitään. Hän ei mitään pelkää.
Pudotkoon hänen päälleen kaikki taivaan vedet, vyöryköön hänen ylitseen
valtameret! Mitä hän niistä! Hän on kuin märkä sieni.
Niin hän ainakin itse ajattelee, mutta erehdystä on luulla voivansa
kohtaloaan tyhjentää, erehdystä uskoa pääsevänsä niille perinnäisille
pohjille, olkoon kysymyksessä mikä asia tahansa.
Ah! Mitä ovatkaan kaikki nämä sikin sokin viskotut ihmiset ja heidän
kohtalonsa? Minne he menevät? Miksi pitää heidän niin käymän?
Hän, joka sen tietää, näkee salatuimpiinkin syvyyksiin.
Paitsi Häntä ei ole ketään muuta. Hänen nimensä on Jumala.
12.
Herra Bamatabois tyhjää toimittamassa.
Kaikissa pikkukaupungeissa -- ja Montreuil-sur-Mer ei ollut suinkaan
mikään poikkeus säännöstä -- löytyy eräs luokka nuoria miehiä, jotka
vuodessa menettävät tuhannenviidensadan frangin korot maaseudulla aivan
samaan malliin kuin heidän kaltaisensa tuhlaavat kaksisataatuhatta
frangia Pariisissa. He ovat olentoja, joissa ei oikeastaan ole mitään
määrättyä: miehuutensa menettäneitä loisia, mitättömiä ihmisiä, joilla
on hiukan maata, hiukan typeryyttä ja hiukan sukkeluutta, jotka
olisivat moukkia salongissa ja jotka luulevat olevansa aatelismiehiä
kapakassa, jotka kehuvat: minun niittyni, minun metsäni, minun
talonpoikani, jotka viheltävät näyttelijättärille osottaakseen olevansa
taiteentuntijoita, jotka riitelevät linnueupseerien kanssa,
näyttääkseen olevansa sotaurhoja, jotka metsästävät, polttavat
tupakkaa, haukottelevat, pelaavat biljardia, töllistelevät
postivaunujen matkustajia, elostelevat kahviloissa, aterioivat
kapakoissa, joilla on koira kaluamassa luita pöydän alla ja jalkavaimo
kantamassa ruokia pöydälle, jotka kitsastelevat, liiottelevat muoteja,
ihailevat murhenäytelmiä, halveksivat naisia, kuluttavat vanhoja
saappaitaan, jäljittelevät Lontoota Pariisin malliin ja Pariisia
Pont-à-Moussonin malliin, tylsistyvät tylsistymistään, eivät toimita
mitään, eivät tee mitään hyötyä, mutta eivät saa paljoa vahinkoakaan
aikaan.
Jos Félix Tholomyès olisi jäänyt maaseudulle koskaan Pariisia
näkemättä, olisi hänestä tullut juuri tuollainen olento.
Jos he olisivat rikkaampia, sanottaisiin: he ovat keikareita; jos he
olisivat köyhempiä, sanottaisiin: he ovat laiskureita. He ovat vallan
yksinkertaisesti tyhjäntoimittajia. Näiden tyhjäntoimittajain joukossa
löytyy ikävystyttäviä, ikävystyneitä, haaveilijoita ja muutamia
täydellisiä narreja.
Keikarin ulkonaiseen olemukseen kuului näihin aikoihin korkea kaulus,
muhkea kaulaliina, helyvitjainen kello, kolmet päällekkäin ladotut
eriväriset liivit, siniset ja punaiset sisäpuolella, viheriä
lyhytuumainen suippoliepeinen takki, hopeanappeja kahteen riviin
ahdettuna aina olkapäihin asti, vielä kirkkaamman viheriäiset housut,
joita molemmissa saumoissa koristi joukko viiruja, joita aina oli
pariton luku, yhdestä yhteentoista, raja, minkä yli ei milloinkaan
menty. Lisätkää siihen lyhytvartiset saappaat, joiden pohjissa oli
pienet korkoraudat, korkea, kapealierinen hattu, tuuhea tukka,
suunnaton kävelykeppi sekä sanasutkauksia ja sukkeluuksia vilisevä
puhetapa. Lopullisena koristuksena kannukset ja viikset. Tähän aikaan
merkitsivät viikset porvaria ja kannukset jalankulkijaa.
Maalaiskeikari piti vaan pitempiä kannuksia ja mahtavampia viiksiä.
Siihen aikaan taistelivat Etelä-Amerikan tasavallat Espanjan kuningasta
vastaan, Bolivar Morilloa vastaan. Kapealieriset hatut olivat
kuningasmielisiä, ja niiden nimenä oli morillohatut; vapaamieliset
pitivät leveälierisiä hattuja, ja niiden nimenä oli taas bolivarhatut.
