"Aivan heti", vastasi isäntä.
Poikanen palasi. Hän toi paperilapun takaisin. Isäntä avasi sen
hätäisesti, aivan niinkuin se, joka odottaa vastausta. Hän näytti
lukevan tarkkaavasti, sitten pudisti hän päätänsä ja jäi hetkiseksi
miettimään. Vihdoin astui hän askeleen matkamiestä kohti, joka näytti
vaipuneen raskaisiin mietiskelyihin.
"Herra", sanoi hän, "en voi ottaa Teitä huoneisiini".
Mies kohousi puoleksi istualtaan.
"Mitä! Pelkäättekö, ett'en maksa? Tahdotteko, että maksan etukäteen?
Minulla on rahaa, johan sen sanoin".
"Ei vika ole siinä".
"Missä sitten?"
"Teillä on rahaa..."
"On kyllä", sanoi mies.
"Mutta minulla", sanoi isäntä, "minulla ei ole huonetta".
Mies vastasi tyynesti: "Pankaa minut sitten vaikka talliin".
"En voi".
"Miksi ette?"
"Hevoset anastavat kaiken alan".
"No", jatkoi mies, "on kai joku nurkkanen ullakolla ja kupo olkia. Vaan
senhän näemme aterian jälkeen".
"En voi antaa teille ruokaa".
Tämä sävyisällä, mutta jäykällä äänellä annettu selitys näytti
vieraasta sangen vakavalta. Hän nousi seisoalleen.
"Mitä joutavia! Minähän kuolen nälkään. Olen kävellyt aamunkoitosta
asti, kaksitoista lieutä. Minä maksan. Minun täytyy saada syödäkseni".
"Ei minulla ole antaa", sanoi isäntä.
Mies purskahti nauruun ja kääntyi lieteen ja uuneihin päin.
"Eikö todellakaan! Entäs nämä?"
"Ne on jo tilattu".
"Kuka ne on tilannut".
"Nuo kuorma-ajurit tuolla".
"Kuinka monta heitä on?"
"Kaksitoista".
"Mutta tuossahan on ruokaa kahdellekymmenelle".
"He ovat tilanneet kaiken ja maksaneet kaiken etukäteen".
Mies istuutui jälleen ja sanoi ääntään korottamatta:
"Minä olen majatalossa, minun on nälkä ja minä en täältä lähde".
Silloin kumartui isäntä hänen korvaansa ja sanoi äänenpainolla, joka
sai miehen säpsähtämään:
"Menkää nyt tiehenne".
Matkamies oli juuri kumartunut korjaamaan keppinsä rautaisella päällä
muutamia kekäleitä tuleen; hän käännähti äkkiä päin, ja kun hän oli
avaamaisillaan suunsa vastatakseen, silmäsi isäntä häntä tuikeasti ja
lisäsi hiljaa:
"Kas niin! Mitäpä pitkistä puheista. Tahdotteko, niin sanon nimenne?
Teidän nimenne on Jean Valjean. Tahdotteko, niin sanon vielä, mikä Te
olettekin? Nähdessäni Teidän astuvan sisään, epäilin jo jotakin.
Lähetin tuon pojan kaupungintalolle ja tässä on vastaus. Osaatteko
lukea?"
Näin puhuen ojensi hän vieraalle avatun paperilapun, joka oli juuri
tehnyt matkan majatalosta kaupungintaloon ja kaupungintalosta
majataloon. Mies silmäsi sitä. Ravintoloitsija jatkoi pienen
äänettömyyden jälkeen:
"Minun on tapana olla kohtelias kaikille. Suorikaa tiehenne".
Mies painoi päänsä alas, otti laukun, jonka oli laskenut maahan, ja
lähti ulos.
