Mies yritti: "Armosta! Lasi vettä!"

"Kuula kalloosi!" vastasi talonpoika.

Sitten sulki hän räiskien oven ja matkamies kuuli kaksi vahvaa salpaa

työnnettävän eteen. Hetkistä myöhemmin sulkeutuivat ikkunanluukutkin,

ja ulos kuului paikalleen painettavan rautakangen kolina.

Ilta yhä pimeni. Alppien kolea tuuli puhalsi. Yhä heikkenevässä päivän

valossa huomasi vieras matkalainen eräässä katuun asti ulottuvassa

puutarhassa jonkunlaisen kojuntapaisen, joka hänestä näytti

turve-möhkäleistä rakennetulta. Hän hyppäsi päättävästi puu-aidan yli

ja pääsi puutarhaan. Hän läheni kojua. Siinä oli ovena ahdas, matala

aukko, ja koko laitos muistutti niitä kojuja, joita teiden korjaajat

rakentavat suojakseen maanteiden varsille. Hän ajatteli ehkä todella

tavanneensa jonkun tientekijän asumuksen. Vilu häntä värisytti ja nälkä

ahdisti. Hänen oli täytynyt olla nälkäänsä sammuttamatta, mutta

tarjosihan tuo edes suojaa kylmyyttä vastaan. Tämänlaisissa asumuksissa

ei öisin ole tavallisesti ketään. Hän paneutui mahalleen ja ryömi

kojuun. Siellä oli lämmin, ja hän tapasi sieltä sitäpaitsi mainion

olkivuoteenkin. Tälle vuoteelle jäi hän hetkiseksi pitkäkseen, voimatta

jäsentäkään liikahuttaa, niin lopen väsynyt hän oli. Vihdoin, kun hän

tunsi laukkunsa vaivaavan selässä ja kun siitä saisi mainion

päänaluksen, ryhtyi hän irrottamaan sen hihnoja. Silloin räjähti

raivoisa murina. Hän kohotti katseensa. Suunnattoman suuren verikoiran

pää kuvastui selvästi kojun suulla.

Tämä oli siis koirakoppi.

Mies oli itse pelottavan voimakas; hän käytti keppiä lyömä-aseenaan ja

laukkua kilpenään ja pääsi niin miten kuten kopista ulos; mutta hänen

repaleisen pukunsa reijät olivat tuntuvasti suurenneet.

Hän meni samoin ulos koko puutarhastakin, mutta takaperin päin astuen,

koska hänen oli pakko, pitääkseen koiraa kurissa, turvautua erääseen

kepin käyttelytapaan, jota moisen miekkailutaidon mestarit kutsuvat

_peitetyksi ruusuksi_.

Vaivoin kiivettyään jälleen aidan yli ja taas seisoessaan kadulla,

yksinään, ilman majapaikkaa, ilman kattoa päänsä päällä, ilman suojaa,

kun hänet oli ajettu pois tältä olkivuoteelta ja tästäkin kurjasta

kopista, vaipui hän melkein vaipumalla eräälle kivelle, ja muuan

ohikulkija oli kuullut hänen huudahtavan: "Minä en ole edes koiran

arvoinen!"

Pian hän kuitenkin kohosi seisaalleen taas ja alkoi kävellä. Hän meni

kaupungista ulos, toivoen löytävänsä kedoilla jonkun puun tai

vilja-auman suojakseen.

Hän kulki näin kotvan, pää riipuksissa rinnalla. Kun hän tunsi olevansa

kaukana kaikista ihmisasunnoista, kohotti hän silmänsä ja tähysteli

ympärilleen. Hän oli keskellä peltoa. Hänen edessään kohosi tuollainen

matala kumpu, jota peitti lyhyeksi leikattu sänki, niin että se näin

elonkorjuun jälkeen näytti aivan ajetulta päältä.

Taivaanranta oli sysimusta. Se ei ollut yksistään yön pimeyttä.

Matalalla laahustavat pilvet näyttivät melkein ottavan kumpuun kiinni,

ja kohotessaan täyttivät ne vähitellen koko taivaan. Mutta kun kuu oli

juuri nousemassa ja ilmassa väreili vielä iltaruskon viimeinen hohde,

muodostivat nuo pilvet taivaanlaelle jonkunlaisen vaalean kupukaaren,

josta lankesi maille ja mantereille heikkoa loistetta.

Maa asui siis kirkkaammassa valaistuksessa kuin taivas, mikä

saa aikaan erinomaisen synkeän vaikutuksen. Ja kukkula kuvastui

epäselvine, heikkoine hahmopiirteineen hämäränä ja kalpeana tummalle

taivaanrannalle. Kokonaisuus oli kauhean ahdas, synkkä ja painostava.

Ei mitään näkynyt pellolla eikä kukkulalla, paitsi muuatta puupahaista,

joka siinä vääränä värjötteli parin askeleen päässä matkalaisesta.

Silminnähtävästi ei tämä mies suinkaan omannut niitä mielen ja sielun

hienostuneita taipumuksia, jotka saattavat ihmisen herkkänä tajuamaan

kappalten salaperäisiä muotoja. Kuitenkin oli tässä taivaassa, tässä

kummussa, tässä tasangossa ja tässä puussa jotakin niin syvän

lohdutonta, että hän lyhyen pysähtymisen ja mietinnän jälkeen äkkiä

kääntyi takaisin. Niitä on hetkiä, jolloin luonto näyttää suorastaan

vihamieliseltä.

Hän palasi samaa tietä takaisin. Dignen portit olivat suljetut. Digneä,

joka uskonsodissa kesti useita piirityksiä, ympäröivät vielä v. 1815

vanhat nelikulmaisten tornien reunustamat, nykyään hävitetyt muurit.

Hän etsi aukon ja astui jälleen kaupunkiin.

Oli ehkä noin kahdeksan aika illalla. Kun hän ei tuntenut katuja, alkoi

hän taas käyskennellä umpimähkään.

Näin osui hän maaherran palatsille, sitten seminaarille. Kulkiessaan

tuomiokirkon torin poikki heristi häh nyrkkiään Herran huoneelle.

Tämän samaisen torin kulmauksessa on kirjapaino. Siellä painettiin

ensiksi keisarin ja keisarillisen henkivartioväen julistukset

armeijalle, jotka oli tuotu Elban saarelta ja jotka Napoleon itse oli

sanellut.

Väsymyksestä nääntyneenä ja kaiken toivonsa kadottaneena sortui hän

kivipenkille, joka oli tämän kirjapainon oven ääressä.

Muuan ijäkäs nainen astui juuri silloin ulos kirkosta. Hän näki miehen

pimeässä pitkänään värjöttävän. "Mitä te siinä teette, ystäväiseni?"

sanoi hän.

Mies vastasi tylysti ja vihan kaiku äänessä: "Ettekö näe, hyvä ihminen,

että minä makaan!"

'Hyvä ihminen' -- hän ansaitsi todellakin tämän nimen -- oli rouva

markiisitar de R.

"Tällä penkillä?" jatkoi nainen.

"Yhdeksäntoista vuotta on minulla ollut patjana puu", sanoi mies;

"tänään on minulla patjana kivi".

"Oletteko ollut sotamiehenä?"

"Niinpä niin, hyvä ihminen. Sotamiehenä".

"Miksi ette mene majataloon?"

"Kosk'ei minulla ole rahaa".

"Surkeata", sanoi rouva de R., "eikä minullakaan ole kukkarossani

enempää kuin kaksikymmentä penniä".

"Antakaa nekin".

Mies sai nuo kaksikymmentä penniä. Rouva de R. jatkoi:

"Te ette voi niin vähillä rahoilla saada yösijaa majatalosta. Oletteko

edes koettanutkaan? Mahdotonta on Teidän viettää yötänne tässä. Teidän

on varmaankin vilu ja nälkä. Ihmisten olisi pitänyt edes

armeliaisuudesta suoda Teille suojaa".

"Minä olen kolkuttanut kaikille oville".

"Ja miten kävi?"

"Kaikkialta on minut ajettu pois".

'Hyvä ihminen' kosketti miehen käsivarteen ja näytti hänelle torin

toisella puolella erästä pientä taloa piispanpalatsin vieressä.

"Te sanotte kolkuttaneenne kaikille oville?" jatkoi hän.

"Niin".

"Oletteko kolkuttanut tuolle?"

"En".

"Kolkuttakaapas sille".

2.

Varovaisuus neuvoo viisautta.

Tultuaan kaupungilta oli Dignen piispa tänä iltana sulkeutunut

jotensakin myöhään huoneeseensa. Hän oli puuhassa kirjottaa

suurta teosta _Velvollisuuksista_, mutta pahaksi onneksi jäi se

keskeneräiseksi. Siinä hän esitti kaiken sen, mitä pyhät isät ja kirkon

opettajat ovat tästä tärkeästä aineesta sanoneet. Hänen kirjansa oli

jaettu kahteen osaan: ensimäinen osa käsitti kaikkien velvollisuudet

yhteisesti, toinen osa itse kunkin velvollisuudet sen luokan ja aseman

mukaan, mihin hän kuuluu. Kaikkien yhteiset velvollisuudet ovat

tärkeimmät velvollisuudet. Niitä on neljä. Pyhä Mateus mainitsee

velvollisuudet Jumalaa kohtaan (Mat. VI), velvollisuudet itseään

kohtaan (Mat. V, 29, 30), velvollisuudet lähimäistä kohtaan (Mat. VII,

12), velvollisuudet luontokappaleita kohtaan, (Mat. VI, 20, 25). Muut

velvollisuudet oli piispa löytänyt mainittuina ja määrättyinä

toisista lähteistä. Roomalaiskirjeestä hallitsijain ja alamaisten

velvollisuudet. Pyhän Pietarin kirjasta virkamiesten, vaimojen, äitien

ja nuorukaisten velvollisuudet; aviomiesten, isien, lasten ja

palvelijain velvollisuudet Efesiläiskirjeestä; uskovaisten

velvollisuudet Hebrealaiskirjeestä; naimattomain naisten velvollisuudet

Korinttilaiskirjeestä. Suurella vaivalla kokosi hän nämä eri määräykset

sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, jonka hän aikoi julkaista

kristittyjen luettavaksi.

Hän työskenteli vielä kahdeksan aikaan illalla, kirjotellen pienille

neliskulmaisille paperiliuskoille, suuri kirja avattuna polvillaan, kun

rouva Magloire tapansa mukaan tuli huoneeseen hakemaan hopeaista

pöytäkalustoa vuoteen läheisestä kaapista. Hetkisen jälkeenpäin tunsi

piispa, että pöytä oli katettu ja että hänen sisarensa jo odotti, sulki

kirjansa, nousi työpöytänsä äärestä ja astui ruokasaliin.

Ruokasali oli pitkulainen, takalla varustettu huone, jonka ovi aukeni

kadulle, kuten olemme jo maininneet, ja akkuna puutarhaan.

Rouva Magloire viimeisteli todellakin pöydän kattamista.

Siinä puuhatessaan ja askarrellessaan puheli hän herkeämättä neiti

Baptistinen kanssa.

Lamppu paloi pöydällä; pöytä oli lähellä takkaa, missä loimusi iloinen

tuli.

On sangen helppoa muodostaa itselleen kuva näistä kahdesta naisesta,

jotka olivat molemmat ehtineet jo ohi kuudenkymmenen: rouva Magloire

lyhytkasvuinen, lihava vilkas; neiti Baptistine hiljainen, hoikka,

hento, veljeänsä hiukan pitempi, päällään tummanruskea silkkipuku,

jonka väri oli 1806 muotia, jonka hän siihen aikaan oli ostanut

Pariisista ja joka kesti yhä. Käyttääksemme yleisiä puheenparsia,

joilla on se ansio, että ne yhdellä sanalla ilmaisevat käsitteen, mitä

tuskin kokonainen sivu riittäisi kuvaamaan, näytti rouva Magloire

_talonpoikaisvaimolta_ ja neiti Baptistine _säätyläisnaiselta_. Rouva

Magloirella oli valkea, torville röyhelletty myssy päässä, kaulassa

samettinauhainen kultakoriste, ainoa naisellinen koriste, mitä

ylimalkaan löytyi talossa, hohtavan valkea kaulavaate ruskeasta

villakankaasta valmistetun, leveillä, lyhyillä hihoilla varustetun

puvun päällä, vihreällä nauhalla vyötäisille sidottu esiliina punaisen

ja vihreän ruudullisesta pumpulikankaasta, jonka rintalappu oli

yläkulmistaan kahdella neulalla kiinnitetty pukuun, jalassa tukevat

puolikengät ja keltaiset sukat, aivan niinkuin Marseillen naisilla.

Neiti Baptistinen puku oli leikattu 1806 mallin mukaan, lyhyine

uumineen, ahtaine liiveineen, olkapussihihoineen, kaistoineen ja

nappeineen. Harmaat hiuksensa kätki hän käherretyn tekotukan alle.

Rouva Magloire näytti älykkäältä, vilkkaalta ja hyväsydämiseltä; hänen

erilaisiksi lasehtineet suupielensä ja hänen ylähuulensa, joka oli

alahuulta koko joukon paksumpi, loi hänen kasvoilleen jonkunlaisen

äkeän, käskevän ilmeen. Kun hänen ylhäisyytensä oli vaiti, puheli hän

hänelle rivakasti, puolittain kunnioittaen, puolittain vapaasti; mutta

heti kun hänen ylhäisyytensä oli sanonut sanansa, totteli hän kuten

olemme nähneet ehdottomasti, kuten neiti Baptistinekin. Neiti

Baptistine ei edes puhunut. Hän tyytyi vain tottelemaan ja myöntämään.

Nuorenakaan ei hän ollut kaunis; hänellä oli suuret, siniset, ulkonevat

silmät, nenä pitkä ja kaareva. Mutta hänen kasvonsa, koko hänen

olemuksensa henki -- sen olemme jo alussa maininneet -- sanomatonta

hyvyyttä. Hän oli ainakin ollut tavattoman lempeä ja hyväsydäminen;

mutta usko, toivo ja rakkaus, nämä kolme hyvettä, jotka suloisesti

sydäntä lämmittävät, olivat vähitellen kohottaneet tämän lempeyden aina

pyhyyden rajoille asti. Luonto oli tehnyt hänestä viattoman karitsan,

uskonto teki hänestä enkelin. Hurskas neitsyt-parka! Hiljainen,

haihtunut muisto!

Neiti Baptistine kertoi myöhemmin niin usein, mitä tuona iltana

tapahtui piispan asunnossa, että monet vielä elävät henkilöt muistavat

pienimmätkin yksityisseikat.

Piispan astuessa huoneeseen jutteli rouva Magloire jotenkin

innokkaasti. Hän selitti neidille erästä asiaa, joka oli piispallekin

hyvin tuttu ja johon hän oli tottunut. Oli kysymys pääoven säpistä.

Selvisi, että rouva Magloire oli illallisostoksilla käydessään kuullut

kaikkialla kummia kerrottavan. Puhuttiin jostain epäilyttävän

näköisestä maankiertäjästä; tiedettiin, että muuan suuresti epäiltävä

kulkuri oli saapunut kaupunkiin, missä hän varmasti vielä nytkin

oleskeli, ja myönnettiin mahdolliseksi, että niillä ihmisillä, jotka

rohkenevat myöhään liikuskella ulkona tänä yönä, tulisi olemaan sangen

vastenmielisiä kohtauksia. Rouva Magloire selvitti myöskin, että

poliisilaitos oli kovin kurjassa kunnossa, koska maaherra ja pormestari

eivät olleet paraita ystäviä, vaan kokivat vahingoittaa toinen toistaan

kaikenlaisilla tapahtumilla. Niin muodoin oli viisasten ihmisten

itsensä toimitettava poliisin virkaa ja suojeltava itseään hyvin, sekä

huolellisesti lukottava, varustettava ja vahvistettava talonsa ja

_etenkin oli tarkasti suljettava kaikki ovet_.

Rouva Magloire pani painoa tälle viimeiselle lauseelle. Mutta piispa

oli tullut kylmänpuoleisesta huoneestaan, istunut takan ääreen

lämmittelemään, ja nyt ajatteli hän jo muita asioita. Hän ei tarttunut

siihen voima-sanaan, jonka rouva Magloire oli juuri singahuttanut.

Rouva Magloire toisti huomautuksensa. Tahtoen tyydyttää rouva Magloirea

veljeään loukkaamatta, rohkeni neiti Baptistine silloin arastellen

sanoa:

"Veljeni, kuuletteko, mitä rouva Magloire sanoo?"

"Kuulin jotain hämärästi", vastasi piispa. Siirtäen hiukan tuoliaan,

laskien molemmat kätensä polvilleen ja kohottaen vanhaa palvelijaansa

kohti sydämelliset, lempeän leikilliset kasvonsa, joita tuli alhaalta

päin valaisi, sanoi piispa sitte: "No mikä hätänä? Mitä sitten on

tapahtunut? Uhkaako meitä sitten joku suuri vaara?"