Noin kahdeksan tai kymmenen kuukautta edellisillä sivuilla
kerrottujen tapahtumain jälkeen, alkupuolella tammikuuta 1823, eräänä
lumisade-iltana huvittelihe muuan tällainen keikari, tällainen
tyhjäntoimittaja, tällainen "oikeinajatteleva", sillä hänellä oli
päässään morillohattu, mitä huolellisimmin käärittynä suureen lämpimään
viittaansa, jonkalainen vaatekappale myös kuului kylmänä vuodenaikana
muodinmukaiseen pukuun, kiusaamalla ja härnäämällä muuatta naisolentoa,
joka tanssijaispukuun puettuna, kaula aivan paljaana, kukkia päälaella,
risteili upseerikahvilan akkunoiden edustalla. Tämä keikari poltti
sikaria, sillä niin juuri käski muoti.
Joka kerta kun nainen kulki hänen ohitseen, puhalsi mies häntä kohti
aika savupilven sikaristaan, samalla singahutellen haukkumasanoja,
jotka olivat hänen mielestään olevinaan sukkelia ja hauskoja, kuten:
"Olet niin hiton ruma! -- Ett'et jo painu piiloon! -- Eihän sulla ole
hampaitakaan!" j.n.e., j.n.e. -- Tämän herran nimi oli Bamatabois.
Nainen, joka koristellun, surkean haamun lailla kulki edestakaisin
lumella, ei vastannut sanaakaan, ei katsahtanut sinne päinkään,
vaelsihan vain mistään huolimatta synkän säännöllisesti rataansa, joka
vei hänet joka viides minuutti tuon häväistystulvan ulottuville
niinkuin kujajuoksuun tuomitun sotamiehen. Tämä huono tulos suututti
luultavasti tyhjäntoimittajaa, koska hän läksi hiljaa hiipien ja
nauruaan pidätellen poispäin kääntyneen naisen jälkeen, kumartui,
sieppasi kadulta kourallisen lunta ja pisti sen äkkiä hänen selkäänsä
paljaiden hartioiden välistä. Tyttö kirkaisi raivostuneena, käännähti
ympäri ja syöksyi kuin pantteri miehen kimppuun, iski kyntensä hänen
kasvoihinsa ja huusi ja kiljui ja noitui kamalammin kuin pahinkaan
humalassa räyhäävä rantajätkä. Nämä paloviinan käheällä äänellä
oksennetut hirvittävät sadatukset lähtivät todellakin suusta, josta
kaksi etuhammasta puuttui. Nainen oli Fantine.
Melua kuullessaan syöksyi kahvilasta joukottain upseereja,
ohikulkijoita kasaantui, ja näin muodostui suuri kirkuva, huutava ja
rähisevä piiri tämän mylläkän ympärille, missä vaivoin saattoi erottaa
kaksi ihmis-olentoa, miehen ja naisen, miehen puolustautumassa, hattu
maahan vierineenä, naisen iskemässä käsin ja jaloin, ulvoen,
päähineettä, hampaitta ja hivuksitta, raivosta tuhkanharmaana,
hirvittävänä.
Äkkiä astui joukosta esiin suurikasvuinen mies, tarttui loan peittämää
naista vyötäisistä ja sanoi: "Seuraa minua!"
Nainen kohotti katseensa; hänen raivoisa huutonsa vaikeni äkkiä. Hänen
silmänsä kävivät lasimaisiksi, tuhkanharmaasta muuttui hän
kuolonkalpeaksi, ja hän värisi kauhusta. Hän tunsi Javertin.
Keikari käytti tilaisuutta hyväkseen ja luikki nopeasti tiehensä.
13.
Eräitä kunnallispoliisia koskevia kysymyksiä ratkaistaan.
Javert työnsi töllistelijät syrjään, hajotti piirin ja lähti onnetonta
perässään laahaten kiiruusti astumaan vahtiasemaa kohti, joka oli torin
toisessa päässä. Nainen ei tehnyt vastarintaa. Kumpainenkaan ei puhunut
sanaakaan. Katselijain lauma seurasi kintereillä, haltioissaan
jännityksestä, lasketellen tyhmiä sukkeluuksiaan. Mitä huutavampi
kurjuus, sitä rivommat puheet.
Saavuttuaan poliisiasemalle, jona oli kamiinin lämmittämä suurehko
huone, jota vartiosto piti hallussaan ja jonka kadunpuoleinen ovi oli
lasilla ja rautaristikolla varustettu, avasi Javert oven, vei Fantinen
mukanaan sisään ja sulki oven, niiden uteliasten suureksi
pettymykseksi, jotka nousivat varpaisilleen ja kurkottelivat kaulojaan,
nähdäkseen edes jotain vahtiaseman himmeän ruudun läpi. Uteliaisuus on
herkuttelua. Nähdä on samaa kuin ahmia.