Hän kulki pääkatua. Hän käveli umpimähkään, hiipien aivan talojen
vieritse, niinkuin tekee nöyryytetty, murheellinen mies. Hän ei
katsonut kertaakaan taakseen. Jos hän olisi kääntynyt, olisi hän nähnyt
_Colbaan Ristin_ ravintoloitsijan talonsa kynnyksellä, kaikkien
majatalonsa matkustavaisten ja kaikkien ohikulkijain ympäröimänä
kiihkeästi puhumassa ja häneen päin viittomassa, ja kuuntelijain
epäluuloisista ja säikähtyneistä katseista olisi hän saattanut päättää,
että kohdakkoin tulisi hänen saapumisensa herättämään suurta huomiota
koko kaupungissa.
Hän ei kaikesta tuosta huomannut mitään. Surun sortamat ihmiset eivät
katsahda taakseen. He tuntevat liiaksikin, että kova kohtalo heitä
seuraa.
Hän kulki näin hetkisen, käyden yhä umpimähkään eteenpäin läpi
tuntemattomien katujen, unohtaen väsymyksen, niinkuin usein murheiselle
tapahtuu. Äkkiä tunsi hän kiihkeätä nälkää. Yö oli tulossa. Hän
tähysteli ympärilleen, keksiäkseen jonkun suojapaikan.
Komea majatalo oli kääntänyt ovensa lukkoon hänen jälkeensä; hän etsi
jotain yksinkertaista kapakkaa, jotain kurjaa kojua.
Silloin syttyi äkkiä valo kadun toisessa päässä; rautatankoon
kiinnitetty männynoksa kuvastui selvästi iltaruskon kelmeätä kajastusta
vasten. Hän meni sitä kohti.
Se oli todellakin kapakka, sama, joka on vieläkin Chaffautin kadulla.
Matkamies pysähtyi hetkeksi ja katsahti läpi akkunan kapakan matalaan
saliin, jota valaisi pöydällä tuikkiva pieni lamppu ja loimuava
pystyvalkea pesässä. Muutamia miehiä istui ryyppäämässä. Isäntä
lämmittelihe. Haahlasta riippuva rautapata porisi tulella.
Tähän kapakkaan, joka on myös jonkunlainen majatalo, päästään kahta
tietä. Yksi ovi aukeaa kadulle ja toinen pienelle lantapihalle.
Matkamies ei uskaltanut käydä sisään kadunpuoleisesta ovesta. Hän hiipi
pihaan, pysähtyi vieläkin, nosti sitten arkaillen säppiä ja raotti
ovea.
"Kuka siellä?" kysyi isäntä.
"Muuan, joka haluaisi illallista ja yösijan".
"Hyvä on. Täältä saa illallista ja täältä saa yösijaa".
Hän astui sisään. Kaikki miehet, jotka olivat juomisen touhussa,
käännähtivät katsomaan. Häntä tirkisteltiin kotvan aikaa hänen
irrottaessaan laukkuaan.
Isäntä sanoi hänelle: "Tuossa loimuaa tuli. Illallinen kiehuu padassa.
Tulkaahan lämmittelemään, kuomaseni".
Hän istahti lieden ääreen. Hän ojensi väsymyksestä kangistuneet
jalkansa tuleen päin. Padasta levisi miellyttävä tuoksu. Kaikki, mitä
hänen kasvoistaan saattoi erottaa syväänpainetun lakin alta, osotti
jonkunlaista hämärää hyvän olon tunnetta, johon sekottui alituisten
kärsimysten sydäntäsärkevä sävy.
Hänen kasvojensa ääriviivat näyttivät sivulta päin katsottuina lujilta,
voimakkailta ja murheellisilta. Muutenkin olivat hänen piirteensä
kummanlaiset: ensi alussa näyttivät ne nöyriltä mutta lopulta saivat ne
ankaran juhlallisen ilmeen. Silmä tuikki kulmakarvojen alta kuin tuli
risukasasta.