Silloin alotti rouva Magloire juttunsa aivan alusta, lisäillen oheen

yhtä ja toista, sitä itsekään huomaamatta. Näytti tosiaankin hyvin

luultavalta, että muuan mustalainen, muuan maankulkija, jonkunlainen

hirveä kerjäläinen oleskeli tätä nykyä kaupungissa. Hän oli käynyt

pyytämässä asuntoa Jacquin Labarrelta, mutta tämä ei ollut ottanut

häntä vastaan. Hänen oli nähty tulevan kaupunkiin Gassendin puistokatua

pitkin ja maleksivan kaduilla illan hämärtyessä. Se oli sellainen

pussiselkäinen, hirveän näköinen emäroisto.

"Oikeinko totta!" sanoi piispa. Tämä kysyvä huudahdus rohkaisi rouva

Magloirea. Se näytti osottavan, että piispa joutuisi kohta hänkin

kiihkoihinsa. Hän jatkoi voitonvarmana:

"Niin, niin, Teidän Ylhäisyytenne! Niin se on. Kyllä nyt tänä yönä

kaupungilta hirveitä kuuluu. Kaikki sanovat niin. Ja kun se

poliisilaitoskin on niin kurjassa kunnossa (tarpeellinen toistaminen).

Eletään tällaisessa vuoristoseudussa, eikä ole yöllä edes lyhtyjä

kaduilla! Pitäähän sitä uloskin mennä. Eihän sitä voi aina sisässäkään

olla kuin hiiri loukossaan! Ja sen minä sanon, Teidän Ylhäisyytenne, ja

neiti sanoo samoin -- -- --"

"Minä en sano mitään", keskeytti sisar. "Mitä veljeni tekee, on hyvin

tehty".

Rouva Magloire jatkoi, aivan niinkuin ei häntä olisi kukaan

vastustanutkaan:

"Me sanomme vain, ett'ei tämä talo ole ensinkään turvattu. Jos Teidän

Ylhäisyytenne sallisi, menisin minä sanomaan lukkoseppä Paulin

Museboisille, että hän tulisi korjaamaan nuo ränsistyneet ovitelkeet:

siihen menee vain pari minuuttia, ja minä sanon, että lukkoja

tarvitaan, Teidän Ylhäisyytenne, vaikk'ei sitten pitemmäksi aikaa kuin

täksi yöksi. Sillä sanon minä senkin, että ovi, jonka kuka tahansa

ohikulkija voi ulkoapäin avata säpistä, on kaikista kamalin kapine! Ja

sitten kun Teidän Ylhäisyytenne aina vain sanoo: astukaa sisään, ja

sitten vaikka ihan keskellä yötä tulisi, niin ei tarvitse Jumala

nähköön edes lupaa pyytää..."

Siinä silmänräpäyksessä putosi ovelle voimakas isku.

"Astukaa sisään!" sanoi piispa.

3.

Ehdottoman tottelevaisuuden sankaruutta.

Ovi aukeni.

Se aukeni äkkiä, selko seljälleen, aivan niinkuin joku olisi sitä

kiukuissaan ja voimainsa tiestä työntänyt.

Muuan mies astui sisään.

Tämän miehen tunnemme me jo. Se oli sama matkalainen, jonka äsken

näimme harhailevan suojan haussa.

Hän astui yli kynnyksen, eteni askeleen, jättäen oven jälkeensä auki.

Laukku hartioilla, keppi kädessä, silmissä yrmy, rohkea, uhmaileva,

väsynyt ilme. Takan tuli heitti häneen valoa. Hän oli inhottavan

näköinen. Se oli synkeä ilmestys.

Rouva Magloire ei kyennyt edes kirkaisemaan. Hän vain säpsähti kerran

ja jäi sitten suu auki tuijottamaan.

Neiti Baptistine käännähti ympäri, huomasi huoneeseen tunkeutuvan

miehen ja kohosi kauhistuneena puoliksi istualtaan, ja kääntäen päätään

hitaasti takkaan päin jälleen, katseli hän sitten veljeänsä, ja hänen

kasvoilleen palasi taas entinen tyyneys ja levollisuus.

Piispa kiinnitti mieheen rauhallisen katseensa.

Juuri kun hän oli avaamaisillaan suunsa, otaksuttavasti kysyäkseen

vieraalta, mitä tämä halusi, nojasi mies molemmin käsin keppinsä

päähän, katseli vuoroin vanhusta, vuoroin naisia, ja odottamatta

piispan sanoja alkoi hän kovalla äänellä:

"Seikka on seuraava. Nimeni on Jean Valjean. Olen ollut kaleeriorjana.

Olen viettänyt yhdeksäntoista vuotta kaleeriorjain vankilassa. Neljä

päivää sitten pääsin vapaaksi, ja nyt olen matkalla määränpäähäni,

Pontarlieriin. Olen kävellyt neljä päivää Toulonista lähtien. Tänään

olen kulkenut jalkaisin kaksitoista lieutä. Saapuessani tänä iltana

näille seuduille, menin erääseen majataloon, mutta sieltä ajoivat ne

minut pois keltaisen passini takia, jota olin käynyt näyttämässä

kaupungintalolla. Niin piti. Menin toiseen majataloon. Minulle

sanottiin: Mene tiehesi! niin yhden luona kuin toisenkin. Kukaan ei ole

tahtonut antaa minulle suojaa. Kolkutin vankilankin ovelle,

portinvartija ei päästänyt minua sisään. Yritin koiran koppiin. Koira

puri minua ja ajoi minut pois, aivan niinkuin olisi sekin ollut

ihminen. Melkein luulisi sen tietäneen, kuka olin. Menin kedoille,

nukkuakseni paljaan taivaan alla. Siellä ei taivasta näkynyt.

Ajattelin, että siitä rupeaa pian satamaan ja ett'ei ole armollista

Jumalaa, joka sateen estäisi, ja niin palasin kaupunkiin takaisin,

löytääkseni edes jonkun porttikäytävän. Tuolla torin laidassa

heittäysin kivelle maata, muuan hyvä ihminen näytti minulle Teidän

taloanne ja sanoi: Kolkuta tuolle ovelle. Ja minä kolkutin. Mikä se on

tämä paikka? Onko tämä majatalo? Minulla on rahaa. Koko omaisuuteni.

Satayhdeksän frangia viisitoista souta, jotka olen työlläni

kaleeriorjain vankilassa yhdeksänätoista vuotena ansainnut. Minä maksan

kulunkini. Mitä se minun varoissani tuntuu? Minullahan on rahaa. Olen

lopen uupunut, kaksitoista lieutä jalkaisin, minun on kovin nälkä.

Sallitteko minun jäävän?"

"Rouva Magloire", sanoi piispa. "Te katatte yhdelle hengelle lisää".

Mies eteni kolmen askeleen verran ja läheni lamppua, joka oli pöydällä.

-- "Ajatelkaahan", jatkoi hän, aivan niinkuin hän ei olisi oikein

ymmärtänyt. "Ajatelkaahan ensin. Kuulitteko, mitä sanoin? Minä olen

entinen kaleeriorja. Entinen rangaistusvanki. Tulen suoraan

kaleereilta." -- Hän veti taskustaan suuren keltaisen paperin ja kiersi

sen auki. -- "Tuossa passini. Keltainen kuten näette. Sillä on voima

ajaa minut kaikkialta pois, mihin päädynkin. Haluatteko lukea? Kyllä

minäkin osaan lukea. Opin vankilassa. Siellä on koulu niille, jotka

oppia haluavat. Katsokaahan mitä on passiini kirjotettu: Jean Valjean,

vapautettu rangaistusvanki, kotoisin ... siitä ette huoli välittää ...

ollut yhdeksäntoista vuotta kaleeriorjain vankilassa. Viisi vuotta

murtovarkaudesta. Neljätoista vuotta neljä kertaa uudistetusta

pako-yrityksestä. Tämä mies on 'hyvin vaarallinen'. -- Kas siinä!

Kaikki ovat heittäneet minut pellolle. Tahdotteko Te ottaa minut

vastaan, Te? Onko tämä majatalo? Tahdotteko antaa minulle ruokaa ja

yösijan? Onko Teillä tallia?"

"Rouva Magloire", sanoi piispa. "Te panette puhtaat lakanat

vuodekammion sänkyyn".

Me olemme jo selittäneet, mitä laatua oli molempain naisten

tottelevaisuus.

Rouva Magloire lähti täyttämään näitä määräyksiä.

Piispa kääntyi miehen puoleen.

"Herra, tulkaahan istumaan ja lämmittelemään. Käymme heti kohta

illalliselle, ja vuoteenne valmistetaan sillä välin kun Te syötte".

Silloin käsitti mies kaikki. Hänen kasvojensa tähän asti niin synkeä ja

kova ilme osotti nyt hämmästystä, epäilystä, iloa ja muuttui

kummallisesti. Hän sopersi kuin mielenvikainen:

"Tottako? Mitä? Te pidätte minut? Te ette aja minua pois?

Rangaistusvankia! Te sanotte minua _herraksi!_ Te ette sinuttele minua?

Ette sano: 'Mene tiehesi, koira!' Kuten mulle aina sanotaan. Luulin

niin varmasti, että Tekin ajaisitte minut pois. Siksi sanoinkin heti,

kuka olen. Oi tuota kunnon naista, joka minut tänne neuvoi! Saan syödä

illallista! Saan vuoteen patjoineen ja lakanoineen! Kuten muutkin

ihmiset! Vuoteen! Yhdeksääntoista ajastaikaan en ole vuoteessa

nukkunut! Te sallitte siis tosiaankin minun jäävän! Te olette hyviä

ihmisiä! Muuten, onhan minulla rahaa. Kyllä minä maksan. Suokaa

anteeksi, herra majatalon isäntä, mikä on nimenne? Maksan, mitä vaan

vaaditte. Te olette kunnon mies. Tehän olette majatalon isäntä, eikö

niin?"

"Minä olen pappi", sanoi piispa, "ja asun tässä".

"Pappi", jatkoi mies. "Kunnon ihminen papiksi! Siis ette Te pyydä

minulta rahaa? Kirkkoherrako, vai? Tuon suuren kirkon rovastiko?

Tosiaankin, miten olenkaan tyhmä! kun en huomannut patalakkianne".

Yhä puhuessaan oli hän laskenut laukkunsa ja keppinsä nurkkaan,

pistänyt passin takaisin taskuunsa ja istuutunut. Neiti Baptistine

katseli häntä lempein silmin. Hän jatkoi:

"Te olette ihmisellinen, herra rovasti, Te ette halveksi ketään. Te

olette oikein pappien pappi. Siis ette välitä siitä, että maksan?"

"En", sanoi piispa, "pitäkää rahanne. Kuinka paljon Teillä on?

Sanoitteko, että satayhdeksän frangia?"

"Ja viisitoista souta", lisäsi mies.

"Satayhdeksän frangia viisitoista souta. Ja kuinka kauvan Teiltä on

mennyt aikaa tuon summan ansaitsemiseen?"

"Yhdeksäntoista vuotta".

"Yhdeksäntoista vuotta!"

Piispa huokasi raskaasti.

Mies jatkoi: "Minulla on vielä kaikki rahani jäljellä. Neljässä

päivässä en ole kuluttanut muuta kuin ne kaksikymmentäviisi souta,

jotka ansaitsin kuormavaunuja tyhjentämällä Grassessa. Koska Te olette

kirkon miehiä, niin ilmotan Teille, että meillä oli saarnaaja myös

siellä vankilassa. Ja sitten erään kerran näin piispankin, Hänen

Ylhäisyytensä, niinkuin ne sitä nimittävät. Se oli Majoren piispa ja

Marseillessa minä hänet näin. Hän on kaikkien rovastienkin rovasti.

Suokaa anteeksi, jos sanoin tämän pahasti, minulle ne ovat näet niin

kaukaisia asioita! Ymmärrättehän, että mitä ne minunlaiseni! -- Hän

toimitti messua keskellä vankilaa, alttarilla, hänellä oli jokin

sellainen suipokas kultakapine päässään. Auringon paisteessa se

kimalteli. Me olimme riveissä, kolmella puolella, kanuunat, sytyttimet

valmiina, vastapäätä meitä. Emme nähneet kunnolla. Hän puhuikin jotain,

mutta hän oli liian alhaalla siellä, emme me oikein kuulleetkaan.

Sellainen se on piispa".

Hänen puhuessaan oli piispa mennyt sulkemaan oven, joka oli jäänyt

selko seljälleen.

Rouva Magloire palasi. Hän toi yhdet pöytäkalut lisää tullessaan ja

pani ne pöydälle.

"Rouva Magloire", sanoi piispa, "asettakaa vieraamme paikka

mahdollisimman lähelle tulta". -- Ja kääntyen miehen puoleen: "Yötuuli

puhaltaa koleasti Alpeilla. Teidän on kai vilu, herra?"

Joka kerta kun hän lausui tuon sanan _herra_ lempeän vakavalla ja

ystävällisellä äänellään, levisi miehen kasvoille kirkas ilme. Nimittää

entistä rangaistusvankia _herraksi_ on samaa kuin ojentaa lasi vettä

_Medusan_ haaksirikkoiselle. Häpeän sortama janoaa arvonantoa.

"Tuo lamppupa nyt vasta huonosti valaisee", sanoi piispa.

Rouva Magloire ymmärsi ja lähti heti hakemaan hänen ylhäisyytensä

makuukamarin takaosalta kaksi hopeaista kynttilänjalkaa ja asetti ne

sytytettyinä pöydälle.

"Herra rovasti", sanoi mies, "Te olette hyvä. Te ette halveksi ketään.

Te otatte minut taloonne. Te sytytätte vahakynttilänne minun tähteni.

Enkä minä ole kuitenkaan salannut Teiltä, mistä tulen, ja että olen

onneton ihminen".

Piispa, istuessaan siinä hänen vieressään, tarttui kevyesti hänen

käteensä. "Ei Teidän olisi tarvinnut sanoa minulle, kuka olette. Tämä

talo ei ole minun: tämä on Jeesuksen Kristuksen talo. Tämä ovi ei kysy

siltä, joka sisään astuu, onko hänellä nimeä vai onko hänellä

kärsimystä. Te kärsitte. Teidän on nälkä ja vilu. Olkaa tervetullut. Ja

minua älkää kiittäkö, älkää sanoko, että minä Teidät otan kotiini.

Kukaan ei ole täällä kotonaan, paitsi se, joka turvapaikkaa tarvitsee.

Tämän sanon minä Teille, ohikulkijalle. Te olette täällä enemmän

kotonanne kuin minä. Kaikki mitä täällä on, se on Teidän. Miksi olisi

minun tarvis tietää Teidän nimenne? Sillä ennenkuin Te sen minulle

sanoittekaan, oli Teillä jo yksi nimi, jonka minä tiesin".

Miehen silmät kuvastivat suurta hämmästystä.

"Tottako? Te tiesitte siis nimeni?"

"Niin", vastasi piispa, "Teidän nimenne on minun veljeni".

"Kuulkaahan, herra rovasti!" huudahti mies. "Minun oli kovin nälkä, kun

tulin tänne. Mutta Te olette niin hyvä, että nyt se on hävinnyt, en

tiedä itsekään miten".

Piispa katseli häntä ja sanoi:

"Oletteko Te paljon kärsinyt?"

"Ah! Punainen mekko, rautapuntit jaloissa, puulava nukkua, kuumuutta,

kylmyyttä, työtä, kaleerin soutua, kepin iskuja! Kaksinkertaiset

kahleet vähimmästäkin syystä. Pimeätä koppia vähimmästäkin sanasta.

Kahleissa vaan, vaikka kuolonkipeänä makaisit. Koirat, koirat ovat

paljon onnellisempia! Yhdeksäntoista vuotta! Olen neljänkymmenenkuuden

vanha. Nyt on minulla keltainen passi. Siinä se".

"Niin, niin" puuttui puheeseen piispa. "Te tulette murheen paikasta.

Kuulkaahan. Taivaassa on oleva suurempi ilo yhden katuvaisen syntisen

kyyneleisistä kasvoista kuin sadan vanhurskaan valkoisesta puvusta. Jos

Te palaatte siitä kärsimyksen paikasta ihmisiä vihaavin, katkerin

ajatuksin, niin ansaitsette Te sääliä. Jos Te palaatte sieltä sydän

täynnä lempeitä rauhan ja hyvänsuonnin ajatuksia, olette Te meitä

kaikkia parempi".

Sillä välin oli rouva Magloire tuonut illallisruuat pöydälle. Vedestä,

öljystä, leivästä ja suolasta valmistettua lientä, hiukan silavaa,

palanen lampaanlihaa, viikunoita, tuoretta juustoa ja suuri rukihinen

leipä. Rouva Magloire oli tähän piispan jokapäiväiseen ateriaan omasta

ehdostaan lisännyt pullon vanhaa Mauves-viiniä.