Päästyään huoneeseen vaipui Fantine liikkumattomaksi, mykäksi nurkkaan
kuin koira, joka pelkää.
Muuan vartiomiehistä toi sytytetyn kynttilän pöydälle. Javert istuutui,
veti taskustaan arkin leimapaperia ja ryhtyi kirjottamaan.
Tämänlaiset naiset on laki jättänyt täydellisesti poliisin
mielivallasta riippuvaisiksi. Hän tekee heille mitä tahtoo, rankaisee
heitä miten hyväksi näkee ja ottaa milloin haluaa takavarikkoon nuo
heidän kaksi surullista omaisuuttaan, joita he kutsuvat elinkeinokseen
ja vapaudekseen. Javert oli jäisen tyyni; hänen ankaroilla kasvoillaan
ei näkynyt pienintäkään liikutuksen merkkiä. Mutta kuitenkin oli hän
vaipunut vakaviin, syviin aatoksiin. Hän harjotti jälleen, tosin ilman
ylempää tarkastusta, mutta ottamalla varteen kaikki lahjomattoman
omantunnon viittaukset, pelottavaa päätösvaltaansa. Tällä hetkellä
tunsi hän taas komisariotuolinsa muuttuvan tuomarinistuimeksi. Hän oli
tuomari. Hän tutki ja tuomitsi. Hän kokosi kaikki mahdolliset
ajatuksensa sen tärkeän asian ympärille, jota hän par'aikaa toimitti.
Jota syvemmältä hän tutki tämän naisen juttua, sitä enemmän tunsi hän
raivonsa kohoavan. Oli ilmeistä, että hän oli nähnyt rikoksen. Hän oli
nähnyt tuolla kadulla kaiken ulkopuolella olevan kurjan olennon
sadattelevan ja pahoin pitelevän yhteiskuntaa talonomistajan ja
valitsijamiehen henkilössä. Portto oli rohjennut käydä valtion
kansalaisen kimppuun. Hän oli nähnyt sen omin silmin, hän, Javert. Hän
kirjotti sanaakaan lausumatta.
Saatuaan työnsä valmiiksi vahvisti hän sen nimimerkillään, taivutti
paperin kokoon ja sanoi vartioston päällikölle, antaen hänelle
asiakirjan: "Ottakaa kolme miestä ja viekää tämä tyttö vankilaan". --
Ja kääntyen Fantineen päin tiuskasi hän: "Sait kuusi kuukautta".
Onneton vavahti.
"Kuusi kuukautta! Kuusi kuukautta vankeutta!" huusi hän. "Kuusi
kuukautta ja seitsemän souta päivässä! Mutta miten käy Cosetten?
tyttäreni! tyttäreni! Minä olen vielä yli sata frangia velkaa
Thénardiereille, herra komisario, tiedättekö sitä?"
Nousematta seisomaan laahautui hän pitkin likaista, märkää kivilattiaa,
jota kaikkien näiden miesten kuraiset saappaat polkivat, polvillaan
kulkien, kädet ristissä, Javertia kohti.
"Herra Javert", sanoi hän, "rukoilen armoa. Vakuutan Teille, ett'ei syy
ollut minussa. Jos olisitte nähneet, miten se alkoi, myöntäisitte sen
varmasti. Vannon Teille kautta pyhän Jumalan, ett'ei syy ollut minussa.
Se tuntematon herra se pani lunta minun selkääni. Mikä oikeus hänellä
oli panna lunta minun selkääni, vaikka minä siinä vallan rauhassa
kuljin enkä tehnyt pahaa kenellekään? Se minut suututti. Katsokaas,
minä olen hiukan sairas! Ja sitten hän oli syytänyt minulle
hävyttömyyksiä jo pitkät ajat. Olet niin ruma! Ei sulla ole
hampaitakaan! Kyllä minä tiedän vallan hyvin, ett'ei minulla ole
hampaita! Minä en tehnyt iki-mitään. Ajattelin: se herra vain
huvitteleikse. Olin oikein siivosti, en häntä edes puhutellut. Mutta
sitten hän pani lunta selkääni. Herra Javert, hyvä herra komisario!
Eikö siellä ollut ketään, joka olisi nähnyt tapahtuman ja joka
todistaisi minun puhuvan totta? Ehkei minun olisi pitänyt suuttua.