Mutta pöydän ääressä istuvain miesten joukossa oli muuan kalakauppias,
joka oli ennen Chauffaut-kadun kapakkaan päätymistään käynyt viemässä
hevosensa Labarren talliin. Salliman oikku satutti niinkin, että hän
oli aamulla jo kohdannut tämän samaisen epäilyttävän näköisen
muukalaisen Bras d'Assen ja ... (nimen olen unohtanut; luulen kuitenkin
sen olleen Escoublon) välillä. Tämä mies oli vielä hänet kohdatessaan,
ylen väsyneeltä kun näytti, pyytänyt päästä tarakkaan, mihin
kalakauppias oli vastannut hoputtamalla hevosensa nopeampaan hölkkään.
Tämä kalakauppias oli puoli tuntia aikaisemmin ollut siinä joukossa,
joka ympäröi Jacquin Labarrea, ja oli itsekin kertonut aamuisen
vastenmielisen kohtauksensa _Colbaan Ristin_ väelle. Hän antoi
paikaltaan salaisen merkin kapakan isännälle. Isäntä tuli hänen
luokseen. He vaihtoivat muutamia sanoja matalalla äänellä. Mies oli
taas vaipunut mietteihinsä.
Kapakan isäntä meni lieden luo, löi äkkiä kätensä miehen olkapäälle ja
sanoi:
"Mene heti tiehesi täältä".
Vieras käännähti ja vastasi lempeästi:
"Vai niin! Tekin siis tiedätte?"
"Tiedän".
"Ne ajoivat minut pois tuolta toisesta majatalosta".
"Täältä on sinun myös pakko poistua".
"Minne pitää minun sitten menemän?"
"Muualle".
Mies otti keppinsä ja laukkunsa ja painui ulos.
Kun hän ilmestyi kadulle, oli siellä vastassa joukko lapsia, jotka
olivat seuranneet häntä _Colbaan Rististä_ lähtien ja jotka näyttivät
häntä odottaneen; nämä alkoivat viskellä häntä kivillä. Hän kääntyi
vihaisesti ympäri ja uhkasi heitä kepillään; lapset pyrähtivät pakoon
kuin lintuparvi.
Hän joutui kulkeneeksi vankilan sivu. Portin pielessä roikkui
rautaketju merkki-kellosta. Hän soitti.
Aukeni luukku.
"Herra portinvartija", sanoi hän, ottaen lakin kunnioittavasti
päästään, "ettekö tahtoisi olla hyvä ja majottaa minut täksi yöksi?"
Ääni vastasi:
"Vankila ei ole mikään majatalo. Toimittakaa itsenne vangituksi. Kyllä
silloin ovet aukeavat".
Luukku sulkeutui.
Hän poikkesi muutamalle syrjäkadulle, jonka varrella on paljon
puutarhoja. Toisia ympäröivät vain pensasaidat, mikä tekee kadun paljon
hauskemman näköiseksi. Näiden puutarhojen ja pensasaitojen keskellä
äkkäsi hän erään pienen, yksikerroksisen talon, jonka yhdestä akkunasta
pilkotti valoa. Hän tirkisti tästäkin akkunasta sisään, niinkuin oli
kapakassakin tehnyt. Hän näki suuren kalkkiseoksella valkaistun
huoneen, kukallisella pumpulikankaalla verhotun vuoteen ja kehdon
nurkassa, muutamia puutuoleja ja kaksipiippuisen pyssyn seinällä
riippumassa. Keskellä huonetta oli katettu ruokapöytä. Kuparilamppu
valaisi karkeasta palttinasta valmistettua pöytäliinaa, tinainen
haarikka loisti kuin hopea, viiniä täynnä, ja ruskea liemi-astia
höyrysi. Pöydän ääressä istui noin neljänkymmenen vuotias, iloisen ja
avomielisen näköinen mies, ja hypitteli pientä lasta polvellaan. Hänen
lähellään imetti vielä aivan nuori vaimo toista lasta. Isä nauroi,
lapsi nauroi, äiti hymyili.