Piispan kasvot saivat äkkiä tuon vierasvaraisille ihmisille ominaisen

iloisen ilmeen ja hän sanoi reippaasti: "Pöytään!" -- Niinkuin hänen

oli tapana silloin, kun joku vieras aterioi hänen kanssaan, istutti hän

nytkin miehen oikealle puolelleen. Täysin tyynenä ja aivan kuin

tavallisissa oloissa asettui neiti Baptistine hänen vasemmalleen.

Piispa lausui ruokasiunauksen ja jakoi sitten itse liemen tapansa

mukaan. Mies alkoi syödä ahneesti.

Äkkiä sanoi piispa:

"Mutta minusta tuntuu tältä pöydältä jotain puuttuvan".

Rouva Magloire ei tosiaankaan ollut ottanut esille muuta kuin nuo

välttämättömät kolme pöytäkalustoa. Mutta talon tapoihinhan kuului,

että silloin kun piispalla oli vieraita aterialla, asetettiin esille

kuudet hopeaiset pöytäkalut. Viaton huvitus! Tämä vieno ylellisyyden

varjo oli jonkunlaista viehättävää lapsellisuutta tässä hiljaisessa,

vakavassa talossa, jossa köyhyys oli kohotettu kunniasijalle.

Rouva Magloire ymmärsi huomautuksen ja lähti sanaakaan sanomatta;

hetkistä myöhemmin loisti nuo piispan kaipaamat kolme pöytäkalustoa

valkealla liinalla, kauniisti järjestettyinä kunkin aterioijan

kohdalle.

4.

Tarkkoja tietoja Pontarlierin juustokeittiöistä.

Antaaksemme nyt selvän käsityksen siitä, mitä tuossa pöydässä tapahtui,

on meidän parasta jäljentää tähän kohtia neiti Baptistinen kirjeestä

rouva de Boischevronille, missä rangaistusvangin ja piispan keskustelu

esitetään teeskentelemättömällä tarkkuudella:

"-- -- -- Tämä mies ei kiinnittänyt huomiota keneenkään. Hän söi nälkää

nähneen ahneudella. Mutta illallisen jälkeen sanoi hän:

"'Herra hyvän Jumalan sielunpaimen, kaikki tämä on aivan liiankin hyvää

minulle, mutta täytyy sanoakseni, että nuo kuormankuljettajat, jotka

eivät sallineet minun syövän seurassaan, pitävät lihavampia päiviä kuin

Te'.

"Meidän kesken sanoen: tuo huomautus loukkasi minua hiukan. Veljeni

vastasi:

"'Onpa heillä raskaampi työkin'.

"'Eipä niinkään', väitti mies, 'heillä on vaan enemmän rahaa. Te olette

köyhä, näen sen kyllä. Ettekä Te ehkä ole rovastikaan. Oletteko

todellakin rovasti? Sepä se! Jos laupias Jumala vähänkään harrastaisi

oikeutta, pitäisi Teidän oleman rovastin'.

"Laupias Jumala ei ole vain oikeutta harrastava, Hän on muutakin',

sanoi veljeni.

"Hetkistä myöhemmin lisäsi hän:

"'Herra Jean Valjean, Pontarlieriinkö Te menette?'

"'On pakko mennä'.

"Jotenkin näin luulen miehen sanoneen. Sitten hän jatkoi:

"'Minun täytyy olla matkalla huomenna päivän koittaessa. On aika

rasittavaa kävellä. Jos yöt ovat kylmät, niin ovat päivät sitä

kuumemmat'.

"'Te olette matkalla hyvälle seudulle, sanoi veljeni. 'Vallankumouksen

tapahtuessa suistui meidän perheemme perikatoon, minä pakenin

Franche-Comtéhen ja elin siellä muutamia aikoja kätteni työllä. Minulla

oli halua ja tahtoa. Löysin sopivaa tointa. Ja valitsemisen varaakin

oli. Siellä on näet paperitehtaita, nahkatehtaita, viinapolttimoita,

suuria kellotehtaita, terästehtaita, kuparitehtaita, ainakin

kaksikymmentä rautasulattoa, joista neljä erikoisen huomattavaa

Lodsissa, Châtillonissa, Audincourtissa ja Beuressä...'

"En luule erehtyväni; juuri nämä nimet kai veljeni mainitsi. Sitten hän

keskeytti puheensa ja kääntyi minun puoleeni:

"'Rakas sisar, eikö meillä ole sukulaisia niillä seuduin?'

"Minä vastasin:

"'Kyllä meillä siellä oli muutamia, esim. herra de Lucenet, joka oli

Pontarlierin teiden ja siltojen ylitarkastajana vanhan hallituksen

aikoina'.

"'Niinpä niin', puuttui jälleen puhumaan veljeni, 'mutta v. 1793 ei

ollut enää sukulaisia; silloin sai turvautua käsiinsä. Minä tein työtä.

Siellä on siellä Pontarlierin seuduilla, minne Te, herra Valjean, nyt

menette, muuan ijänikuinen, viehättävä teollisuuden haara,

juustonvalmistus niin kutsutuissa juustokeittiöissä'.

"Ja nyt ryhtyi veljeni, aina vain houkutellen miestä syömään,

selittämään hänelle perinpohjaisesti Pontarlierin juustokeittiöitä;

että niitä on kahta lajia: _suurkeittiöt_ rikkailla, niillä, joilla on

neljäkymmentä, viisikymmentä lehmää ja jotka valmistavat seitsemän,

kahdeksan tuhatta juustoa kesässä; _osuuskeittiöt_ köyhillä, s.t.s.

keskivuoriston talonpojilla, jotka liittyvät lehmineen yhtiöön ja

tasaavat tuotteet. He palkkaavat juustonvalmistajan, jota he nimittävät

_gruriniksi_, juustomestariksi. Tämä juustomestari ottaa osakkaiden

maidon kolmasti päivässä vastaan ja merkitsee määrät kaksi-osaiseen

pykäläpuuhun. Huhtikuun loppupuolella alkaa juustokeittiössä työ;

kesäkuun keskipaikkeilla ajavat juustonvalmistajat lehmänsä

vuoristoon'.

"Mies virkistyi aterioidessaan. Veljeni houkutteli häntä ahkerasti

juomaan hyvää Mauves-viiniä, jota hän itse ei juo, koska se hänen

sanojensa mukaan on liian kallista viiniä. Veljeni selitteli miehelle

kaikkia näitä yksityiskohtia tuolla kepeällä iloisuudella, jonka

tunnette, sirottaen sinne tänne puheeseensa huomaavia lauseita

minullekin. Hän innostui usein kuvaamaan juustomestarin hyvää asemaa,

aivan niinkuin olisi toivonut miehen ymmärtävän viittauksen ilman

suoranaisia, kiusauksellisia neuvoja, että hänelle siellä olisi mainio

turvapaikka. Eräs seikka minua liikutti. Tämä mies oli sellainen kuin

olen Teille kertonut. Mutta ei aterian aikana eikä koko iltanakaan

veljeni lausunut ainoatakaan sanaa -- paitsi niitä paria sanaa

Jeesuksesta miehen sisään tullessa, joka olisi voinut muistuttaa

miehelle, kuka hän oli, tai ilmaista hänelle, kuka oli veljeni. Ja

kuitenkin näytti tilaisuus niin mainiolta pitää pieni saarna ja koettaa

piispan vaikutusvaltaa entiseen kaleeriorjaan, jotta käynnistä jäisi

jotakin jälkeä. Jostakin toisesta olisi varmaankin hetki näyttänyt

varsin sopivalta, nyt kun tällainen kurja oli siinä vallan käsillä,

ravita hänen sieluaan samalla kertaa kuin hänen ruumistaankin, nuhdella

ja neuvoa häntä kaiken pyhän nimessä, tai myöskin hiukan säälitellä

häntä ja kehottaa käyttäytymään paremmin tulevaisuudessa. Mutta veljeni

ei edes kysynyt häneltä, mistä hän on kotoisin tai millainen oli

hänen elämäntarinansa. Sillä hänen elämäntarinansa sisältää myös

hänen rikoksensa, ja minun veljeni näytti välttävän kaikkea, joka

voisi hänelle sitä muistuttaa. Niinpä puhuessaan Pontarlieren

vuoristolaisista, jotka _työskentelevät rauhaisasti niin lähellä

taivasta ja jotka ovat onnellisia, koska ovat viattomia_, pysähtyi hän

äkkiä, ikäänkuin peljäten, että tässä hänen varomattomasti lausumassaan

sanassa oli jotakin, joka olisi voinut loukata miestä. Kotvan

mietittyäni luulen ymmärtäneeni, mitä liikkui veljeni sydämessä. Hän

ajatteli varmaankin, että tämän miehen, tämän Jean Valjeanin mielessä

asuu liiankin selvänä koko hänen kurjuutensa, että olisi parasta

koettaa sitä hänen ajatuksistaan haihduttaa ja kohtelemalla häntä

niinkuin muitakin saada häntä uskomaan, vaikkapa vain hetkiseksi, että

hän oli kunniallinen ihminen kuten muutkin. Eikö tässä kuvastu ihana

käsitys kristillisestä rakkaudesta? Eikö ole, hyvä rouva, jotakin

todella ylevää ja jaloa tässä hienotunteisuudessa, joka ei ryhdy

jyriseviin nuhdepuheisiin, siveyssaarnoihin ja viittauksiin? Ja jos

ihmisellä on joku kipeä kohta, eikö ole paras laupeuden osotus olla

kokonaan siihen kajoamatta? Tämä näytti minusta olleen veljeni sisäisin

ajatus. Olipa asian laita miten tahansa, sen voin kuitenkin sanoa, että

mitkä hänen ajatuksensa lienevätkään olleet, ei hän niitä mitenkään

ilmaissut, ei edes minulle. Hän oli kiireestä kantapäähän sama mies

kuin joka ilta ennen ja hän aterioi tämän Jean Valjeanin seurassa

samanlaisena ja samalla tapaa kuin olisi hän aterioinut Gédéon-rovastin

tai seurakunnan sielunpaimenen kanssa.

"Illallisen lopulla, kun jo olimme viikunoissa, koputettiin ovelle.

Sieltä tuli Gerbaudin vaimo pikku palleroinen sylissään. Veljeni

suuteli lasta otsalle, lainasi minulta 15 souta, jotka sattuivat

olemaan taskussani, ja antoi ne Gerbaudin vaimolle. Mies ei tällä välin

näyttänyt suuria välittävän mistään. Hän ei enää puhunut ja oli kovin

väsyneen näköinen. Kun vanha Gerbaud-raukka oli poistunut, lausui

veljeni siunauksen, kääntyi sitten miehen puoleen ja sanoi: 'Te

kaipaatte jo varmaankin kovasti vuodettanne'. Rouva Magloire korjasi

kiireesti pöydän. Ymmärsin, että meidän tuli poistua, jotta matkamies

pääsisi nukkumaan, ja niin nousimme molemmat kerrokseemme. Hiukkaista

myöhemmin lähetin kuitenkin rouva Magloiren viemään vieraamme

peitteeksi vielä Foret-Noiren vuohentaljan, joka oli huoneessani. Yöt

ovat jäätävän kylmiä ja se lämmittää mainiosti. On tosiaankin vahinko,

että talja on niin vanha; vallan kaikki karvat lähtevät. Veljeni osti

sen ollessaan Saksassa, Tottlingenissa, lähellä Tonavan lähteitä,

samoin kuin sen norsunluupäisen veitsenkin, jota käytän syödessäni.

"Rouva Magloire tuli ylös taas melkein heti, me rukoilimme Jumalaa

siinä entisessä vierashuoneessa, missä nyt vaatteita kuivataan, ja

sitten me menimme kammioihimme kumpainenkin sanaakaan virkkamatta

toisillemme".

5.

Yön rauha.

Toivotettuaan sisarelleen hyvää yötä, otti hänen ylhäisyytensä Bienvenu

pöydältä hopeaiset kynttilänjalat, antoi toisen niistä vieraalleen ja

sanoi:

"Herra, opastan Teidät huoneeseenne".

Mies seurasi häntä.

Kuten olemme jo edellä huomauttaneet, oli huoneusto jaettu sillä

tavoin, että voidakseen päästä rukoushuoneeseen, missä vuodekammio oli,

tai tullakseen sieltä pois, täytyi kulkea piispan makuukamarin läpi.

Samassa hetkessä kun he kulkivat tämän huoneen läpi, asetteli rouva

Magloire paraillaan hopeakaluja vuoteen lähellä olevaan kaappiin. Se

oli hänen viimeinen tehtävänsä joka ilta ennen maata menoa.

Piispa majotti vieraansa kammioon. Valkea, puhdas vuode oli sinne

laitettu. Mies laski kynttilänsä pienelle pöydälle.

"Kas niin", sanoi piispa, "nukkukaa makeasti ennen lähtöänne. Huomen

aamulla juotte Te kupin lehmiemme maitoa, aivan vastalypsettyä".

"Kiitos, herra rovasti", sanoi mies.

Tuskin oli hän lausunut nämä rauhalliset, sävyisät sanat, kun hänessä

äkkiä, ilman väli-asteita tapahtui kummallinen muutos, muutos, joka

olisi jäätävällä kauhulla täyttänyt molemmat hurskaat naiset, jos he

olisivat sen nähneet. Tänä päivänäkään emme vielä osaa ymmärtää, mikä

häneen iski tuona hetkenä. Tahtoiko hän varottaa tai tahtoiko hän

uhata? Totteliko hän vain jonkunlaista hämärää, vaistomaista

mielenliikuntaa, jota hän ei itsekään ymmärtänyt? Hän käännähti äkkiä

vanhukseen päin, pani käsivartensa ristiin rinnalle ja huudahti

käheällä äänellä, tuijottaen isäntäänsä villein katsein:

"Vai niin! Oikeinko todella! Te laitatte minut tänne, niin lähelle

itseänne!"

Hän vaikeni ja lisäsi sitten taas, nauraen hirviömäistä nauruaan:

"Oletteko miettinyt tarkkaan? Kuka Teille takaa, ett'en ole ennenkin

murhia tehnyt?"

Piispa vastasi:

"Se on hyvän Jumalan asia".

Juhlallisesti ja liikuttaen huuliaan niin kuin se, joka rukoilee tai

joka puhuu itsekseen, kohotti hän sitten oikean kätensä kaksi sormea ja

siunasi miestä, joka ei notkistanut polviansa, ja meni sitten päätään

kääntämättä, taakseen katsahtamatta omaan huoneeseensa.

Kun vuodekammiossa oli asukkaita, peitti suuri, poikki huoneen

pingotettu sarsikankainen uudin alttarin. Kulkiessaan tämän uutimen ohi

polvistui piispa ja rukoili hetken.

Vähää myöhemmin oli hän jo puutarhassaan, kävellen, haaveksien,

mietiskellen, sielu ja ajatus kokonaan vajonneina niihin suuriin,

salaperäisiin asioihin, joita Jumala öisin näyttää avoimille silmille.

Mies puolestaan oli todellakin niin väsyksissä, ett'ei hän käyttänyt

edes hyviä valkeita lakanoitaan. Hän sammutti kynttilän sieraimellaan

vankien tapaan ja vaipui vaatteissaan vuoteelle, mihin hän heti

sikeästi nukahti.

Kello löi keski-yötä, kun piispa vihdoin palasi puutarhasta

huoneeseensa.

Hetkistä myöhemmin oli pieni talo kokonaan vaipunut unen helmoihin.

6.

Jean Valjean.

Keskellä yötä heräsi Jean Valjean.

Jean Valjean oli köyhästä talonpoikaisperheestä Brien tienoilta.

Lapsuudessaan ei hän ollut oppinut lukemaan. Miehen ikään päästyään

joutui hän metsätöihin Faverollesiin. Hänen äitinsä nimi oli Jeanne

Mathieu; hänen isänsä nimi oli Jean Valjean tai Vlajean, kaiketi

pilkkanimi alkuaan ja lyhennys sanoista _Voilà Jean_.[30]

Jean Valjean oli luonteeltaan mietiskelevä, olematta kuitenkaan

synkkämielinen, mikä on ominaista tuntehikkaille luonteille. Mutta

ylimalkaan näytti Jean Valjean ainakin ulkomuodoltaan jotenkin

nukkuvalta ja vähäpätöiseltä. Hän oli jo hyvin nuorella ijällä

kadottanut isänsä ja äitinsä. Hänen äitinsä kuoli huonosti hoidettuun

maitokuumeeseen. Isä, puiden karsija kuten hänkin, oli pudonnut puusta

ja kuollut. Jean Valjeanille ei ollut jäänyt muita omaisia kuin muuan

häntä vanhempi sisar, leski, seitsemän lapsen, poikain ja tyttärien

äiti. Tämä sisar kasvatti Jean Valjeania, niin kauvan kun hänen

miehensä eli, toimitti hän nuorelle veljelleen asunnon ja ruuan.