Mutta tiedättehän, heti ensi tuokiossa ei sitä voi niin hillitä
itseään. Sitä niin kiihtyy. Ja sitten kun pistetään aivan odottamatta
kylmää lunta selkään. Tein väärin kun revin sen herran hatun. Miksi on
hän mennyt tiehensä? Pyytäisin häneltä anteeksi. Ah! hyvä Jumala! Minä
niin mielelläni pyytäisin häneltä anteeksi. Armahtakaa minua vain tämä
kerta, herra Javert! Katsokaas, Te ette sitä tiedä, vankilassa voi
ansaita vain seitsemän souta, se ei ole hallituksen syy, mutta
seitsemän souta siellä vain voi ansaita, ja ajatelkaahan, minun on
hankittava sata frangia, tai muuten lähettävät ne pikku tyttöni
takaisin. Ah, Jumalani! En voi ottaa häntä luokseni. Minä elän niin
kurjan kurjaa elämää! Oi, Cosetteni! Oi Pyhän Neitsyen pikku enkeli,
mitä sinusta tulisikaan, kullannuppuseni! Nähkääs, ne ovat
Thénardiereja, kapakoitsijoita, talonpoikia, eivät ne mistään välitä.
Rahaa heille pitää. Älkää panko minua vankilaan! Katsokaas, samalla Te
heittäisitte pienen lapsiraukan maantielle, oman onnensa nojaan,
talvipakkaseen, täytyyhän raukkaa hiukan sääliä, hyvä herra Javert! Jos
tyttö olisi suurempi, niin johan se jotain ansaitsisikin, mutta nuori
on vielä kovin, ei kykene eikä jaksa vielä. En minä niin huono nainen
ole kuin näytän. Eivät minua irstaisuus ja hekuman halu ole tähän
tilaan saattaneet. Kurjuus pakotti minut paloviinaakin juomaan. En
siitä yhtään pidä, mutta se tylsistyttää. Kun vielä olin onnellinen,
olisi tarvinnut vain silmätä laatikkoihini, nähdäkseen, ett'en
minä ollut mikään kiemaileva, hulttioin nainen. Minulla oli
liinavaatteitakin, paljon liinavaatteita. Armahtakaa minua, herra
Javert!"
Näin hän puhui murtuneena, nyyhkytysten värisyttämänä, kyynelten
sokaisemana, kaula paljaana, käsiään väännellen, yskien kuivaa, repivää
yskäänsä, sopertaen sanojaan hiljaa kuin kuolevan äänellä. Suuri
kärsimys on jumalainen, kauhistava säde, joka muuttaa kurjain muodon.
Tällä hetkellä oli Fantinesta jälleen tullut kaunis. Tuon tuostakin
herkesi hän puhumasta, suudellakseen hellästi salapoliisin
takinlievettä. Hän olisi pehmittänyt kivisydämenkin; mutta puusydäntä
ei pehmitä mikään.
"Kas niin", sanoi Javert. "Olen kuunnellut sinua. Oletko puhunut suusi
puhtaaksi? Matkaan ja heti! Kuusi kuukautta tulet istumaan. Itse
ijankaikkinen Isä omassa personassaan ei voisi sitä enään estää".
Tästä juhlallisesta sanasta, _itse ijankaikkinen Isä omassa
personassaan ei voisi sitä enää estää_, käsitti Fantine, että tuomio
oli epuuttamattomasti lausuttu. Hän lysähti kasaan ja mutisi:
"Armoa!"
Javert käänsi selkänsä.
Sotilaat kävivät häneen käsiksi.
Vähää ennen oli muuan mies astunut sisään kenenkään huomaamatta. Hän
oli sulkenut oven, asettunut nojalleen sen pieltä vastaan ja kuullut
Fantinen epätoivoiset rukoukset.
Juuri kun sotilaat tarttuivat onnettomaan, joka ei tahtonut nousta,
astui hän esiin varjosta ja sanoi:
"Viipykäähän hetkinen!"
Javert katsahti sinne päin ja tunsi herra Madeleinen. Hän otti hatun
päästään, tervehti jonkunlaisella suuttuneella kömpelyydellä ja
virkkoi:
"Suokaa anteeksi, herra pormestari..."
Tämä sana "herra pormestari" teki Fantineen kummallisen vaikutuksen.
Hän kohousi aivan suoraksi kuin maasta nouseva haamu, työnsi molemmin
käsin syrjään sotilaat, astui suoraan herra Madeleinen eteen ennenkuin
häntä ehdittiin estää ja huusi, katsellen häntä raivostuneena,
mielipuolen lailla:
"Vai niin! Sinä siis olet se herra pormestari!"
Sitten rähähti hän nauruun ja sylki häntä kasvoihin.