Muukalainen jäi hetkeksi miettien katselemaan tätä tyynnyttävää,
suloista näkyä. Mitä liikkui hänen mielessään? Hän yksin olisi siihen
osannut vastata. Mahdollisesti ajatteli hän, että tämä iloa uhkuva talo
olisi myös vieraanvarainen, ja että hän varmaankin täältä, missä hän
näki niin paljon onnea, löytäisi myös hiukan sääliä.
Hän kopahutti ruutuun hyvin hiljaa.
Ei kuultu.
Hän kopahutti toistamiseen.
Hän kuuli vaimon sanovan: "Ukkoseni, luulin kuulleeni koputusta".
"Eikös mitä!" vastasi mies.
Hän kopahutti kolmannen kerran.
Mies nousi seisaalleen, otti lampun ja avasi oven.
Hän oli isokasvuinen mies, puoleksi talonpoika, puoleksi käsityöläinen.
Hänellä oli vyöllään suuri nahkainen esivaate, joka kohosi aina
vasemmalle olkapäälle asti ja jonka vyössä pullotti kuin taskussa ikään
vasara, punainen nenäliina, ruutisarvi ja kaikenlaisia muita esineitä.
Hän heilahutti päätään taaksepäin; väljä, alaskäännetty paidan kaulus
päästi näkyviin hänen valkean, paljaan kaulansa, vahvan kuin härällä.
Hänellä oli tuuheat kulmakarvat, suunnaton musta poskiparta, pienet
silmät, kasvojen alaosa ulkoneva, ja jokaisessa piirteessä tuo sävy,
jota on mahdoton sanoin kuvata, että hän on herra talossaan.
"Herra, sanoi matkamies, pyydän anteeksi. Tahtoisitteko Te antaa
minulle maksua vastaan lautasellisen lientä ja nukkuakseni nurkan
tuossa vajassa, joka näkyy tuolla puutarhassa? Sanokaa, tahtoisitteko?
Maksua vastaan".
"Kuka Te olette?" kysyi talon haltija.
Mies vastasi: "Tulen Puy-Moissonista. Olen kävellyt koko päivän,
kaksitoista lieutä. Voisitteko Te? Maksua vastaan".
"Enpä minä kieltäytyisi", sanoi talonpoika, "ottamasta luokseni kunnon
ihmistä, joka maksaa kulunkinsa. Mutta miksi ette mene majataloon?"
"Siellä ei ollut tilaa".
"Kerrassaan mahdotonta! Eihän tänään ole markkina- eikä edes toripäivä.
Oletteko käynyt Labarrella?"
"Olen".
"Entä sitten?"
Matkamies vastasi hämillään: "En oikein tiedä. Hän ei vaan ottanut
minua vastaan".
"Oletteko käynyt Chaffaut-kadun kapakassa?"
Vieraan hämminki kasvoi. Hän sopersi:
"Ei sielläkään otettu minua vastaan".
Talonpojan kasvoille lennähti epäluuloinen ilme. Hän tarkasti vierasta
kiireestä kantapäähän ja äkkiä huudahti hän ikäänkuin vavahtaen:
"Ehkä Te olettekin se mies? -- -- --"
Hän silmäsi uudelleen vierasta, peräytyi kolme askelta, pani lampun
pöydälle ja otti pyssyn seinältä.
Sillävälin oli vaimo, kuullessaan talonpojan sanat: _Ehkä Te olettekin
se mies_? -- -- -- noussut paikaltaan, ottanut molemmat lapset syliinsä
ja paennut kiireen vilkkaa miehensä taakse, mistä hän nyt katseli
vierasta kauhistuneena, kaula paljaana, silmät pyöreinä säikähdyksestä,
mutisten hiljaa: _Tso-maraude_.[29]
Kaikki tämä tapahtui lyhyemmässä ajassa kuin on mennyt sen kertomiseen.
Silmäiltyään vielä muutaman hetken vierasta, niinkuin silmäillään
myrkyllistä kyykäärmettä, palasi talon isäntä ovelle ja sanoi:
"Tiehesi!"