Mies kuoli. Vanhin noista seitsemästä lapsesta oli kahdeksan

vuotias, nuorin vuoden vanha. Jean Valjean oli juuri täyttänyt

kahdennenkymmenennenviidennen ikävuotensa. Hän astui perheenisän

tilalle ja auttoi nyt vuorostaan sisartaan, joka oli hänet kasvattanut.

Kaikki tämä tapahtui vallan luonnollisesti, ikäänkuin velvollisuutena,

jonkunlaisella yrmypäisyydelläkin Jean Valjeanin puolelta. Näin

kuluivat hänen nuoruutensa päivät ankarassa ja huonopalkkaisessa

työssä. Milloinkaan ei hänen mainittu "mielitiettyä" etsiskelevän.

Hänellä ei ollut aikaa rakastua.

Illalla palasi hän väsyneenä kotiin ja söi liemensä sanomatta

sanaakaan. Hänen sisarensa, äiti Jeanne, otti usein hänen vielä

syödessään vadista parhaat palat, naudanlihamöykyt, silava-viipaleet,

kaalinsydämet, ja antoi ne lapsilleen. Hän söi vaan, kumarassa pöydän

päällä, pää melkein liemessä kiinni, pitkäin hiustensa valuessa vadin

ympärille ja peittäessä hänen silmänsä, ei ollut näkevinään mitään eikä

pannut vastaan. Faverollesissa asui lähellä Valjeanin mökkiä raitin

toisella puolen muuan vuokraajavaimo, nimeltä Marie Claude.

Tavallisesti aina nälkäiset Valjeanin lapset menivät joskus lainaamaan

kannun maitoa Marie Claudelta muka äitinsä käskystä; maidon joivat he

sitten riidellen ja tapellen jonkun pensasaidan takana tai jossain

kujan kulmauksessa, ja niin ahneesti, että pikkutytöt valuttivat sitä

esiliinoilleen ja vaatteilleen. Jos äiti olisi saanut tietää tämän

ilkitempun, olisi hän aika lailla kurittanut pikku vintiöitä. Tyly ja

murjottava Jean Valjean maksoi äidin tietämättä Marie Clauden

maitokannut, ja lapset jäivät rankaisematta.

Hän ansaitsi puiden karsimis-aikaan kahdeksantoista souta päivässä,

sitten palkkautui hän elonkorjaajaksi, päiväläiseksi, talojen

härkärengiksi, tavalliseksi työmieheksi. Hän teki kaikki, mitä vain

voi. Hänen sisarensa uurasti myös puolestaan, mutta mikä siinä auttoi,

kun oli seitsemän lasta niskoilla? Se oli surkeata joukkoa se, ja

kurjuus kietoi ja pusersi sen vähitellen syleilyynsä. Sattuipa ankara

talvi. Jeanilla ei ollut työnansiota. Perheellä ei ollut leipää. Ei

ollut leipää. Kirjaimellisesti. Seitsemän lasta.

Eräänä sunnuntai-iltana hankkiutui Maubert Isabeau, leipuri

Faverollesissa, kirkkotorin varrella, nukkumaan, kun hän kuuli ankaran

iskun kolahtavan myymälänsä rautaristikolla ja lasilla varustettuun

akkunaan. Hän saapui juuri parahiksi paikalle, nähdäkseen käsivarren

työntyvän ristikkoon ja lasiin nyrkillä isketystä reijästä sisään.

Käsivarsi sieppasi leivän ja vei sen mennessään. Isabeau kiireen

vilkkaa kadulle; varas pakeni täyttä karkua; Isabeau juoksi hänen

perässään ja sai hänet kiinni. Varas oli heittänyt leivän luotaan,

mutta käsi oli vieläkin veressä. Se oli Jean Valjean.

Tämä tapahtui v. 1795. Jean Valjean joutui tuomioistuimen eteen

"murtovarkaudesta yöllä asutussa talossa". Hänellä oli pyssy, jota hän

käytteli erinomaisen taitavasti; hänessä oli hiukan salametsästäjän

vikaa. Se pahensi hänen asiaansa. Salametsästäjiä vastaan vallitsee

laillinen ennakkoluulo. Salametsästäjä samoin kuin salakuljettajakaan

ei ole rosvosta kovinkaan kaukana. Mutta sanokaamme tässä ohimennen,

että pitkä on sentään vielä matka tämänlaisista ihmisistä kaupunkien

inhottaviin murhamiehiin. Riistanvaras elelee metsissä, salakuljettaja

elää vuoristossa tai merellä. Kaupungit synnyttävät raatelevia

verenhimoisia ihmisiä, koska ne synnyttävät siveellisesti rappeutuneita

ihmisiä. Vuoristo, meri, metsä, ne synnyttävät villejä ihmisiä. Ne

kehittävät kurjaa puolta, mutta useinkaan hävittämättä ihmisellistä

puolta.

Jean Valjean havaittiin syylliseksi. Lakikirjan sanat olivat selvät.

Niitä on meidän sivistyneessä yhteiskunnassamme kauheita hetkiä; ne

ovat hetkiä, jolloin voimassa oleva rangaistusjärjestelmä julistaa

ihmisen perikatoon tuomituksi. Mikä kamala hetki tuo, jolloin

yhteiskunta pakenee kauvas ja hylkää auttamattoman turmion omaksi

ajattelevan olennon! Jean Valjean tuomittiin viideksi vuodeksi

kaleereihin.

22 päivä huhtikuuta 1796 juhlittiin Pariisissa Montenotten voittoa,

jonka Italian armeijan johtava kenraali oli saavuttanut; tätä kenraalia

kutsutaan Hallituskunnan tiedonannossa Viiden sadan neuvostolle 2

päivältä floreal-kuuta[31] vuonna IV Buona-Parteksi. Samana päivänä

taottiin pitkä rautakahle Bicetressä. Jean Valjean kiinnitettiin yhtenä

tähän kahleeseen. Muuan vanha vankilan ovenvartija, jolla nykyään on jo

ikää lähes yhdeksänkymmentä vuotta, muistaa vielä vallan hyvin tuon

onnettoman, joka raudotettiin neljännen ketjun päähän pihan pohjoisessa

kulmassa. Hän istui maassa kuten muutkin. Hän ei näyttänyt oikein

käsittävän tilaansa, ellei sen verran, että se oli kauhea.

Mahdollisesti selvisi tämän tuiki tietämättömän miesraukan hämärissä

ajatuksissa sekin seikka, että jotain tavatonta oli nyt tekeillä.

Kun hänen päänsä takana ripein vasaraniskuin niitattiin hänen

kaulakahleensa sokkanaulaa, itki hän, kyyneleet olivat hänet

tukahuttaa, ne estivät häntä puhumasta, hän kykeni vain silloin tällöin

kertomaan: _Minä olin puiden karsijana Faverollesissa_. Sitten kohotti

hän yhä nyyhkyttäen oikean kätensä ja antoi sen seitsemässä asteessa

vaipua alemmaksi, aivan kuin koskettaisi hän seitsemää erikorkuista

päätä, toista toisensa jälkeen, ja tästä liikkeestä saattoi arvata,

että mitä hän oli tehnyt, sen oli hän tehnyt hankkiakseen ruokaa ja

vaatteita seitsemälle pienelle lapselle.

Tuli lähtö Touloniin. Hän saapui sinne kahdenkymmenenseitsemän päivän

matkustuksen jälkeen, vankivaunuissa, kahle kaulassa. Toulonissa

puettiin hänet punaiseen mekkoon. Kaikki poistettiin, mikä oli ennen

kuulunut hänen elämäänsä, yksin nimikin. Hän ei ollut enää Jean

Valjean. Hän oli numero 24601. Miten kävi sisaren? Miten kävi niiden

seitsemän lapsen? Kuka siitä huolii! Miten käy jaloin tallatun viheriän

vesan lehtien? Aina sama juttu. Nämä elävät olento-raukat, nämä Jumalan

luomat hajosivat teille tietymättömille, ilman tukea ja turvaa, ilman

ohjaajaa, kukin ehkä omalle taholleen; ja sitten vaipuivat he

vähitellen tuohon jäätävään usvaan, minne turvatonten kohtalot

häipyvät, pimeyden synkkiin kuiluihin, joihin niin moni onneton elämä

katoaa ihmissuvun kurjan kulun jatkuessa. He poistuivat seudulta.

Heidän kylänsä kirkontorni unohti heidät; heidän peltonsa rajakivi

unohti heidät; ja oltuaan muutamia vuosia vankilassa unohti Jean

Valjeankin heidät. Tässä sydämessä, jossa oli ollut haava, oli nyt

arpi. Siinä kaikki. Tuskin kertaakaan koko sinä aikana, jonka hän

vietti Toulonissa, kuuli hän puhuttavan sisarestaan. Se tapahtui

luullakseni hänen vankeutensa neljännen vuoden lopulla. En tiedä enää,

mitä tietä tuo tieto hänelle saapui. Muuan mies, joka oli tuntenut

heidät kotikylässä, oli nähnyt hänen sisarensa. Hän oleskeli

Pariisissa. Hän asui kurjan Geindre-kadun varrella, Saint-Sulpicen

kirkon lähettyvillä. Hänellä oli enää luonaan vain yksi lapsi, pieni

poika, nuorin sarjassa. Missä olivat nuo kuusi muuta? Hän ei ehkä

tiennyt sitä itsekään. Joka aamu meni hän työhön erääseen kirjapainoon

Sabot-kadun 3:ssa, missä hän oli taittajana ja nitojana. Paikalla

täytyi olla kello kuudelta aamulla, talvisin siis jo paljoa ennen

auringonnousua. Kirjapainon talossa oli koulu; tähän kouluun vei hän

pienen, seitsenvuotisen poikansa. Mutta kun hänen piti mennä

kirjapainoon jo kuudelta ja koulu avattiin vasta seitsemältä, täytyi

lapsen odottaa tunnin verran pihalla ovien aukenemista; talvella siis

tunti yön pimeydessä, paljaan taivaan alla. Lapsen ei sallittu tulla

kirjapainoon, koska hän on siellä vaan vastuksina, kuten sanottiin.

Työmiehet näkivät aamuisin ohikulkeissaan tuon pikku raukan kyyhöttävän

katukivityksellä, unenpöpperössä ja joskus nukahtaneenakin johonkin

nurkkaan korinsa päälle kyyristyneenä. Kun sade valui virtoina, kävi

erään vanhan portinvahti-vaimon lopulta sääliksi. Hän toi pienokaisen

kurjaan koppiinsa, jossa ei löytynyt muuta kuin viheliäinen vuode,

rukki ja pari puutuolia, ja lapsi nukkui nurkkaan, pusertuen kissaa

vastaan, jotta tulisi lämpimämpi. Kello seitsemältä aukeni koulu ja hän

astui sisään. Näin kerrottiin Jean Valjeanille. Vain kerta hänelle

asiasta puhuttiin; se oli silmänräpäys, välähdys, kuin äkkiä avattu

akkuna näkemään niiden olentojen kohtaloa, joita hän oli rakastanut.

Sitten kaikki sulkeutui jälleen. Hän ei enää kuullut mitään, eikä hän

enää koskaan saanut heistä mitään tietää. Ei enää hiiskaustakaan

kuulunut, hän ei nähnyt heitä enää koskaan, hän ei milloinkaan tavannut

heitä, eivätkä he tämän surullisen tarinan varrella meidänkään

näkyviimme palaja.

Tämän neljännen vuoden lopulla tuli Jean Valjeanin vuoro karata.

Toverit auttoivat häntä, kuten on tapana tässä kurjuuden paikassa. Hän

karkasi. Hän harhaili kaksi päivää vapaudessa pitkin maita, mikäli

voimme vapaudesta puhua silloin kun on vainolainen kintereillä, kun

täytyy pälyillä ympärilleen joka hetki, kun täytyy säpsähtää

pienimmästäkin ryskeestä, kun täytyy peljätä kaikkea: taloa, josta savu

nousee, ihmistä, joka osuu kulkemaan ohi, koiraa, joka haukkuu,

hevosta, joka nelistää, tornikelloa, joka lyö tunnit, päivää,

koska silloin näkee, yötä, koska silloin ei näe, tietä, polkua,

pensasta, unta. Toisen päivän iltana saatiin hänet kiinni.

Kolmeenkymmeneenkuuteen tuntiin ei hän ollut syönyt eikä silmäänsä

ummistanut. Merioikeus tuomitsi hänelle tästä rikoksesta kolme vuotta

pitennystä; siis kahdeksan vuotta yhteensä. Kuudentena vuotena tuli

jälleen hänen vuoronsa karata. Hän käytti tilaisuutta, mutta ei ehtinyt

oikein valmistaa pakoaan. Hän oli kuitenkin jo myöhästynyt

nimenhuudosta. Kanuuna laukaistiin ja yöllä löysivät vartiomiehet hänet

piilostaan rakenteilla olevan laivan emäpuun alta. Hän teki vastarintaa

vahtisotilaille, jotka yrittivät häntä vangita. Karkausyritys ja

vastarinta. Tämä asianomaisen lakikirjan jo ennalta aavistama yhteys

rangaistiin viidellä vuodella pitennettyä vankeusaikaa, joista kaksi

vuotta kaksinkertaisissa kahleissa. Kolmetoista vuotta. Kymmenentenä

vuotena tuli hänen vuoronsa taas; hän yritti jälleen. Hän ei onnistunut

nytkään paremmin. Kolme vuotta tästä uudesta yrityksestä. Kuusitoista

vuotta. Vihdoin taas, luullakseni kolmantenatoista vuotena, yritti hän

viimeisen kerran ja joutui koreasti kiinni, nautittuaan neljä tuntia

vapauden riemua. Kolme vuotta näistä neljästä tunnista. Yhdeksäntoista

vuotta. Lokakuussa v. 1815 pääsi hän lopultakin kaleeri-orjain

vankilasta, minne hän oli tullut v. 1796 siitä syystä, että oli

särkenyt yhden ruudun ja ottanut omin lupinsa yhden leivän.

Sopiva paikka pienelle välihuomautukselle. Tutkiessaan

rangaistus-kysymystä ja lain tuomioita, tapahtuu jo toisen kerran, että

tämän kirjan tekijä huomaa leivän varastamisen siksi lähtökohdaksi,

mistä ihmiselämä alkaa suistua perikatoonsa. Claude Kerjäläinen varasti

leivän; Jean Valjean varasti leivän. Englannin tilasto todistaa, että

neljään varkauteen viidestä on Lontoon kaupungissa välittömänä syynä

ollut nälkä.

Jean Valjean oli tullut rangaistusvankilaan nyyhkyttäen, vapisten; hän

poistui sieltä turtuneena, tunteettomana. Hän oli tullut sinne

epätoivoon vaipuneena; hän poistui sieltä yön synkeys sydämessä.

Mitä oli tapahtunut tässä sielussa?

7.

Epätoivo.

Koettakaamme selvittää sitä.

Yhteiskunnan täytyy tällaisia seikkoja tarkastella, koska juuri se on

niiden synnyttäjä.

Hän oli, kuten olemme sanoneet, tietämätön, oppimaton mies; mutta hän

ei ollut lainkaan tyhmä. Luonnollisen, terveen järjen valo loisti hänen

mielessään. Onnettomuus, jolla on oma kirkkautensa silläkin, hehkutti

lisää sitä valonkipinää, joka jo entuudestaan liekehti tässä sielussa.

Kepin iskujen mäikyessä, kahleen painaessa, pimeän kopin syvyyksissä,

väsymyksen näännyttämänä, vankilan hehkuvan auringon alla, kovaosaisten

kurjalla puuvuoteella pakeni hän omaantuntoonsa ja mietti.

Hän laati itselleen tuomioistuimen.

Hän alkoi ensinnä tuomita itseänsä.

Hän tunnusti, ett'ei hän ollut mikään vääryydellä rangaistu viaton. Hän

myönsi tehneensä kauhean, moitittavan teon; hän huomasi, ett'ei häneltä

ehkä olisi tuota leipää kielletty, jos hän olisi sitä pyytänyt;

kaikissa tapauksissa olisi ollut parasta odottaa apua joko

armeliaisuudelta tai työstä; hän myönsi, ett'ei aina olla niin

eittämättömän oikeassa, kun sanotaan: voiko odottaa kun on nälkä? ja

että hyvin harvoin sentään tapahtuu, että joku kuolee sananmukaisesti

nälkään; hän huomasi vielä, että hän voi henkisesti ja ruumiillisesti

kärsiä kauvan ja kovasti, kuolematta; kärsivällisyyttä siis vaan;

parasta olisi ollut lapsiraukkojenkin takia toisin menetellä; hän

tunnusti, että hullun työtä oli hänen poloisen, heikon miehen mennä

kouraisemaan koko yhteiskuntaa kauluksesta ja luulla pääsevänsä

kurjuudesta varkauden avulla; hän myönsi, että huono oli kurjuuden

pakotie se, joka johti suoraan häpeän ja rikoksen syliin; hän tunnusti

siis, että hän oli tehnyt väärin.