Herra Madeleine pyyhki kasvonsa ja sanoi:
"Komisario Javert, päästäkää tämä nainen vapaaksi".
Javert oli tulemaisillaan hulluksi. Hän tunsi tällä hetkellä,
isku iskulta, toinen toisiinsa sekaantuneina, voimakkaampia
mielenliikutuksia kuin hän oli eläissään saanut kokea. Nähdä yleisen
naisen sylkevän pormestaria kasvoihin, se oli niin hirvittävä seikka,
että hän olisi kaikkein rohkeimmissakin otaksumisissaan pitänyt
pyhyyden häväistyksenä edes luulla moista mahdolliseksikaan. Kun hän
taas toiselta puolen ajatuksiensa salaisimmassa sopukassa vertaili
hämärästi toisiinsa sitä, mitä tämä nainen oli, sekä sitä, mitä tämä
pormestari saattoi olla, niin huomasi hän kauhistuen tämän ennen
kuulumattoman hyökkäyksen aivan luonnolliseksi. Mutta kun hän näki
tämän pormestarin, tämän valtion virkamiehen pyyhkivän rauhallisesti
kasvojaan ja sanovan: _Päästäkää tämä nainen vapaaksi_, oli hänen
hämmästyksensä suunnaton. Hän ei kyennyt ajattelemaan eikä puhumaan.
Kaiken mahdollisen hämmästymisen väkevin isku oli kohdannut häntä. Hän
mykistyi.
Nämä sanat olivat Fantineen iskeneet yhtä voimakkaasti. Hän kohotti
paljaat käsivartensa ja tarrautui kamiinin peltiin aivan kuin ei voisi
enää pysyä pystyssä. Hän pälyili neuvottomana ympärilleen ja alkoi
puhua hiljaisella äänellä kuin itsekseen:
"Vapaaksi! Annetaanko minun poistua! Eikö minun tarvitsekaan mennä
vankilaan kuudeksi kuukaudeksi! Kuka niin sanoo? Ei ole mahdollista,
että joku niin sanoo. Olen kuullut väärin. Ei se voi olla tuo
pormestarihirviö! Tekö sen sanoittekin, hyvä herra Javert, että minut
piti päästettämän vapaaksi? Oi, niin! Minä selitän Teille kaikki ja Te
annatte minun mennä. Tuo pormestarihirviö, tuo vanha pormestari-konna,
hän on syypää kaikkeen. Ajatelkaahan, herra Javert, että hän ajoi minut
pois työstä muutamain kielikellojen takia, jotka juoruilevat ja
panettelevat parempiaan. Eikö olekin hirvittävää: häätää köyhä nainen,
joka tekee työnsä rehellisesti! Sitten en enää voinut ansaita
tarpeeksi, ja siitä alkoi koko onnettomuus. Kaikkein ensinnä pitäisi
tehdä muuan parannus oloihin, ja nämä herrat poliisit sen kai
ottavatkin huolekseen, se nimittäin, että estettäisiin vankilatöiden
johtajia tekemästä vääryyttä köyhille ihmisille. Selitän sen Teille
heti. Katsokaas, ensin ansaitsee kaksitoista souta paitojen
neulomisella, sitten putoo se yhdeksään, ja silloin on mahdotonta enään
elää. Täytyy yritellä kaikkea, mihin pystyy. Katsokaas, minullahan oli
pikku Cosette, minunhan täytyi ihan pakosta ruveta huonoksi naiseksi.
Te ymmärrätte nyt, että juuri tuo pormestari-konna on syypää kaikkeen.
Sitten minä tallasin jalkoihini sen herran hatun siellä upseerien
kahvilan edustalla. Mutta hänhän oli lumellaan tärvellyt koko pukuni.
Ei meikäläisillä ole muuta kuin yksi silkkipuku iltaisin käytettäväksi.
Minä en todellakaan ole koskaan tehnyt pahaa tahallani, ihan totta,
herra Javert, ja minä näen kaikkialla naisia, jotka ovat paljon
pahempia kuin minä, mutta jotka ovat sentään paljon onnellisempia. Oi,
herra Javert, Tehän sanoittekin, että minut saa päästää menemään!
Hankkikaa tietoja, kysykää isännältäni, nyt minä maksan taas
vuokranikin, kyllä ne sanovat, että minä totta puhun. Ah! Jumalani,
pyydän tuhannesti anteeksi, minä koskin huomaamattani tuohon kamiinin
peltiin, ja nyt tulee savua sisään".
Herra Madeleine kuunteli häntä suurella tarkkuudella. Fantinen puhuessa
oli hän kaivanut liivin taskusta rahakukkaronsa ja avannut sen. Se oli
tyhjä. Hän oli pistänyt sen jälleen taskuun. Hän virkkoi Fantinelle:
"Miten suureksi sanoittekaan veikanne?"
Fantine, joka katseli vain Javertia, kääntyi häneen päin:
"En minä sulle puhu!"
Sitten ilkkui hän sotilaille:
"Sanokaas Tekin, näittekö kun minä syljin sitä herraa kasvoihin? Sinä
vanha pormestari-roisto, sinä tulet tänne minua pelottelemaan, mutta
minäpäs en pelkää sinua. Minä pelkään herra Javertia. Minä pelkään
hyvää herra Javertiani!"
Näin puhuen kääntyi hän jälleen komisarioon päin:
"Kaikesta huolimatta, herra komisario, täytyy noudattaa oikeutta.
Vaikka kyllähän minä uskon, että Te, herra komisario, oikeutta
noudatattekin. Asia onkin hyvin yksinkertainen: muuan mies
huvitteleikse pistämällä lunta erään naisen selkään, se nauratti
kovasti upseereja, täytyyhän sitä jollain huvitellakin, mehän olemmekin
olemassa sitä varten, että meidän sopii huvitella, eikös niin! Ja
sitten saavutte Te paikalle, Teidänhän on pakko toimittaa järjestystä,
Te tuotte vahti-asemalle naisen, joka on käyttäytynyt sopimattomasti;
mutta kun tarkemmin asiaa ajattelette ja mietitte hyvässä sydämessänne,
käskette Te päästää minut vapaaksi, ja se tapahtuu tuon pienokaisen
takia, sillä kuusi kuukautta vankeutta estäisi minua elättämästä
lastani. Mutta muistakin olla toiste siivommalla, lunttu! Ah! kyllä
minä olenkin, herra Javert! Minulle saa nyt tehdä mitä tahansa, minä en
hievahdakaan. Mutta tänään minä huusin, katsokaas, se teki niin pahaa,
minä en osannut aavistaakaan, että se herra sitä lunta laittaisi, ja
sitten, sen olen jo sanonutkin, minä en voi oikein hyvin, minä yskin,
minun on vatsassani niinkuin mikäkin palo, joka polttaa, ja lääkärikin
sanoo: hoitakaa terveyttänne. Koettakaapas, tässä näin, antakaahan
kätenne, älkää peljätkö, ihan tässä näin".
Hän ei itkenyt enää, hänen äänensä oli hyväilevä, ja hän painoi
Javertin isoa, karkeata kättä valkeaa, pehmyttä poveansa vasten,
tähystellen häntä hymyhuulin.
Äkkiä rupesi hän järjestämään sotkeutunutta pukuaan, oikoi hameensa
ryppyjä, se kun oli hänen ryömiessään kohonnut melkein polviin asti, ja
astui ovelle puhellen puoliääneen sotilaille ja tuttavallisesti päätään
nyökäytellen:
"Ystäväiseni, herra komisario sanoi, että minä pääsen vapaaksi, ja nyt
minä menen".
Hän tarttui säppiin. Askel vielä, ja hän oli kadulla.
Javert oli aina tähän hetkeen asti pysynyt liikkumattomana, silmä
maahan iskettynä, seisoen tämän näytelmän keskellä kuin paikaltaan
joutunut kuvapatsas, joka vaan odottaa, että se nostettaisiin soppeensa
takaisin.
Säpin loksahdus havahutti hänet. Hän kohotti katseensa, ja hänen
kasvoilleen asettui jyrkän käskevä, mahtava ilme.
"Vahtimies!" huusi hän. "Ettekö näe, että tuo puolihullu menee
tiehensä! Kuka on käskenyt Teidän päästää hänet vapaaksi?"
"Minä", sanoi Madeleine.
Fantine oli Javertin äänen kuulleessaan vavahtanut ja hellittänyt
kädestään säpin niinkuin yllätetty varas hellittää varastetun
esineen. Kuullessaan Madeleinen äänen kääntyi hän ympäri, ja tästä
silmänräpäyksestä alkaen kulki hänen katseensa, hänen uskaltamatta
lausua sanaakaan, hänen uskaltamatta vapaasti hengittääkään,
vuorotellen Madeleinesta Javertiin ja Javertista Madeleineen, aina sen
mukaan kuka kulloinkin puhui.
On silminnähtävää, että Javert oli niinkuin sanotaan "poissa
raiteiltaan", koska hän rohkeni näin töykeästi puhutella vahtimiestä
sen jälkeen kun pormestari oli käskenyt päästää Fantinen vapaaksi.