Sitten kysyi hän itseltään:

Oliko hän ollut ainoa väärintekijä tässä onnettomassa jutussa? Eikö

ensiksikin ollut painava seikka se, että häneltä, työintoiselta,

puuttui työtä, ja että häneltä, uurastavalta, ahkeroivalta puuttui

leipää? Ja eikö lopulta, kun rikos oli tehty ja tunnustettu, rangaistus

ollut julma ja suhdaton? Eikö löytynyt lain puolelta enemmän oikeuden

sortoa rangaistuksessa kuin oli ollut oikeuden sortoa syyllisen

rikoksessa? Eikö ollut sattunut liiaksi painoa toiseen vaakakuppiin,

nimittäin rikoksen sovituksen? Eikö tämä rangaistuksen ylenmääräisyys

ollut todellakaan pyyhkinyt pois pahaatekoa ja eikö se lopulta

muuttanut asemaa kokonaan toiseksi, eikö se pannut rikollisen syyn

sijaan pakon syytä, eikö se tehnyt syyllisestä uhria ja velallisesta

velkojaa ja eikö se ratkaisevasti asettanut oikeutta juuri sen

puolelle, joka oli oikeutta loukannut? Eikö tämä rangaistus, joka yhä

paisumistaan paisui pakoyrityksistä tuomituilla lisärangaistuksilla,

lopulta näyttänyt ikäänkuin voimakkaamman hyökkäykseltä heikomman

kimppuun, yhteiskunnan harjottamalta rikokselta yksilöä kohtaan,

rikokselta, joka uudistui joka päivä, rikokselta, jota harjotettiin

yhdeksäntoista vuotta?

Hän kysyi itseltään, voiko inhimillisellä yhteiskunnalla olla oikeus

yhtäläisesti laskea jäsenensä väliin järjettömän varomattomuutensa,

väliin säälimättömän oveluutensa alaisiksi ja nytistää ihmisraukka

puutteen ja ylenmääräisyyden väliin: työn puutteen, rangaistuksen

ylenmääräisyyden.

Hän kysyi itseltään, eikö ollut huutavaa vääryyttä se, että yhteiskunta

tällä tavoin kohtelee juuri niitä jäseniään, jotka ovat sattuman

suorittamassa maallisen tavaran jaossa joutuneet kaikkein huonoimmille

osille, ja joita olisi siis sitä hellemmin vaalittava.

Tehtyään nämä kysymykset ja vastattuaan niihin tuomitsi hän

yhteiskuntaa ja havaitsi sen syylliseksi.

Hän tuomitsi sen vihansa alaiseksi.

Hän teki yhteiskunnan vastuunalaiseksi kohtalosta, mikä oli tullut

hänen osakseen ja sanoi itselleen, ett'ei hän ehkä jonakin päivänä

epäilisi vetää sitä tilille siitä. Hänelle selvisi, ett'ei ollut suhtaa

lainkaan olemassa sen vahingon välillä, jonka hän oli aikaansaanut, ja

sen vahingon, mikä hänelle nyt aiheutettiin. Hän päätti myös, ett'ei

hänen rangaistuksensa tosin ollut mikään vääryys, mutta että se aivan

varmaan oli kohtuuttomuus.

Raivo voi olla mieletön ja hullu; kiihtymys voi iskeä väärään; loukattu

voi olla vain se, joka pohjimmalta on osaksi oikeassa. Jean Valjean

tunsi itsensä loukatuksi.

Ja sitten: inhimillinen yhteiskuntahan oli tehnyt hänelle vain pahaa.

Hän ei ollut koskaan siitä muuta nähnyt kuin vihastuneet kasvot, joita

se kutsuu oikeudekseen ja jotka se näyttää kuritettavilleen. Ihmiset

olivat koskeneet häneen vain häntä haavottaakseen. Kaikki kosketus

heidän puoleltaan oli ollut vain iskuja. Ei milloinkaan, hamasta

lapsuutensa, hamasta äitinsä, hamasta sisarensa ajoista, ei milloinkaan

ollut hän saanut osakseen ystävällistä sanaa eikä hyväntahtoista

katsetta. Kuljettuaan kärsimyksestä kärsimykseen tuli hän vähitellen

siihen vakaumukseen, että elämä oli alituista sotaa, ja että hän oli

tässä sodassa joutunut tappiolle. Hänellä ei ollut muuta asetta kuin

vihansa. Hän päätti terottaa ja hioa sitä vankilassa ja viedä sen

sitten mukanaan vapaaksi päästyään.

Toulonissa oli Ignorantien veljeskunnan ylläpitämä koulu

kaleeriorjille, missä opetettiin kaikkein välttämättömimpiä

alkeistietoja niille kovaosaisille, jotka sitä halusivat. Hän oli yksi

niitä, jotka halusivat. Hän kävi siis koulua neljänkymmenen vanhana ja

oppi lukemaan, kirjottamaan ja laskemaan. Hän tunsi, että älynsä

vahvistamisella hän samalla vahvistaisi vihaansa. Muutamissa

tapauksissa voivat tiedot ja taidot edistää pahuuden aikeita.

On surullista sanoa, että hän yhteiskunnan tuomittuaan, joka oli luonut

hänen onnettomuutensa, tuomitsi myös kaitselmusta, joka oli luonut

yhteiskunnan, ja havaitsi senkin syylliseksi.

Näin tämä sielu yhdeksäntoista vuotisen kärsimyksen ja orjuuden

kestäessä kohosi ja vajosi samalla kertaa. Siihen tulvi valoa toiselta

haaralta ja pimeyttä toiselta.

Olemme jo nähneet, ett'ei Jean Valjean ollut luonnoltansa paha. Hän oli

vielä hyvä vankilaan tullessaan. Siellä hän tuomitsi yhteiskunnan ja

tunsi tulevansa häijyksi; siellä tuomitsi hän kaitselmuksen ja tunsi

muuttuvansa hurjaksi.

On vaikeata olla tässä kohdassa poikkeamatta muutamiin mietelmiin.

Voiko ihmisluonto muuttua tällä lailla syvimmältä olemukseltaan ja

kokonaan? Voiko ihminen, jonka Jumala loi hyväksi, voiko ihminen tulla

pahaksi ihmisten kautta? Voiko sielu saada kohtalon kautta tykkänään

uuden muodon, ja voiko se tulla pahaksi, jos kohtalo on paha? Voiko

sydän muuttua rumaksi ja saada ilkeitä, parantumattomia vammoja

ylenmääräisen onnettomuuden painosta, niinkuin selkäpii liian matalan

katon alla? Eikö löydy jokaisessa ihmissielussa yleensä ja eikö

löytynyt Jean Valjeanin sielussa erittäin jonkunlaista alkukipinää,

jonkunlaista jumalaista ainesta, joka ei voi pilaantua tässä maailmassa

ja joka on kuolematonna siirtyvä toiseen maailmaan, jota hyvyys voi

kehittää, hehkuttaa, sytyttää ja saattaa ihanasti säteilemään ja jota

pahuus ei voi milloinkaan kokonaan sammuttaa?

Vakavia, hämäriä kysymyksiä, joista viimeiseen kaikki sielutieteilijät

kai olisivat vastanneet jyrkästi kieltäen, jos he olisivat Toulonissa

nähneet Jean Valjeanin lepohetkinä, jotka olivat hänelle mietiskelyn

hetkiä, istumassa väkivintturin tangolla, kädet ristissä rinnalla,

kahleen pää upotettuna taskuun, jott'ei maata laahaisi, jos he olisivat

nähneet tämän synkän, vakavan, hiljaisen, ajattelevan kaleerivangin,

tämän lakien parian, joka katseli ihmisiä raivoisalla vihalla, tämän

sivistyksen tuomitseman, joka katseli taivasta ankara uhka silmissä.

Tarkkaava sielutieteilijä olisi tässä varmaankin, me emme tahdo sitä

kieltää, nähnyt korjaamattoman pahan tapahtuneeksi; hän olisi

surkutellut tätä lain kipeäksi kolhimaa, mutta hän ei kai olisi

yrittänytkään mitään parannuskeinoa; hän olisi varmaankin kääntänyt

katseensa niistä pimeyden kuiluista, joita hän olisi keksinyt tässä

sielussa; ja kuin Dante helvetin portilla olisi hän tältä elävältä

olennolta evännyt sanan, jonka Jumalan sormi on kuitenkin piirtänyt

jokaisen ihmisen otsaan: _Toivon!_

Oliko tämä sieluntila, jota olemme koettaneet esittää, yhtä selvä Jean

Valjeanille kuin miksi olemme pyrkineet sitä saamaan lukijoillemme?

Näkikö Jean Valjean selvästi kaikki ne ainekset, joista hänen henkinen

kurjuutensa oli kasaantunut, niiden kasaantumisen jälkeen, tai oliko

hän selvästi havainnut ne niiden vähitellen kasaantuessa? Oliko tämä

karkea ja oppimaton mies syntynyt tekemään itselleen tarkasti selkoa

siitä ajatussarjasta, jonka kautta hän oli askel askeleelta noussut ja

laskeutunut niihin synkkiin näköaloihin asti, mitkä jo niin monena

vuorena olivat muodostaneet hänen sielunsa sisäisen maiseman? Oliko hän

täysin tietoinen kaikesta, mitä hänessä oli tapahtunut ja kaikesta,

mitä hänessä liikkui? Sitä emme rohkene sanoa; me emme sitä edes usko.

Jean Valjeanissa oli kuitenkin liian paljon tietämättömyyttä, jotta hän

tällaisten onnettomuuksienkaan jälkeen olisi voinut hämäryyden kokonaan

poistaa. Usein ei hän edes tiennyt, mitä hän oikeastaan tunsi. Jean

Valjean oli pimeydessä; hän kärsi pimeydessä; hän vihasi pimeydessä;

olisi voinut sanoa hänen vihanneen, itsekään tietämättä miksi. Hän oli

tottunut tähän pimeyden elämään, hän haparoi siinä kuin sokea ja kuin

unissakävijä. Mutta joskus syntyi hänessä äkkiä itsestään ja

ulkonaisista syistä raivoisan vihan hehku, kärsimyksen tulvahdus,

kalpea, välähtävä salama, joka valaisi koko hänen sielunsa ja osotti

hänelle silmänräpäykseksi hänen kohtalonsa kaikkialla ympärillä, edessä

ja takana, kamalan valon paljastamat ammottavat kuilut ja synkeät

tulevaisuuskuvat.

Kun salama oli välähtänyt, vaipui yö pimeäksi taas, ja hän ei tiennyt

enää, missä hän oli.

Tämänluontoisille rangaistuksille, joissa on vallitsevana puolena se,

mikä on säälimätöntä, s.t.s. se, mikä on tylsistyttävää, on ominaista,

että ne jonkunlaisen takaperoisen muodonvaihdoksen kautta muuttavat

ihmisen vähitellen eläimeksi, joskus oikein petoeläimeksi. Jean

Valjeanin perättäiset, itsepäiset pakoyritykset riittäisivät osottamaan

tätä lakien kummallista vaikutusta ihmissieluun. Jean Valjean olisi

uudistanut nämä täysin hyödyttömät ja hullut yrityksensä yhtä monta

kertaa kuin tilaisuus olisi tarjoutunut, miettimättä hetkeäkään

seurauksia, ottamatta ensinkään huomioonsa saavuttamiaan kokemuksia.

Hän karkasi harkitsematta kuin susi avatusta häkistä. Vaisto sanoi

hänelle: Pakene! Järki olisi sanonut: Pysy paikoillasi! Mutta niin

voimakkaan kiusauksen tieltä oli järjen väistyminen; vaisto vain oli

jäljellä. Eläin yksin toimi. Kun hän sitten joutui kiinni, niin hänen

kestettävikseen sälytetyt uudet julmuudet saattoivat vain hänet yhä

enemmän suunnilta pois.

Muuatta yksityiskohtaa ei meidän tule jättää mainitsematta; hänellä oli

näet sellaiset ruumiilliset voimat, ett'ei kukaan vankilan asukkaista

vetänyt hänelle läheskään vertoja. Raskaimmissa töissä, ankkuriköyden

hinaamisessa, väkivintturin vääntämisessä kävi Jean Valjean neljästä.

Hän kohotti ja kantoi usein suunnattomia painoja hartioillaan ja

korvasi väliin tuota voimakonetta, jota kutsutaan vivuksi ja jota ennen

vanhaan tarkotti sana 'orgueil' (sivumennen mainiten: siitä on saanut

'Montorgueil'-katu Pariisin hallien lähellä nimensä). Toverit antoivat

hänelle liikanimen Jean Väkivipu. Kun kerran korjattiin Toulonin

kaupungintalon parveketta, irtaantui muuan niistä ihanista Pugetin

veistokuvista, jotka kannattavat parveketta, ja uhkasi pudota. Lähellä

hommaileva Jean Valjean piteli hartioillaan veistokuvaa siksi, kunnes

muita työmiehiä ehti rientää avuksi.

Hänen rohkeutensa oli vielä suurempi kuin hänen väkevyytensä. Muutamat

rangaistusvangit, jotka uneksivat vain pakoyrityksistä, kehittävät

lopulta voimasta ja nokkeluudesta todellisen tieteen. Se tiede on

lihas-tiedettä. Vangit, nuo, jotka joka hetki kadehtivat kärpäsiä ja

lintuja, harjottavat päivästä toiseen jonkunlaista salaperäistä

tasapaino-tiedettä. Kiivetä pystysuoraa seinämää ylös ja löytää

tukikohtia siinä, missä tuskin pienintäkään ulkonemaa erotti, oli Jean

Valjeanille vain lasten leikkiä. Selkäänsä ja polvijänteitään

käyttämällä, sovittelemalla kyynärpäänsä ja kengänkantansa kaikkiin

mahdollisiin rosopaikkoihin ja syvennyksiin kivessä, hinasi hän

nurkkausta ylös kuin taikakeinoin, aina kolmanteen kerrokseen asti.

Joskus nousi hän tällä tavalla vankilarakennuksen katollekin.

Ei hän paljon puhunut. Harvoin hän nauroi. Tarvittiin äärimäistä

yllykettä, ennenkuin hänen huuliltaan lähti kerran pari vuodessa tuo

kaamottava vangin nauru, joka on kuin kaikua paholaisen hohotuksesta.

Kun häntä lähemmin tarkkasi, näytti hän herkeämättä tuijottavan

johonkin kauhistavaan.

Hän oli todellakin kauhistavain ajatusten vallassa.

Pimeän mielensä ja rasittuneen järkensä sairaloisten havaintojen läpi

tunsi hän hämärästi, että jokin hirveä, kamala väikkyi hänen

yläpuolellaan. Siinä synkän himmeässä varjossa, missä hän ryömi,

huomasi hän raivonsekaisella kauhulla joka kerta, päätään kääntäessään

ja yrittäessään kohottaa katsettaan, rakentuvan, kohoavan, korkenevan

silmänkantamattomaksi, pyörryttäväksi kammottavan lakien,

ennakkoluulojen, ihmisten ja tapahtumain röykkiökasan, jonka

hahmopiirteitä hän ei erottanut, jonka suuruus häntä kauhisti ja joka

ei ollut muuta kuin tuo ihmeellinen jättiläis-rakennus, jota me

kutsumme sivistykseksi. Tässä muodottomassa, kuohuvassa ruhossa huomasi

hän siellä ja täällä, väliin aivan lähellään, väliin etäällä,

luoksepääsemättömissä korkeuksissa jonkun kirkkaasti valaistun ryhmän,

jonkun yksityiskohdan, tässä vanginvartijan ja hänen keppinsä, tässä

santarmin ja hänen sapelinsa, tuolla alhaalla arkkipiispan hiippoineen,

aivan ylhäällä, jonkunlaisessa auringonkehässä kruunupäisen häikäisevän

keisarin. Hänestä tuntui siltä, kuin eivät nämä etäiset valot kykenisi

lainkaan hänen yötänsä kirkastamaan, vaan päinvastoin tekemään sen yhä

synkemmäksi, yhä kolkommaksi vain. Kaikki tämä, lait, ennakkoluulot,

tapahtumat, ihmiset, kaikki kulkivat edestakaisin hänen ylitseen,

niiden monimutkaisen, salaperäisen liikunnan lakien mukaan, jotka

Jumala on sivistykselle säätänyt; kaikki ne kulkivat hänen

ylitseen ja musersivat hänet rauhallisen julmasti, säälimättömän

välinpitämättömästi. Suurimman kurjuuden kuiluihin vajonneet sielut,

onnettomat ihmisraukat, jotka ovat kadonneet noihin syvimpiin Manan

esikartanoihin, mistä ei enää katsetta kohoteta, lain kiroomat,

tuntevat päänsä päällä inhimillisen yhteiskunnan koko rusentavan

painon, tuon yhteiskunnan, joka on niin hirvittävä sille, ken sitä

kaukaa katselee, niin kauhea sille, ken on joutunut sen ruhjottavaksi.