Oliko hän tullut unohtaneeksi herra pormestarin läsnäolon? Oliko hän
ehkä selittänyt itsekseen, että kenenkään "esivallan virkamiehen" oli
mahdotonta antaa moista käskyä, ja että herra pormestari oli varmaankin
tahtomattaankin lausunut toista kuin oli ajatellut? Taikka ajatteliko
hän näiden aavistamattomain tapahtumain jälkeen, joita hän oli kahden
viimeisen tunnin aikana nähnyt, että nyt täytyi tehdä ratkaisun päätös,
että nyt oli välttämätöntä pienen tekeytyä suureksi, salapoliisin
muuttua käskeväksi virkamieheksi, järjestysmiehen kohoutua tuomariksi,
ja että tässä äärimäisessä tapauksessa järjestys, laki, siveys,
hallitus, koko yhteiskunta olivat hahmostuneet häneen, Javertiin?
Olkoon sen asian laita miten tahansa, mutta kun herra Madeleine oli
lausunut tuon painostavan sanansa _minä_, nähtiin poliisikomisario
Javertin kääntyvän herra pormestariin päin ja sanovan hänelle silmät
maahan luotuina, mutta ääni lujana, kasvot kalpeina, kylminä, huulet
sinisinä, katse epätoivoisena, ruumis huomaamattoman väristyksen
tärisyttämänä, sanovan, mitä ei kukaan olisi voinut uskoa
mahdolliseksi:
"Herra pormestari, se ei käy päinsä".
"Kuinka, eikö käy?" ihmetteli Madeleine.
"Tämä nainen on loukannut valtion kansalaista".
"Komisario Javert", virkkoi herra Madeleine lepyttävästi, tyynesti,
"kuulkaahan, Te olette rehellinen mies, eikä minun tule olemaan
vaikeata selvittää asiata Teidän kanssanne. Näin tapahtui seikka. Minä
kuljin torin poikki juuri kun Te toitte tuota naista tänne. Siellä oli
vielä väkeä seisoskelemassa, minä kuulustelin heitä, minä sain tietää
kaikki: herrasmiehessä oli ollut koko syy, ja juuri hänet olisi Teidän
oikeutta harrastavana poliisina pitänyt vangita".
Javert yritti:
"Tämä kurjahan herjasi juuri lisäksi herra pormestaria".
"Se on minun asiani", sanoi herra Madeleine. "Vai eikö loukkaus koske
yksinomaan minua? Minä kai voin tehdä sen mitä tahdon".
"Suokaa anteeksi, herra pormestari. Loukkaus ei kuulu Teille, se kuuluu
tuomioistuimelle".
"Komisario Javert", vastasi herra Madeleine, "ensimäinen oikeusistuin
on omatunto. Minä olen kuullut tämän naisen puheet. Tiedän kyllä, mitä
teen".
"Mutta minä, herra pormestari, minä en ymmärrä, mitä näen".
"Tyytykää siis tottelemaan".
"Tottelen virkavelvollisuuttani. Minun virkavelvollisuuteni määrää,
että tämän naisen täytyy istua kuusi kuukautta vankilassa".
Herra Madeleine vastasi tyynesti:
"Painakaa mieleenne tämä: hän ei istu siellä päivääkään".
Kuullessaan näin jyrkkää puhetta rohkeni Javert katsoa pormestaria
lujasti silmiin ja sanoa, vaikkakin yhä syvästi kunnioittavalla
äänensävyllä:
"Olen vallan epätoivossa, kun minun täytyy vastustaa herra pormestaria,
se tapahtuu ensi kerran eläissäni, mutta suvainnettehan minun
huomauttaa, että minä en ole hetkeksikään väistynyt lailliselta
virka-alaltani. Pysykäämme siis, kuten herra pormestari tahtoo, vain
siinä herrasmiehen jutussa. Minä olin näkemässä. Tämä nainen hyökkäsi
herra Bamataboisin, vaalioikeutetun kansalaisen ja tuon kauniin
kolmikerroksisen kivitalon omistajan kimppuun, joka sijaitsee
puistokadun kulmassa ja jossa on useita parvekkeitakin. Tapahtuuhan
sitä tosin yhtä ja toista tässä maailmassa! Mutta oli muu miten
tahansa, herra pormestari, tämä asia kuuluu järjestyspoliisille ja
minulle ja minä pidätän tämän naisen".
Silloin pani herra Madeleine kätensä ristiin rinnalleen ja sanoi
ankaralla äänellä, jota ei kaupungissa oltu vielä koskaan kuultu:
"Asia, josta puhutte, kuuluu kunnallispoliisin päätäntövaltaan.
Rikoskaaren yhdeksännen, yhdennentoista, viidennentoista ja
kuudennenkymmenennenkuudennen pykälän mukaan olen minä tämän asian
tuomari. Määrään, että tämä nainen on päästettävä vapaaksi".