Tässä asemassa ollessaan mietiskeli Jean Valjean, ja mihin suuntaan

kulki hänen mietiskelynsä?

Jos hirssin jyvänen, jota myllynkivi parhaillaan jauhoksi rusentaa,

jotakin ajattelisi, ajattelisi se varmaankin samaa, mitä ajatteli Jean

Valjean.

Kaikki nämä seikat yhdessä, todellisuus täynnä kummituksia,

mielikuvituksen houreet täynnä todellisuutta, olivat lopulta saattaneet

hänet sanoin selittämättömään sieluntilaan.

Keskellä vankila-työtään heittäytyi hän hetkittäin toimettomaksi. Hän

ryhtyi ajattelemaan. Hänen järkensä, samalla kertaa kypsyneempänä ja

sekavampana kuin ennen, nousi kapinaan. Kaikki, mitä hänelle oli

tapahtunut, näytti hänestä mielettömältä; kaikki, mitä hän havaitsi

ympärillään, näytti hänestä mahdottomalta. Hän vakuutti itsekseen: tämä

on unta. Hän huomasi vanginvartijan seisovan muutaman askeleen päässä;

vanginvartija näytti hänestä haamulta; äkkiä iski haamu häntä

kepillään.

Näkyvää luontoa oli hänelle tuskin olemassa. Melkein osuisi oikeaan,

kun sanoisi, ett'ei Jean Valjeanille aurinko paistanut, eivät

hymyilleet kesän ihanat päivät, ei väreillyt taivaan sini, eivät

hehkuneet huhtikuun raikkaat aamuruskot. Jonkun kurjan ilma-aukon

pilkotus vain hänen sieluansa valaisi.

Lopetamme ja kokoamme pieneen yleiskatsaukseen sen, mitä edellä

sanotusta voi päättää ja varmoihin tuloksiin johtaa, ja tyydymme vain

todentamaan, että ykdeksässätoista vuodessa oli Jean Valjean, tämä

Faverollesin rauhallinen puidenkarsija, tämä Toulonin kauhistava

kaleeriorja saanut kyvyn tehdä kahdellaisia tihutöitä: ensiksi,

äkkinäisen, harkitsemattoman, huumauksessa syntyneen vaistomaisen

tihutyön, jonkunlaiseksi kostoksi kestetyistä kärsimyksistä; toiseksi

vakavan konnantyön, lasketun, täydellä tietoisuudella harkitun ja

kaikkien niiden kierojen ajatusten kannustaman, joita moinen kurjuus

voi synnyttää. Hänen valmistavat ennakkomietiskelynsä kulkivat niiden

kolmen, perättäisen vaiheen kautta, joiden läpi vain erinäisillä

ominaisuuksilla varustetut luonteet voivat kulkea, järkijohdelma,

tahdon, hellittämättömän sisun. Liikevoimina olivat hänessä juurtunut

viha, sielun katkeruus, kärsittyjen kohtuuttomuuksien jäytävä tunto,

halu kostaa, kostaa vieläpä hyville, viattomille ja rehellisillekin,

jos sellaisia oli olemassa. Kaikkien hänen ajatustensa lähtöpisteenä

samoin kuin päätepisteenäkin oli viha inhimillistä lakia kohtaan, viha,

joka muuttuu pian, ell'ei sitä joku kohtalon sallimus kehityksessään

katkaise, vihaksi yhteiskuntaa kohtaan, sitten vihaksi ihmiskuntaa

kohtaan, sitten vihaksi luomakuntaa kohtaan, ja joka lopulta kääntyy

jonkunlaiseksi epämääräiseksi, hurjaksi, hellittämättömäksi himoksi

vahingoittaa, vahingoittaa mitä tahansa, ketä elävää olentoa tahansa.

-- Eipä siis syyttä sanottu Jean Valjeania passissa _hyvin

vaaralliseksi mieheksi_.

Vuosi vuodelta oli tämä sielu kuivumistaan kuivunut, hitaasti, mutta

varmasti. Sydän kuiva, silmä kuiva. Hänen päästessään kaleeriorjain

vankilasta oli yhdeksäntoista vuotta kulunut siitä, kun hän oli

viimeksi kyyneliä vuodattanut.

8.

Öisellä ulapalla.

Mies meressä!

Viis hänestä! Laiva ei pysähdy. Tuuli puhaltaa, tuonkin etäällä

häämöttävän aluksen täytyy seurata määrättyä tietään. Se kulkee ohi.

Mies katoo aaltoihin, tulee esiin jälleen, hän vaipuu syvyyteen ja

nousee pinnalle taas, hän huutaa, hän ojentaa käsivarsiaan, ei kukaan

häntä kuule. Laivalla on myrskyn riuhtomana kylliksi itsessään

hoitamista, matruusit ja matkustajat eivät edes näe uponnutta miestä;

onnettoman pää on enää vain pieni piste rajattomalla ulapalla.

Hän huutaa kuin hurja syvyydestä. Mikä aave tuo purje, joka painuu

näkymättömiin! Hän katsoo sitä, hän tuijottaa siihen kuin hullu. Se

poistuu, se vaalenee, se häipyy. Hänhän oli tuolla ylhäällä vielä aivan

äsken, hän kuului miehistöön, hän kulki laivan kannella sinne ja tänne,

kuten muutkin, hänellä oli osansa ilmaa ja aurinkoa, hän oli elävä

olento. Mitä on nyt sitten tapahtunut? Hän horjahti, hän putosi, kaikki

oli lopussa.

Hän on kamalan veden vallassa. Kaikki hänen altaan pakenee ja väistyy.

Vihaisen viiman pieksämät, repelemät aallot ympäröivät häntä hurjina

joka puolelta, syvyyksien mahtava vyöryntä tempaa hänet mukaansa,

sihisevä vesi pärskyy hänen kasvoilleen, hyöky toisensa jälkeen

humahtaa hänen ylitsensä, pimeä pohjattomuus on nielemäisillään hänet

kitaansa; joka kerta, kun hän painuu aaltoihin, on hän näkevinään

synkeitä, ammottavia kuiluja; inhottavan oudot limakasvit kiertyvät

hänen ympärilleen, takertuvat hänen jalkoihinsa, vetävät häntä yhä

alaspäin; hän tuntee joutuvansa pohjattoman syvyyden valtaan, hän

kelluu räiskyvässä vaahdossa, aalto heittää hänet toisen aallon syliin,

suolaista vettä tunkeutuu hänen suuhunsa, säälimätön valtameri raivoo

vimmatusti hänet hukuttaakseen, ääretön ulappa nauraa hänen

kuolinkamppailulleen. Kaikki tämä veden paljous näyttää ulvovan villiä

vihaa.

Mutta hän taistelee.

Hän yrittää puolustautua, hän yrittää pysytellä pinnalla, hän

ponnistelee, hän ui. Tämä raukka pian väsähtävine voimineen taistelee

sellaisen kanssa, joka ei milloinkaan väsy.

Missä onkaan jo laiva? Tuolla kaukana. Tuskin sitä enään erottaa

vaaleantummalla taivaanrannalla.

Tuuli ulvoo. Hyöky-aallot ovat tukehuttamaisillaan hänet. Hän nostaa

silmänsä ja näkee vain synkeät pilvet. Kuolontuskissa viruen näkee hän

meren mielettömän raivon. Tämä mieletön raivo on hänen surmansa. Hän

kuulee outoa ryskettä ja pauhinaa, joka näyttää tulevan maan tuolta

puolen, jostain kaukaa kauhistavasta etäisyydestä.

Lintuja liihottelee myrskypilvissä, samoin kuin väikkyy enkeleitä

inhimillisen hädän ja kurjuuden yläpuolella; mutta mitä ne häntä

auttavat. Ne lentävät, laulavat, leijailevat, ja hän, hän vajoo

kuoleman syliin.

Hän tuntee, mitenkä nuo kaksi rajatonta, valtameri ja taivas, hänet

hautaavat; toinen on hauta, toinen on käärinliina.

Yö tulee yhä pimeämmäksi, tuntikausia on hän jo uinut, hänen voimansa

lamaantuvat. Laiva on ihmisineen, kaikkineen häipynyt näkyvistä. Hän on

jätetty oman onnensa nojaan tähän kauhistavaan, mustaan pyörteeseen,

hän vajoaa, hänen jäsenensä kangistuvat, häntä kouristaa, hän tuntee

allansa näkymättömän syvyyden salaperäiset hirmut. Hän huutaa apua.

Ei ole enää ihmisiä lähellä. Missä on Jumala? Ei mitään näköpiirissä.

Ei mitään taivaassa. Hän rukoilee apua avaruudelta, aalloilta,

meriruohoilta, kallioilta ja kareilta. Ne ovat kuuroja. Hän rukoilee

apua myrskyltä. Säälimätön myrsky tottelee vain äärettömyyden käskyjä.

Ympäri häntä on pimeys, usva, yksinäisyys, raivoisa, mieletön pauhu,

hurjina, loppumattomina vyöryvät vedet. Hänessä saa kauhu ja väsymys

vallan. Hänen allaan pohjaton syvyys. Ei ainuttakaan tukikohtaa. Hän

ajattelee ruumiin kolkkoa kohtaloa rajattomassa pimeydessä. Jäätävä

kylmyys jäykistää hänen jäsenensä. Hänen kätensä kouristuvat kuin

suonenvedossa ja kahmaisevat tyhjää. Eivät auta tuuli, pyörrevihurit,

tähdet! Mikä neuvoksi? Epätoivoissaan heittää hän enemmät ponnistelut,

väsyneenä päättää hän, että on parasta kuolla, tulkoon mitä tuli,

menköön minne meni, hän ei enää rehi, ja niin vaipuu hän iki-ajoiksi

syvyyden synkkiin kuiluihin.

Oi, kuinka säälimättömänä kulkee inhimillinen yhteiskunta! Kuinka

paljon ihmisiä, sieluja joutuukaan perikatoon matkan varrella!

Valtameri, minne uppoavat ne, jotka laki upottaa! Apu häipyy näkyvistä!

Se on siveellistä kuolemaa!

Tuo meri on se kauhistava yhteiskunnallinen pimeys, minne nykyinen

rangaistusjärjestelmä syöksee tuomitsemansa. Tuo meri on ääretön

kurjuus.

Näiden aaltojen ajeltavaksi joutunut sielu voi pian kuolla. Kuka on

herättävä sen henkiin jälleen?

9.

Uusia vääryyksiä.

Kun löi vankilasta pääsemisen hetki, kun Jean Valjean kuuli korvissaan

tuon kummallisen sanan: _sinä olet vapaa!_ tuntui tuo hetki hänestä

mahdottomalta, käsittämättömältä, kirkas valon säde, säde eläväin

ihmisten todellista valoa tuikahti äkkiä hänen sieluunsa. Mutta tämä

säde sammui pian. Jean Valjeania oli alussa huimannut vapaudenaatos.

Hän oli uskonut sen oveksi uuteen elämään. Hän tuli pian huomaamaan,

mitä merkitsi vapaus, jonka todisteena on keltainen passi.

Lisäksi tuli vielä paljon muita katkeria paloja. Hän oli laskenut, että

hänen säästönsä olisi pitänyt vankilassa olon aikana kasvaa

sataanseitsemäänkymmeneen yhteen frangiin. Tähän täytyy huomauttaa,

että hän oli unohtanut ottaa laskelmiinsa pyhien ja juhlapäivien

pakollista työttömyyttä, mikä yhdeksässätoista vuodessa aiheutti noin

kahdenkymmenenneljän frangin vähennyksen. Seikka oli lopultakin se,

että hänen omaisuutensa kaikkien pidätysten ja verotusten jälkeen nousi

vain sataanyhdeksään frangiin viiteentoista souhun, mitkä työnnettiin

hänen käteensä lähdön hetkellä.

Hän ei ymmärtänyt koko asiasta mitään, ja hän luuli itselleen vääryyttä

tehdyn. Ja miks'emme sanoisi: hän luuli itseltään varastetun.

Vapaaksi-pääsemisensä jälkeisenä päivänä näki hän Grassessa erään

pomeranssi-kukkapusertimon edustalla miehiä tavaramyttyjä nostelemassa.

Hän tarjoutui avuksi. Työllä oli kiire, tarjoukseen suostuttiin. Hän

oli tarkka, voimakas ja taitava; hän koetti parastansa; isäntä näytti

tyytyväiseltä. Hänen paraillaan puuhatessaan sattui muuan santarmi

kulkemaan ohi, huomasi hänet ja kysyi papereita. Oli pakko näyttää

keltainen passi. Sitten ryhtyi Jean Valjean jälleen työhönsä. Hiukkasta

ennen oli hän kysäissyt eräältä työmieheltä, paljonko he täten

ansaitsivat päivässä; mies oli vastannut: _kolmekymmentä souta_. Koska

hänen taas aamulla varhain täytyi lähteä matkaan, meni hän illalla

pusertimon isännän puheille ja pyysi palkkaansa. Sanaakaan sanomatta

työnsi isäntä hänelle viisitoista souta. Hän lausui ihmettelynsä.

Hänelle vastattiin: _siinä on tarpeeksi sinunlaisellesi_. Hän ei

hellittänyt. Isäntä katsahti häneen tuikeasti ja sanoi: _Varo

vankilaa!_

Siinä oli hänen mielestään jälleen häneltä varastettu.

Yhteiskunta, valtio oli hänen säästöjään supistamalla varastanut

häneltä suurempia summia. Nyt oli yksilön vuoro varastaa häneltä

pienissä erin.

Vapaaksi pääseminen ei ole vapautumista. Vankilasta pääset, mutta et

tuomiosta.

Näin tapahtui Grassessa. Me olemme nähneet, minkä kohtelun hän sai

osakseen Dignessä.

10.

Herännyt mies.

Kun tuomiokirkon kello löi kahta aamulla, heräsi Jean Valjean.

Seikka, joka hänet herätti, oli se, että vuode oli liian hyvä. Siitähän

oli pian kaksikymmentä vuotta, kun hän oli vuoteessa maannut, ja vaikka

hän ei nyt ollut riisuutunutkaan, oli tunne liian uusi ollakseen

häiritsemättä hänen untansa.

Hän oli nukkunut yli neljä tuntia. Väsymys oli hävinnyt. Hänhän oli

tottunut lepäämään mahdollisimman vähän.

Hän avasi silmänsä ja tirkisteli hetkisen ympärilleen pimeässä, sitten

hän painoi silmänsä kiinni taas, nukahtaakseen uudestaan.

Kun päivä on ollut eriluontoisista kiihkeistä mielenliikutuksista

rikas, kun useat seikat askartavat ajatuksissa, niin vaipuu ihminen

kyllä uneen, mutta kerran herättyään on hänen vaikeata enää nukkua

uudestaan. Uni tulee helpommin kerran kuin kaksi. Näin kävi Jean

Valjeanillekin. Hänen oli mahdotonta nukkua uudestaan, ja hän rupesi

mietiskelemään.

Hän eli parhaallaan hetkeä, jolloin mielessä pyörivät ajatukset ovat

sekavia. Hänen aivoissaan vallitsi jonkunlainen hämärän sekasorto.

Hänen muinaiset muistonsa ja hänen nykyhetken tuntonsa uiskentelivat

siellä yhdessä mylläkässä, risteillen toisiaan hurjassa vilinässä,

kadottaen varsinaisen muotonsa, kasvaen luonnottomiin, sitten taas

äkkiä kadotakseen sameihin, hyrskyviin aaltoihin. Paljon ajatuksia

siinä syntyi, mutta niiden joukossa oli yksi, joka palasi yhä uudestaan

takaisin ja joka karkotti kaikki muut. Mainitsemme tämän ajatuksen heti

paikalla: -- hän oli huomannut ne kuusi hopeista pöytäkalustoa ja sen

suuren kauhan, jonka rouva Magloire oli tuonut pöydälle.

Nämä kuusi pöytäkalustoa kiusasivat häntä painajaisena. -- Ne olivat

tuossa lähellä. -- Muutaman askeleen päässä. -- Kun hän astui tähän

huoneeseen viereisen huoneen läpi, asetteli vanha palvelijatar niitä

juuri pieneen kaappiin vuoteen pääpuolessa. -- Hän oli pannut tarkasti

merkille tämän kaapin. -- Oikealla, ruokasalista tullen oikealla

kädellä. -- Ne olivat jykeviä. -- Ja vanhaa hopeaa. -- Siitä suuresta

kauhasta nykäisisi vähintäin kaksisataa frangia. -- Kaksi kertaa

enemmän kuin mitä hän oli ansainnut yhdeksässätoista vuodessa. -- On

kyllä totta, että hän olisi ansainnut enemmänkin, ell'ei _hallitus_

olisi _varastanut_.

Hänen sielunsa häilyi kokonaisen tunnin ajan näiden hyökyjen

heittelemänä, eikä siitä jonkunlaista taisteluakaan puuttunut. Kello

löi kolme. Hän avasi silmänsä, kohousi istualleen, ojensi kätensä ja

haparoi matkalaukkuaan, jonka oli heittänyt vuodekammion nurkkaan,

sitten heittäytyi hän ulos vuoteesta, laski jalkansa maahan ja istui

niin kohta, melkein itse tietämättään, vuoteensa reunalla.

Tähän asentoon hän jäi hetkiseksi miettimään; olisi varmaankin tuntunut

kaamealta siitä, joka olisi nähnyt hänen siinä pimeässä kyhjöttävän,

yksinään valveilla unenhiljaisessa talossa. -- Äkkiä kumartui hän,

riisui kenkänsä ja laski ne varovasti matolle vuoteen viereen, sitten

vaipui hän taas entiseen miettivään, hievahtamattomaan asentoonsa.

Tämän kauhean mietiskelyn kestäessä temmelsivät yllä esitetyt ajatukset

herkeämättä hänen aivoissaan, tulivat ja menivät, tulivat taas ja

raastoivat häntä milloin puoleen, milloin toiseen. Ja sitten muistui

hänen mieleensä, ties miten, tuolla koneenomaisella itsepäisyydellä,

mikä on haaveksivalle mietiskelylle ominaista, muuan Brevet-niminen

rangaistusvanki, johon hän oli kaleereilla tutustunut ja jonka housuja

kannatti vain yksi ainoa yli olkapään kulkeva pumpulilangasta kudottu

nauha. Tämän nauhan nelikulmaiset kudonta-kuviot palasivat

hellittämättä, yhä uudestaan ja uudestaan hänen mieleensä.

Hän istui yhä entisessä asennossaan ja olisi ehkä siinä istunut

liikahtamatta aina aamunkoittoon asti, ell'ei kello olisi iskenyt vain

yhtä lyöntiä -- puolta tai neljännestä. Tämä yksi isku tuntui sanovan

hänelle: Toimeen!

Hän hypähti ylös, epäröi vielä hetken ja kuunteli. Kaikki oli talossa

hiljaa. Silloin astui hän suoraan varovin askelin akkunaa kohti, jonka

hän himmeästi erotti. Yö ei ollut erin pimeä; kuu olisi loistanut

täyttä terää, ell'eivät valtavat tuulen kiidättämät pilvimöhkäleet

olisi sitä peittäneet. Siitä johtui omituinen valon ja varjon vaihtelu,

väliin pimennyksiä, taas valonvälkytystä ja yleisvaikutelmana outo

hämäryys. Tässä pilvien takia milloin synkistyvässä, milloin

vaalenevassa hämärässä erotti juuri eteensä, ja koko yöllinen maisema

muistutti kellaria, jonka pienen valoaukon editse ihmisvirta vaeltaa.

Tultuaan akkunan luo tarkasteli Jean Valjean sen rakennetta. Siinä ei

ollut rautaristikoita, se avautui puutarhaan ja oli seudun tavan mukaan

suljettu vain pienellä tapilla. Hän avasi sen, mutta kun samassa kylmä,

voimakas ilmavirta syöksähti huoneeseen, sulki hän sen heti jälleen.

Hän katseli puutarhaa tuolla tarkkaavalla katseella, joka ei niin

paljon katsele kuin tutkii. Puutarhaa ympäröi jotenkin matala valkoinen

muuri, jonka yli oli helppo kiivetä. Perällä muurin toisella puolen

erotti hän säännöllisten välimatkain päässä toisistaan puiden latvoja,

mikä ilmaisi hänelle, että tämä muuri oli jotakin lehtokäytävää tai

puistokatua vasten.

Saatuaan tämän selville teki hän päättävän eleen, astui

vuodekammioonsa, otti matkalaukkunsa, kaiveli sen pohjilta jonkunlaisen

esineen, minkä laski vuoteelle, pisti kengät taskuunsa, sulki pussinsa

ja heitti sen hartioilleen, pani päähänsä lakin ja painoi lipun syvään

silmilleen, haparoi keppinsä ja pani sen akkunankulmaukseen, palasi

jälleen vuoteen ääreen ottamaan esinettä, minkä oli siihen laskenut.

Tuo esine näytti olevan lyhyt, keihäänkärjen tavoin toisesta päästään

terotettu rautakanki.

Olisi ollut vaikeaa erottaa tässä pimeydessä, mihin tarkotukseen moista

rautapalaa voisi käyttää. Oliko se ehkä vääntörauta? Tai ehkä se olikin

lyömä-ase.

Päivänvalossa olisi kyllä huomannut, että se oli vain kaivosmiehen

kynttilänpidin. Siihen aikaan käytettiin joskus rangaistusvankeja

louhimaan niitä korkeita kalliokukkuloita, jotka ympäröivät Toulonia,

eikä ollut harvinaista, että heille annettiin myös kaivosmiehen

työkaluja. Kaivosmiesten kynttilänpitimet olivat alipäästä kärjelle

taottua jykevätä rautaa; tämän kärjen avulla kiinnitettiin ne sitten

kallionseinämiin.

Hän otti kynttilänpitimen oikeaan käteensä ja hengitystään pidätellen,

askeleitaan hiljentäen hiipi hän viereisen huoneen -- piispan huoneen,

kuten tiedämme -- ovelle ja huomasi sen olevan raollaan. Piispa ei

ollut sitä sulkenut.

11.

Mitä hän tekee.

Jean Valjean kuunteli. Ei hiiskaustakaan. Hän painautti ovea.

Hän painautti sitä sormensa päällä, hiljaa, kevyesti, sisään pyrkivän

kissan salavihkaisella levottomalla kepeydellä.

Ovi totteli painallusta ja liikahti huomaamattomasti ja äänettä; aukko

suureni.

Hän odotti hetken ja painautti sitten ovea toisen kerran, rohkeammin.

Ovi totteli narahtamatta. Aukko oli jo tarpeeksi suuri miehen hilautua

läpi. Mutta oven pielessä oli pieni pöytä, joka muodosti sen kanssa

haitallisen kulman ja esti sisäänpääsyn.

Jean Valjean huomasi vaikeuden. Aukko täytyi saada laajemmaksi, maksoi

mitä maksoi.

Hän rohkaisihe ja työnsi ovea kolmannen kerran, voimakkaammin kuin

ennen. Tällä kertaa sattui tulemaan huonosti rasvattu saranan kohta:

äkkiä särähti pimeässä käreä, valittava ääni.

Jean Valjean säpsähti. Tämä saranan parahdus kaikui hänen korvissaan

jylisevänä, hirveänä, niinkuin viimeisen tuomion torvi.

Mielikuvituksensa haaveellisessa suurennuksessa luuli hän melkein ensi

hetkellä, että tähän saranaan oli tullut henki, että siihen oli äkkiä

asettautunut joku hirvittävä olento, joka nyt haukkui kuin koira

kutsuakseen ihmisiä avuksi ja herättääkseen nukkuvan talon-väen.

Hän pysähtyi väristen, epäröiden, ja vaipui varpaittensa kärjiltä

kantapäilleen. Hän kuuli valtasuonten takovan ohimoillaan kuin

väkivasarain, ja hänestä tuntui, että hänen hengityksensäkin lähti

rinnasta ryskien ja humisten kuin tuuli kallionrotkoista. Hänestä

näytti mahdottomalta, ett'ei tämän saranan kauhistava parahdus olisi

vapisuttanut koko taloa niinkuin maanjäristys. Ovi, jota hän oli

työntänyt, oli pelästynyt ja huutanut apua; vanhus herää, vanhat naiset

rupeavat kirkumaan, ihmisiä tulee hätään; neljännestunnissa olisi koko

kaupunki liikkeellä ja santarmit hänen kimpussaan. Hetkisen luuli hän

jo olevansa hukassa.

Hän jäi paikalleen seisomaan, jäykkänä, liikkumattomana kuin

suolapatsas, uskaltamatta hievahtaakaan.

Muutamia minuutteja kului. Ovi oli avautunut aivan selälleen. Hän

rohkeni vilkaista huoneeseen. Ei hiiskaustakaan. Hän kuulosti. Ei

pienintäkään liikettä koko talossa. Ruostuneen saranan parahdus ei

ollut herättänyt ketään.

Ensi vaara oli siis ohi, mutta hänen sisässään raivosi vielä ankara

melske. Hän ei kuitenkaan peräytynyt. Vaikka hän luuli jo hukassa

olevansa, ei hän silloinkaan ollut peräytynyt. Hän ei muuta ajatellut

kuin tehdä tekonsa sukkelaan. Hän otti askeleen ja hiipi huoneeseen.

Tässä huoneessa vallitsi kuolon hiljaisuus. Siellä ja täällä erotti

sekavia, epämääräisiä muotoja, jotka päivällä nähden olivat pöydälle

heitettyjä papereita, avattuja kirjoja, matalalle rahille pinottuja

niteitä, nojatuolin selustalle laskettuja vaatteita, rukoustuoli, ja

jotka nyt olivat vain himmeitä haamuja ja hiukan valkealta paistavia

täpliä. Jean Valjean eteni varovasti, koettaen välttää törmäämästä

huonekaluihin. Huoneen perältä kuuli hän nukkuvan piispan tasaisen,

rauhallisen hengityksen.

Äkkiä hän pysähtyi. Hän oli lähellä vuodetta. Hän oli saapunut sinne

pikemmin kuin oli odottanut.

Luonto puuttuu joskus ilmiöineen ja vaikutuksineen meidän tekoihimme

jonkunlaisella voimakkaalla, ymmärtäväisellä kysymyksellä, aivan kuin

tahtoisi se pakottaa meitä miettimään. Jo melkein puolen tunnin ajan

oli suuri pilvi peittänyt, taivaan. Siinä hetkessä, kun Jean Valjean

pysähtyi vuoteen ääreen, halkesi tämä pilvi kuin olisi se tapahtunut

vartavasten, ja korkean akkunan läpi lennähti äkkiä kuun säde

valaisemaan piispan kalpeita kasvoja. Piispa nukkui rauhallisesti. Hän

makasi melkein täydellisesti puettuna ruskeaan villavaatteeseen, joka

peitti hänen käsivartensakin ranteisiin asti; yöt ovat näet kylmiä

Ala-Alpeilla. Hänen päänsä lepäsi tyynyllä nukkuneen rauenneessa

asennossa; vuoteen laidalta riippui hänen papinsormuksin koristettu

kätensä, josta olivat lähteneet niin monet rakkauden työt ja hurskaat

teot. Kaikki hänen piirteensä loistivat jonkinlaista tyydytyksen,

toivon ja autuuden ilmettä. Se oli enemmän kuin hymyilyä; se oli

melkein säteilyä. Hänen otsallaan väikkyi sanoin selittämätön heijastus

valosta, jota ei voinut havaita. Hurskaiden sielut näkevät unessa

salaisen taivaan.

Heijastus tästä taivaasta lepäsi piispankin yllä. Samalla tuntui tuo

kirkkaus ikäänkuin hohtavan hänen läpitseen, sillä se taivas oli hänen

sisimmässään. Se taivas oli hänen omatuntonsa.

Kun kuun säde tuli vielä lisäämään, niin sanoaksemme, tätä sisäistä

kirkkautta, näytti nukkuva piispa ikäänkuin valokehän ympäröimältä.

Hohde oli kuitenkin hillittyä ja kuvaamattoman hämyn verhoamaa. Kuu

taivaalla, lepoon vaipunut luonto, puutarha, missä ei lehtikään

värähdä, haudanhiljainen talo, yönaika, hetken syvä rauha valoi jotakin

juhlallista ja sanoin selittämätöntä tähän kunnioitusta herättävään,

nukkuvaan mieheen ja ympäröi jonkunlaisella majesteetillisella,

leppeällä sädekehällä nämä valkeat hivukset, nämä sulkeuneet silmät,

nämä kasvot, joissa kaikki oli toivoa ja joissa kaikki oli luottamusta,

tämän vanhuksen pään ja tämän lapsen unen.

Siinä oli jotakin melkein jumalallista tässä tietämättään ylevästi

vaikuttavassa miehessä.

Mutta Jean Valjean seisoi pimeässä, kynttilänpidin kädessään,

liikkumattomana; tämä valonhohtoinen vanhus oli saattanut hänet

kauhuihinsa. Ei koskaan ollut hän moista nähnyt. Tämä luottavaisuus

hirvitti häntä. Siveellisessä maailmassa ei ole suurempaa näkyä kuin

tämä: pahanteon partaalle saapunut kuohuva, rauhaton omatunto,

katselemassa vanhurskaan unta.

Tässä yksinäisessä, turvattomassa makuupaikassa, naapurina sellainen

ihminen kuin hän, oli jotakin ylevää, jaloa, jonka hän tunsi sekavasti,

mutta vastustamattomasti.

Ei kukaan olisi voinut sanoa, mitä hänen mielessään liikkui, ei edes

hän itse. Voidakseen saada siitä osittaisen käsityksen, täytyy

kuvitella mitä villeintä kaikkein vienoimman, leppeimmän yhteydessä.

Hänen kasvoillaankaan ei olisi voinut mitään varmasti havaita. Niillä

oli jonkunlainen vauhko ihmettelyn ilme. Hän katseli näkyä edessään.

Siinä kaikki. Mutta mitä hän ajatteli? Sitä olisi ollut mahdoton

arvata. Silminnähtävää vaan oli, että hän oli liikutettu ja poissa

suunniltaan. Mutta mitä laatua oli tämä liikutus?

Hänen silmänsä ei poistunut vanhuksesta. Ainoa, mikä kävi selvästi ilmi

hänen asennostaan ja kasvojensa juonteista, oli kummallinen

epäröiminen. Hän näytti häilyvän kahden syvyyden välillä: kadotuksen ja

pelastuksen. Hän näytti voivan murskata tuon pään tai suudella tuota

kättä.

Muutaman hetken kuluttua kohousi hänen oikea kätensä hitaasti otsaa

kohti, ja hän otti lakin pois päästään, sitten laskeutui käsi yhtä

hitaasti alas jälleen, ja Jean Valjean vaipui taas tarkastavaan

mietiskelyynsä, lakki vasemmassa kädessä, oikeassa rauta-ase, tukka

pystyssä hänen villissä päässään.

Piispa nukkui yhä syvässä rauhassa tämän hirvittävän katseen

mittelemänä.

Kuunpaiste loihti heikosti näkyviin takanotsalle asetetun

ristiinnaulitun kuvan, joka näytti ojentavan kätensä heitä molempia

kohti, siunatakseen toista ja julistaakseen anteeksiantamusta toiselle.

Yht'äkkiä painoi Jean Valjean lakin jälleen päähänsä, astui sitten

nopeasti vuoteen viertä, piispaan katsahtamatta, suoraan kaapin luo,

joka häämötti nurkassaan. Hän kohotti kynttilänpidintä ikäänkuin

murtaakseen lukon. Avain oli suulla. Hän käytti sitä. Kaikkein ensiksi

sattui hänen käsiinsä kori, missä hopeakaluja säilytettiin. Hän

sieppasi korin, harppasi pitkin askelin huoneen poikki varomatta,

melusta välittämättä, pääsi ovelle, tuli rukoushuoneeseen, avasi

akkunan, pisti hopeakalut pussiinsa ja heitti korin menemään, juoksi

poikki puutarhan, hyppäsi muurin yli kuin tiikeri ja pakeni.

12.

Piispa toimii.

Seuraavana aamuna auringon noustessa käyskeli hänen ylhäisyytensä

Bienvenu puutarhassaan. Rouva Magloire juoksee hänen luokseen kauhun

valtaamana.

"Teidän Ylhäisyytenne, Teidän Ylhäisyytenne", huusi hän, "tietääkö

Teidän Ylhäisyytenne, missä hopeakalukori on?"

"Tiedän", sanoi piispa.

"Jeesus Jumala olkoon kiitetty!" huokasi hän. "Luulin jo sen hukkaan

joutuneen".

Piispa oli juuri löytänyt korin eräästä kasvilavasta. Hän tarjosi sitä

rouva Magloirelle.

"Tässä se on".

"Todellakin?" sanoi hän. "Ja aivan tyhjä? Missä ovat hopeakalut?"

"Ahaa!" jatkoi piispa. "Hopeakaluistako Te huolehdittekin? Minä en

tiedä, missä ne ovat".