Javert yritti yhä panna vastaan.
"Mutta, herra pormestari..."
"Muistutan Teille vuonna 1799, 13 päivä joulukuuta vahvistetun
lain kahdeksattakymmenettäensimäistä pykälää, jossa puhutaan
mielivaltaisesta vangitsemisesta".
"Herra pormestari, sallikaahan..."
"Ei sanaakaan!"
"Kuitenkin..."
"Ulos!" sanoi herra Madeleine.
Javert otti iskun vastaan silmää räpähyttämättä keskelle rintaa kuin
venäläinen sotamies. Hän kumarsi maahan asti herra pormestarille ja
läksi.
Fantine väistyi ovelta ja näki huumaantuneena hänen kulkevan ohitseen.
Mutta hänessäkin raivosi outo myllerrys. Hän oli juuri nähnyt kahden
vastakkaisen mahdin taistelevan itsestään. Hän oli omin silmin nähnyt
kamppailevan näiden kahden miehen, joiden vallassa olivat hänen
vapautensa, elämänsä, henkensä, lapsensa; toinen heistä raastoi häntä
pimeyteen päin, toinen nosti häntä valoa kohti. Tässä taistelussa,
jonka suhteita hänen kauhunsa suurensi, näyttivät nuo kaksi miestä
hänestä jättiläisiltä; toinen puhui kuin hänen paha henkensä, toinen
puhui kuin hänen hyvä enkelinsä. Enkeli oli voittanut pahanhengen, ja
tämä enkeli, tämä vapauttaja -- hän värisi kiireestä kantapäähän sitä
ajatellessaan -- oli juuri sama mies, jota hän inhosi, sama pormestari,
jota hän oli niin kauvan pitänyt kaiken onnettomuutensa syynä, sama
Madeleine, joka pelasti hänet juuri sillä hetkellä, kun hän herjasi
häntä mitä loukkaavimmin sanoin! Oliko hän siis erehtynyt? Pitikö hänen
siis muuttaa kaikki ajatuksensa?... Hän ei tiennyt, hän vapisi. Hän
kuunteli huumautuneena, hän katseli peljästyneenä, ja joka sanasta,
minkä herra Madeleine lausui, tunsi hän pakenevan ja väistyvän
sydämestään vihan synkeän pimeyden ja syttyvän rintaansa lämmittävän
sanomattoman onnen, luottamuksen ja rakkauden valon.
Kun Javert oli lähtenyt, kääntyi herra Madeleine hänen puoleensa ja
puhui hänelle hitaasti ja vaivaloisesti kuin mies, joka ei tahdo itkeä:
"Kuulin kaikki. En tiennyt mitään kaikesta siitä, mitä äsken ilmotitte.
Luulen, että puhutte totta, ja tunnen, että puhutte totta. En tiennyt
edes siitä, että Te olitte poistunut tehtaastani. Miksi ette kääntynyt
heti minun puoleeni? Mutta koettakaamme järjestää asiat näinkin: minä
maksan velkanne, minä noudan lapsenne tahi menette Te häntä hakemaan.
Te asetutte asumaan tänne, Pariisiin tai minne vaan tahdotte. Minä otan
pitääkseni huolta sekä Teidän lapsestanne että Teistä. Teidän ei
tarvitse enää tehdä työtä, ell'ette halua. Minä annan Teille niin
paljon rahaa kuin tarvitsette. Te muututte jälleen kunnialliseksi ja
hyväksi ihmiseksi, tullessanne onnelliseksi. Ja kuulkaa, minä julistan
Teille tässä, jos kaikki on niinkuin sanotte, ja minä en sitä epäile,
että Te ette ole milloinkaan lakannutkaan olemasta siveä ja hyvä
Jumalan edessä. Oi vaimo parka!"
Tämä oli enemmän kuin Fantine-raukka saattoi kestää. Saada Cosette!
Päästä tästä häpeällisestä elämästä! Elää vapaana, rikkaana,
onnellisena, kunniallisena Cosetten kanssa! Nähdä äkkiä keskellä
synkimmän kurjuuden puhkeavan kaikkien näiden paratiisin
todellisuus-kukkain! Hän katseli kuin huumautuneena tätä miestä, joka
hänelle puhui, ja hän puhkesi katkonaisiin nyyhkytyksiin: oh! oh! oh!
Hänen polvensa taipuivat, hän heittäytyi herra Madeleinen jalkoihin, ja
ennenkuin Madeleine ehti estää tunsi hän käteensä tartuttavan ja
huulten painuvan sitä suutelemaan.
Sitten Fantine menetti tajuntansa.