"Suuri hyvä Jumala! ne on varastettu! Se eilinen mies on ne

varastanut!"

Kaikella reippaan vanhuksen ketteryydellä juoksi rouva Magloire tuossa

tuokiossa rukoushuoneeseen, vilkaisi vuodekammioon ja palasi piispan

luo taas. Piispa tarkasteli juuri kumartuneena ja hymysuin muuatta

retikan tainta, jonka kori oli kasvilavaan pudotessaan taittanut. Hän

oikaisihe, kuullessaan rouva Magloiren huudon.

"Teidän Ylhäisyytenne! Mies on paennut! Hopeakalut ovat varastetut!"

Samassa huomasi hän puutarhan kulmauksessa jälkiä miehen matkasta.

Muurin harjalta oli ruohoa ja multaa irtaantunut.

"Katsokaahan, tästä on hän kulkenut! Hän on hypännyt

Cochefilet-kadulle! Voi, kauheutta! Hän on varastanut meidän

hopeakalumme!"

Piispa oli hetkisen vaiti, mutta kohotti sitten vakavan katseensa ja

sanoi rouva Magloirelle lempeästi:

"Entä sitten? Olivatko nämä hopeakalut todellakin meidän?"

Rouva Magloire ei saanut sanaa suustansa. Oli taas hetkinen

hiljaisuutta, kunnes piispa jatkoi:

"Rouva Magloire, minä pidin pitkiä aikoja vääryydellä näitä

hopeakaluja huostassani. Ne kuuluivat köyhille. Mikä oli tämä mies?

Silminnähtävästi köyhä".

"Herra Jeesus!" puhkesi rouva Magloire puhumaan. "Nehän eivät olleet ei

minua eikä neitiä varten. Me emme niistä niin välittäneet. Mutta ne

olivat Teidän Ylhäisyyttänne varten. Mistä aikoo Teidän Ylhäisyytenne

nyt syödä?"

Piispa katsahti häneen hämmästyneenä.

"Mitenkä! Eikö ole tinakaluja?"

Rouva Magloire kohautti olkapäitään.

"Tinassa on semmoinen haju".

"No, rautaiset pöytäkalut sitten".

Rouva Magloire nyrpisti nenäänsä merkitsevästi.

"Raudassa on semmoinen maku".

"Siis puusta sitten!" sanoi piispa.

Muutamia hetkiä myöhemmin söi hän aamiaista, saman pöydän ääressä,

missä Jean Valjeankin oli eilen illalla istunut. Aterioidessaan

huomautti hänen ylhäisyytensä Bienvenu leikillisesti sisarelleen, joka

ei puhunut mitään, ja rouva Magloirelle, joka murisi itsekseen, ett'ei

tarvita lainkaan edes puista lusikkaa eikä haarukkaa kastaakseen

leivänpalaansa maitokuppiin.

"Pälkähtää sitä päähänkin!" mutisi rouva Magloire hiljaa, edestakaisin

liikkuessaan, "päästää sisään mokoma mies! Ja antaa sille yösijakin

vielä! Mikä onni sentään, ett'ei se tehnyt pahempia! Ah! hyvä jumala!

Ihan hirvittää kun sitä ajatteleekin!"

Kun veli ja sisar olivat juuri pöydästä nousemaisillaan, koputettiin

ovelle.

"Astukaa sisään!" sanoi piispa.

Ovi aukeni. Kynnykselle ilmaantui outo, kolajava ryhmä. Kolme miestä

piteli neljättä kauluksesta. Nuo kolme miestä olivat santarmeja; neljäs

oli Jean Valjean. Muuan santarmi-upseeri, joka näytti johtavan ryhmää,

astui ovelta huoneeseen ja lähestyi piispaa sotilaallisesti tervehtien.

"Teidän Ylhäisyytenne..." sanoi hän.

Kuullessaan nämä sanat, kohotti Jean Valjean, joka näytti synkältä ja

peräti masentuneelta, hämmästyneen päänsä.

"Teidän ylhäisyytenne!" mutisi hän. "Se ei siis ollutkaan mikään

rovasti..."

"Vaiti siinä!" katkaisi muuan santarmi. "Se on hänen ylhäisyytensä

piispa".

Sillä välin oli hänen ylhäisyytensä Bienvenu tullut ovelle niin

nopeasti kuin hänen korkea ikänsä suinkin salli.

"Kas! Tekö siinä?" huudahti hän katsellessaan Jean Valjeania. "Onpa

hauskaa nähdä teitä. Mutta mitä tämä on: minähän annoin Teille myös

kynttiläjalat, jotka ovat hopeata kuten toisetkin esineet ja joista Te

saisitte varmaankin kaksisataa frangia! Miksi ette vienyt niitäkin

mukananne pöytäkalujen matkassa?"

Jean Valjeanin silmät levisivät suuriksi, ja hän tuijotti

kunnianarvoiseen piispaan ilmeellä, jota ei ihmiskieli osaa kuvata.

"Teidän Ylhäisyytenne", sanoi santarmi-upseeri, "tämä mies puhui siis

sittenkin totta? Me hänet hoksasimme. Hän kulki niinkuin se, jolla on

erikoinen kiire. Me otimme hänet kiinni nähdäksemme. Löysimme häneltä

nämä hopeakalut".

"Ja hän sanoi Teille", keskeytti piispa hymyillen, "että ne oli antanut

hänelle muuan vanha pappi, jonka luona hän oli ollut yötä? Ymmärrän

asian. Ja siksi olette Te tuoneet hänet tänne? Siinä on tapahtunut

erehdys".

"Jos asia niin on", jatkoi upseeri, "niin voimme kai laskea hänet

menemään?"

"Tietysti", vastasi piispa.

Santarmit päästivät Jean Valjeanin, joka horjahti taaksepäin.

"Onko totta, että minut lasketaan vapaaksi?" sanoi hän melkein

tajuamattomalla äänellä ja ikäänkuin unissaan puhuen.

"Lasketaan, lasketaan, etkö sitä kuule?" sanoi muuan santarmi.

"Ystäväni", jatkoi piispa, "ennenkuin poistutte, ottakaa

kynttiläjalkanne. Kas tuossa".

Hän meni takan luo, otti kaksi hopeista kynttilänjalkaa ja antoi ne

Jean Valjeanille. Molemmat naiset katselivat tapausta sanaakaan

sanomatta, liikettäkään tekemättä, luomatta pienintäkään katsetta, jota

olisi voinut käsittää moitteeksi piispalle.

Jean Valjeanin kaikki jäsenet vapisivat. Hän otti kynttilänjalat

koneellisesti, ikäänkuin sekapäissään.

"Nyt", sanoi piispa, "menkää rauhassa. --- Mutta kuulkaahan: kun ensi

kerran tulette, ei Teidän tarvitse kulkea puutarhan kautta. Te voitte

milloin tahansa tulla sisään tai astua ulos kadunpuoleisesta ovesta. Se

on vain säpissä niin päivällä kuin yölläkin".

Sitten kääntyi hän santarmien puoleen:

"Herraseni, Te voitte poistua".

Santarmit lähtivät.

Jean Valjean näytti olevan pyörtymäisillään.

Piispa meni hänen luokseen ja sanoi matalalla äänellä:

"Älkää unhottako, älkää milloinkaan unhottako, että Te olette luvannut

minulle käyttää tätä hopeaa tullaksenne kunnialliseksi mieheksi".

Jean Valjean, joka ei muistanut mitään luvanneensa, pysyi yhä kuin

ukkosen lyömänä. Piispa oli puhuessaan korostanut näitä sanoja. Hän

jatkoi juhlallisesti:

"Jean Valjean, veljeni, Te ette kuulu enää pahan valtakuntaan, vaan

hyvän. Minä ostan Teidän sielunne: minä vapautan sen pimeiden ajatusten

ja kadotuksen hengen kahleista ja annan sen Jumalalle".

13.

Pikku-Gervais.

Jean Valjean poistui kaupungista kuin paeten. Hän kulki kiireesti

kedoilla, poiketen väliin toiselle eteen osuvalle tielle tai polulle,

väliin toiselle, huomaamatta, että hän vähän ajan perästä palasi

entisille jäljilleen. Hän harhaili tällä lailla koko aamupäivän; hän ei

ollut vielä mitään syönyt, mutta ei hänellä nälkäkään ollut. Hän oli

joutunut uusien tunteiden valtaan. Hän tunsi sisässään vihan raivoavan,

mutta ei tiennyt, ketä vastaan. Hän ei olisi osannut sanoa, oliko hän

liikutettu tai nöyryytetty. Väliin tulvahti hänen sydämeensä outo

hellyys, jota hän koetti estää esiin kohoamasta ja jota vastaan

hän asetti kilveksi viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana

kovettuneen mielensä. Tämä tila oli menehdyttää hänet. Hän huomasi

levottomuudekseen häiriintyvän sisimmässään sen kamalan tasapainon,

jonka hänen suhdattomat kärsimyksensä olivat synnyttäneet. Hän kysyi

itseltään, mitä tulisi sen sijaan. Hetkittäin olisi hän mieluummin

halunnut olla vankilassa tai santarmein kynsissä, kunhan asiat eivät

olisi käyneet tätä latua; se ei olisi saattanut häntä näin

rauhattomaksi. Vaikka vuodenaika olikin jo jokseenkin myöhäinen, upeili

vielä siellä ja täällä pensasaidoissa muutamia syyskukkia, joiden

tuoksu hänen siitä ohikulkiessaan johti hänen mieleensä lapsuuden

muistoja. Nämä muistot tuntuivat nyt melkein sietämättömiltä, niin

pitkä aika oli jo siitä kulunut, kun ne olivat hänen sydäntään

lämmittäneet.

Ajatuksia toinen toistaan oudompia risteili näin hänen aivoissaan koko

päivän.

Kun aurinko alkoi kallistua laskuaan kohti ja luoda varjoja

pienimmistäkin kivenmukuroista, istui Jean Valjean pensaan takana

suurella kuolon-autiolla nummella. Alpit vain taivaanrannalla

häämöttivät. Ei edes minkään kaukaisen kylän kirkontornia näkynyt. Jean

Valjean oli ehkä kolmen lieun päässä Dignestä. Nummen poikki vievä

polku kulki vallan pensaan läheltä.

Kesken näitä mietteitään, mitkä olisivat tuntuvassa määrässä lisänneet

hänen ryysyjensä pelottavaa näkyä sen silmissä, joka olisi hänet

kohdannut, kuuli hän iloista ääntä.

Hän käänsi päätään ja näki polkua pitkin lähenevän pienen noin

kymmen-vuotiaan savoijalais-pojan, joka lauleli reippaasti,

soittolaatikko sivulla riippumassa ja valkohiirilaatikko selässä. Se

oli noita herttaisia hauskoja vekaroita, jotka kulkevat paikasta

paikkaan, niin että polvi rikkinäisistä housuista vilkkaa.

Lakkaamatta rallatellen pysähtyi poika tuon tuostakin leikkimään

tipapeliä muutamilla lanteilla, joita hän kilisteli kädessään: koko

hänen omaisuutensa varmaankin. Näiden lanttien joukossa oli kuitenkin

yksi kahden frangin raha.

Poikanen pysähtyi Jean Valjeania huomaamatta pensaan ääreen ja

hypähytteli lanttikourallistaan; tähän asti oli hän sangen taitavasti

saanut ne pysähtymään kaikki kädenselälle.

Mutta tällä kertaa putosi kahden frangin raha ja vieri pensaan juurelle

aivan Jean Valjeanin lähettyville. Jean Valjean pisti jalkansa sen

päälle.

Poika oli seurannut rahaa katseellaan ja hän oli nähnyt kaikki.

Hän ei lainkaan hämmästynyt, vaan astui aivan suoraan miestä kohti.

Paikka oli autio ja yksinäinen. Niin pitkältä kuin silmä kantoi, ei

näkynyt ainuttakaan elävää olentoa koko nummella eikä polulla. Kuului

vaan muuttolintu-parven etäistä heikkoa kirkunaa, kun se kiiti

taivaanlaella suunnattomissa korkeuksissa. Lapsi käänsi selkänsä päin

aurinkoa, joka heitti hänen hiuksilleen kultaloisteen ja joka punasi

verenhohtoisiksi Jean Valjeanin villit kasvot.

"Herra", sanoi pieni savoijalainen tuolla lapsellisella

luottavaisuudella, joka on yhdistys tietämättömyyttä ja viattomuutta,

-- "rahani!"

"Mikä on nimesi?" kysyi Jean Valjean.

"Pikku-Gervais, herra".

"Pötki tiehesi!" sanoi Jean Valjean.

"Herra", penäsi lapsi, "antakaa pois rahani".

Jean Valjean painoi päänsä alas eikä vastannut mitään.

Lapsi alkoi uudestaan:

"Rahani, herra!"

Jean Valjeanin katse tuijotti yhä maahan.

"Rahani!" huusi poika, "kirkas rahani! Hopealanttini!"

Jean Valjean ei näyttänyt kuulevan mitään. Poika tarttui häntä mekon

kaulukseen ja ravisti. Samalla yritti hän siirtää suurta raudotettua

kenkää aarteensa päältä.

"Minä tahdon rahani pois! Kahden frangin rahani!"

Lapsi pillahti itkemään. Jean Valjeanin pää kohosi. Hän istui yhä.

Hänen silmänsä näyttivät sekavilta. Hän tarkasteli lasta jonkunlaisella

hämmästyksellä, sitten ojensi hän kätensä keppiä tavottaakseen ja huusi

hirveällä äänellä: "Kuka siinä?"

"Minä, herra", vastasi lapsi. "Pikku-Gervais! Minä! Minä! Antakaa pois

minun kaksi frangiani, tehkää niin hyvin! Siirtäkää jalkaanne, herra,

tehkää niin hyvin!"

Sitten suuttui pienokainen taas ja puhui melkein uhkaavasti:

"Ettekö aijo siirtää jalkaanne! Siirtäkää heti paikalla jalkanne!"

"Ahaa, sinäkö siinä vielä!" sanoi Jean Valjean, ja kohoten äkkiä

seisomaan, jalka yhä rahan päällä, lisäsi hän: "Menetkö tiehesi, vai!"

Säikähtynyt lapsi katseli häntä hetken, alkoi sitten vavista kiireestä

kantapäähän ja ensimäisestä pelästyksestä toinnuttuaan pakeni minkä

jaloista lähti, uskaltamatta vilkaista taakseen tai päästää ainuttakaan

äännähdystä.

Mutta jonkun matkan päässä pakotti hengästyminen hänet pysähtymään, ja

Jean Valjean kuuli unihaaveilunsa läpi hänen nyyhkytyksensä.

Hetkisen kuluttua oli lapsi kadonnut.

Aurinko oli mennyt mailleen.

Pimeys laskihe Jean Valjeanin ympärille. Hän ei ollut koko päivänä

syönyt; hän oli varmaankin kuumeessa.

Hän seisoi yhä, hän ei ollut muuttanut asentoaan lapsen paosta asti.

Hengitys paisutti hänen rintaansa pitkien, epäsäännöllisten väliaikojen

perästä. Hänen kymmenen, kahdentoista askeleen päähän kiintynyt

katseensa näytti erinomaisen tarkkaavasti tutkivan nurmelle pudonneen

vanhan saviastian-palasen muotoa. Äkkiä hän väsähti; häntä puistatti

illan kylmyys.

Hän painoi lakkia syvemmäksi otsalleen, yritti koneellisesti vetää

mekkoa paremmin päälleen ja napittaa sitä, astui askeleen ja kumartui

ottamaan keppiänsä.

Samassa äkkäsi hän kahden frangin rahan, jonka hänen jalkansa oli

painanut puoliksi maan sisään ja joka kiilsi kivien välistä.

Hän sai kuin sähkö-iskun. -- Mitä tämä on? mutisi hän hampaittensa

välistä. Hän peräytyi kolme askelta, pysähtyi sitten, voimatta irrottaa

katsettaan tuosta paikasta, jota hän oli äsken jalallaan tallannut,

aivan kuin olisi tuo pimeässä kiiluva esine ollut häneen tuijottava

pyöreä silmä.

Hetkisen kuluttua heittäytyi hän kuin kouristuskohtauksessa hopearahan

kimppuun, sieppasi sen ja suoraksi ojentautuen alkoi katsella nummea

pitkin kaikille ilmansuunnille väristen niinkuin pelästynyt petoeläin,

joka etsii turvapaikkaa.

Hän ei nähnyt mitään. Yö yhä pimeni, nummella oli kylmää ja kolkkoa,

paksuja sinipunervia huuruja nousi iltaruskon valopiiriin.

Hän huokasi: Ah! ja alkoi kulkea kiivaasti siihen suuntaan, minne oli

nähnyt lapsen häipyvän. Kolmenkymmenen askeleen päässä hän pysähtyi,

tähysteli taas joka haaralle eikä nähnyt ketään.